Parantaako kinkyys/kinkyseksi elämänlaatua?

[Sigmamies]

Parantaa jos sitä pystyy toteuttamaan.
Ihmisten kannattais tajuta että elämänlaadun parantaminen on avain kaikkeen kivaan ja loppupeleissä millään muulla ei tee mitään kun tuo nyt sattuu sisältämään kaiken tärkeimmän ja tuohon pystyy lähes aina itse vaikuttaan 

[MrAri]

Ihmisen ei ole hyvä väkisin pyrkiä jättämään huomiotta oman persoonansa keskeisiä piirteitä. Siitä seuraa vain turhautumista ja tuskastumista. Niinä aikoina kun olen päässyt säännöllisesti toteuttamaan taipumuksiani olen ollut rauhallisempi, aikaansaavampi, tasapainoisempi ihminen. Aikoina kun pervoilu jää kesannolle en välttämättä tule kaivanneeksi sitä, mutta psyyke voi huonommin.

[Perhonen89]

Näin muutaman vuoden aikan voin todeta, että kinkyys/kinkyseksi on tuonut paljon iloa elämääni. Unohtumattomia kinkyilykokemuksia ja ylipäätänsä uusia kokemuksia. Ja ennen kaikkea, paljon uusia ihmisiä elämääni. <3 Ja vaikka sisimmässäni olen edelleen ujo, niin tuntuu, että kinkyys on kuitenkin antanut lisää itsevarmuutta.

Jos mietin vaniljaelämääni, niin tuolloin elämässäni tapahtui lopulta paljon vähemmän kaikkea, ihmisiä oli elämässäni paljon vähemmän ja noh, ei se seksikään lopulta ollut ehkä niin mieleeni, varsinkaan kun näin vuosien päästä mieleeni ei tule juuri yhtään sellaista vaniljaseksikokemusta, jota oikeasti muistelisin lämmöllä näin vuosien päästä - ja ennen kaikkea sellaista kokemusta, joka olisi jotenkin jäänyt mieleeni..

[latexbun]

Ilman kìnkyyttä olisi varmasti vähemmän ystäviä. Kinkyyden kautta on tavallaan helppoa tutustua, muut asiat (kuten ystävystyminen) tulevat siinä sivussa, jos tulevat.

[Jigapuff]

Mullakin on varmaan ainakin yli puolet mun ystävistä kinkyilyn tai joidenkin bileiden kautta tutustumisesta. Ja on kyllä tosi kiva kun voi niin avoimesti jubailla kaikesta mahdollisesti ja mennä vaikka yhdessä shoppailemaan anaalitappeja ja valittaa kun panettaa niin saatanasti joka päivä. Tai vaikka katsella elokuvia toisen luona alasti ja se on ihan normaalia. 

[Kettu vinossa]

Itselläkin kaveripiiri koostuu pelkistä kinkyistä. Olen aina ollut turhankin introvertti ja viihtynyt omassa rauhassa niin ei ole tullut kaverisuhteita laadittua mutta kun on näitä kinkymiittejä, bileitä ja kotipippaloita niin en pääse ihan mökkihöperöitymään puolisoideni kanssa.

[Brak]

Itselläkin kaveripiiri koostuu pelkistä kinkyistä. Olen aina ollut turhankin introvertti ja viihtynyt omassa rauhassa niin ei ole tullut kaverisuhteita laadittua mutta kun on näitä kinkymiittejä, bileitä ja kotipippaloita niin en pääse ihan mökkihöperöitymään puolisoideni kanssa.

Tuossa on ohjelma introverttiydestä. Sen voi katsoa vielä reilun kuukauden ajan.

Luulen että ulospäin ja sisäänpäin suuntautuneisuus määrittää merkittävästi sitä, miten kinky itsensä kokee. Jos on ihminen, joka joutuu suojautumaan omien lastensakin sosiaalisuudelta, niin silloin oman identiteetin toteuttaminen saattaa olla vaikeaa. Mieli tahtoo yhtä, mutta sama mieli estää sen toteuttamisen.

Paljonkohan Suomessa on kinkyjä, jotka eivät koskaan toteuta piirteitään, koska heillä ei ole sosiaalisia keinoja niiden toteuttamiseen? Jos kuuluu vähemmistöön eikä pysty lähtemään aktiivisesti liikkeelle vaan kokee sen kärsimyksenä, niin jää yksin. Eikö se näin mene?

[vila]

Paljonkohan Suomessa on kinkyjä, jotka eivät koskaan toteuta piirteitään, koska heillä ei ole sosiaalisia keinoja niiden toteuttamiseen? Jos kuuluu vähemmistöön eikä pysty lähtemään aktiivisesti liikkeelle vaan kokee sen kärsimyksenä, niin jää yksin. Eikö se näin mene?

Riippuu varmaan siitä kenet lasketaan kinkyksi. Näitä BDSM-juttuja voi olla hankalaa toteuttaa yksin, mutta fetissien kanssa tilanne on vähän erilainen. Luulisin että enemmistö fettareista toteuttaa juttujaan ihan vain "vaniljasuhteissa". Jos on fetissi vaikka ovenkahvaan niin eipä siihen nyt sosiaalisuutta kauheasti tarvita.

[latexbun]

Paljonkohan Suomessa on kinkyjä, jotka eivät koskaan toteuta piirteitään, koska heillä ei ole sosiaalisia keinoja niiden toteuttamiseen? Jos kuuluu vähemmistöön eikä pysty lähtemään aktiivisesti liikkeelle vaan kokee sen kärsimyksenä, niin jää yksin. Eikö se näin mene?

Sosiaalisuudesta puhuttaessa pitäisi mielestäni ensin määritellä se, mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan. Moni tuntuu mieltävän sosiaalisen ihmisen höpöttäjäksi, joka tervehtii kaikkea mikä liikkuu, käy sosialisoimassa herkeämättä ja tutustuu helposti kanssaihmisiin. Mielestäni sosiaalisuus on vuorovaikuttamista, ei niinkään sitä hölöttämistä ja ympäriinsä hippaamista.

Sosiaalisuutta voi oppia, varsinkin jos henkilö pystyy muutenkin kommunikoimaan ymmärrettävästi muiden kanssa. Taito se on siinä missä muutkin, ei mikään kiveen hakattu ominaisuus joka joillakin on ja toisilla ei ole.

[Brak]

Sosiaalisuutta voi oppia

Koen oman introverttiyteni rajoittavana. Tulen ihmisten kanssa toimeen, mutta en nauti siitä. Virkistyn ja energisoidun yksinäisyydestä, kun taas masennun ja ahdistun seurasta. Kun on pakollisia sosiaalisia menoja, joudun pinnistelemään kovasti, etten olisi epäkohtelias. Osaan kyllä, mutta se vaatii kovaa työtä.

[narritar]

Sosiaalisuutta voi oppia

Koen oman introverttiyteni rajoittavana. Tulen ihmisten kanssa toimeen, mutta en nauti siitä. Virkistyn ja energisoidun yksinäisyydestä, kun taas masennun ja ahdistun seurasta. Kun on pakollisia sosiaalisia menoja, joudun pinnistelemään kovasti, etten olisi epäkohtelias. Osaan kyllä, mutta se vaatii kovaa työtä.

Mulla introverttiys on myös rajoittava tekijä, mutta en koe sitä (enää) ongelmana, josta mun pitäisi jotenkin opetella pois tai jopa parantua elokuvajuonen tyyliin "ujo tyttö maalta lähtee kaupunkiin ja oppii reippaaksi ja rohkeaksi maailmannaiseksi". Se osa mun temperamenttia, toisina aikoina nähty hyvänä piirteenä. Nyt tässä touhottamisen ja menemisen aikana joistakuista ehkä sitten huonompi piirre. : D Mä vain tarvitsen omaa aikaa tai muuten hajoaa pää. Antisosiaalinen en ole, en vain tarvitse samalla tapaa sosiaalista menoa kuin monet ja jopa ahdistun, jos täytyy olla jatkuvasti tavoitettavissa ja vuorovaikutuksessa ja kirjaamassa kalenteriin tapaamisia. Isoissa joukoissa olo ei vaan oo mukava enkä anna niissä parhainta kuvaa itsestäni eli siksi välttelen miittejä ja tapailen (kinkyjä) ihmisiä mieluummin kahden kesken. Parhaiten tuun toimeen muiden introverttien kanssa, mutta hauskaa kyllä mulla ei taida olla yhtään introverttia kaveria - eihän meikäläiset liiku missään eikä saa sovittua mitään!

Mutta vastauksena aiheeseen, kyllä kinkyys on mun elämänlaatua silti parantanut. Tai kinkyyden tunnistaminen, tiedon lisääminen omista kiinnostuksen kohteista ja muiden samanlaisten ihmisten löytäminen. En jaksa jossitella, olisiko elämä helpompaa jos olisi vanilja. Kaikilla varmaan on ne omat rajoitteensa, minkä takia seuran tai kavereiden löytäminen on vaikeaa.

[MrAri]

Mulla introverttiys on myös rajoittava tekijä, mutta en koe sitä (enää) ongelmana, josta mun pitäisi jotenkin opetella pois tai jopa parantua elokuvajuonen tyyliin "ujo tyttö maalta lähtee kaupunkiin ja oppii reippaaksi ja rohkeaksi maailmannaiseksi".

Kiitos. Juuri näin. Kaveripiirin hankkiminen ei tarvitse olla itseisarvo jos se vain ei omaan persoonaan toimi. On toki kiva että on ihmisä, joiden kanssa voi puhua muustakin kuin jalkapallosta, jääkiekosta, ja moottoriurheilusta, mutta en mää sitä rupatteluseuraa kaipaa. Mulle kinkyilyn tuoma elämänlaadun parannus tulee ihan suoraan sessioista joissa pääsee toteuttamaan itseään eikä tarvitse olla sosiaalinen.

Sosiaalisuutta voi opetella mutta ei se välttämättä muutu luontevaksi koskaan. Mää olen opetellut joitakin vuosikymmeniä, ja edelleen sosiaaliset tilanteet kuormittaa vaikka se ei tilanteen muille osallistujille välttämättä näy. Kahden-kolmen ihmisen sessio, varsinkin jos ei tarvitse vetää sosiaalisesti aktiivisen ihmisen roolia, toimii hyvin.

Juuri päättyi ensimmäinen tapaaminen uuden tuttavuuden kanssa. Oli ihan antoisaa ja mulla on paljon vapautuneempi olo. Sillä taas on mustelmaiset pakarat ja muutaman kuivan kokovartalo-orgasmin kokemus. Ei me paljon rupateltu, mutta yhdessäolo tuntui luontevalta ja empatiasuhde syntyi. En mää samalla tavalla pääse kokemaan ihmisen merkitystä pesäpallo- tai murtomaahiihtourheilusta puhuessa.

[Nvriih]

Omalla kohdallani se (alistuminen, kinkyilyni perusmuoto) on parantanut elämänlaatua tuomalla kaivattua vastapainoa kympin tytön syndroomasta kärsivälle minälle.

[momoi36]

Kyllä, jos on kinkytarpeita ja kumppani joka nauttii niistä kans. Vaniljalle ”hauska lisämasute” tuskin niinkään elämänlaatua parantavaa, mutta esimerkiksi masokistille kuten minä se on parantanut elämänlaatua merkittävästi. Nautinnollisempaa seksiä, vähemmän stressiä, vähemmän aggressioita, itsevarmuus ja itsetunto on kohonnut. 

[DeepThroatLover]

Ehdottomasti parantaa. Jos on sisimmiltään kinky, sen tarpeen tukahduttaminen toisen vuoksi on tuhoisaa. Lopputulema on kaksi syvästi onnetonta ihmistä. Se on vähän sama kuin olisi pakko aina syödä ruokaa, josta ei pidä. Koskaan ei saisi sitä, mikä itselle maistuu.

Elämä on sen verran opettanut, että tarvin itselleni kinkyn kumppanin. Ehkä joskus.