Baarin kannatusmaksut
Kiitos vastauksista ja näkökulmista.... Jos vastauksista vetää pikaisen johtopäätöksen, niin vaniljasuhteessa olevana on vain leikittävä miehen kanssa vaniljaa ja haettava oma tyydytys muualta tai lähdettävä kokonaan suhteesta pois. Harmi, että ymmärsin itseni vasta muutama vuosi mieheni kanssa oltua Itsekin olen sitä mieltä että ihmisen persoona ei muutu, enkä edes halua muuttaa toista. Ja koska mieheni luonne on käynyt minulle hyvinkin selväksi, minusta tuntuisi luonnottomalta vaatia jotain sellaista, minkä tiedän olevan mieheni ajatusmaailman vastaista. Vaikka seitsemän vuoden aikana olen saanut miestä opetettua seksissä estottomampaan suuntaan, ollaan vielä kaukana siitä, mitä minä haluaisin. Mutta, koska perhe menee kuitenkin ainakin vielä omien halujeni edelle, pitää varmaan taiteilla jossain mielitekojen ja vaniljamiehen halujen välimaastossa ja mietiskellä, miten tästä eteenpäin Periaatteessa seksi toimii, jos siis kysyy mieheltä. Mutta minua ainakin ärsyttää, kun seksi on pelkkä suoritus, jossa minä en saa minkäänlaista nautintoa, vaan tiedän mistä se alkaa, mikä on keskikohta, (jos sitä edes on) ja mihin se päättyy. Ja kun olen aktiivisena yrittänyt tuoda kaikkea uutta suhteeseen, mies on alkuhämmennysten jälkeen ottanut asiat vastaan ja jopa nauttinut niistä. Mutta se aktiivinen olen aina minä, miten saan miehen keksimään jotain uutta? En halua dominoida suhteessa, ja seksi on ajautunut sellaiseksi, että minä dominoin. Kyllä minä sen voin tehdä, mutta en todellakaan nauti siitä. Jos huomautan miehelle, että ota asioista selvää, niin mies suuttuu ja sitten alkaa mökötys
Lainaus käyttäjältä: viana - 05.07.2011, 22:59 Pitäisikö varmuuden vuoksi deittailla vain kinkyjä? Ja olla sen vuoksi ehkä yksin? Kumpi on pahempi, se ettei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan vai se, ettei saa parisuhteen muita asioita? Minun vastaukseni on yksinkertainen: Deittailla vain kinkyjä ja saada olla yksin ilman parisuhdetta ja sen mukanaan tuomia rasitteita. Useamman pitemmän parisuhteen läpikäyneenä voin vain todeta omalla kohdallani, että juuei. Parisuhteen vaaka on sellainen, että sinne plus-kuppiin ei ikinä saada sellaista määrää tavaraa että se voittaisi miinus-kupin.
Pitäisikö varmuuden vuoksi deittailla vain kinkyjä? Ja olla sen vuoksi ehkä yksin? Kumpi on pahempi, se ettei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan vai se, ettei saa parisuhteen muita asioita?
Pahasti perwolle ei kinkyys ole pelkkää seksiä. Kyseessä on paljon, paljon syvemmälle koko ihmiseen vaikuttava asia. Ymmärtäisiköhän kukaan, jos sanoisin tiettyjen piirteitten vaniljaihmisessä olevan luonnehäiriön merkkejä, kun taas itsensä kanssa sinut olevan sadistin kohdalla nautittavia alistamiskeinoja arjessa. Kuulostaa vaikealta ja todennäköisesti saan tästä niskaani ties mitä
Oma mielipiteeni on kuitenkin se että elämä on paljon muutakin kuin seksiä. (...) Itse ainakin olen sitä mieltä että mielummin yhdessä jonkun kanssa joka ei kaikkea pysty tarjoamaan, kuin yksin tai irtosuhteissa ilman mitään pysyvyyttä tai asioiden jakamista. Mutta ihmisille sopii eri asiat.
Sen voin vielä tähän loppuun sanoa että on niitä seksiongelmia kinkysuhteissakin, been there done that. Joten ei kinky kumppaniin vaihto asioita seksielämässä automaattisesti sinulla korjaa.
Vähän offtopikia, mutta kuulostaa melkein siltä, että vaniljapuolisoiden tulisi antaa vertaistukea toisilleen. Heille tekisi hyvää jakaa hämmennystään toisten "asiasta kärsivien" kanssa ja huomata, että on paljon "pahempiakin perwopuolisoja" Seksuaalisesti winksahtaneiden perhetuki ry???
olennaista on kai se miltä tuntuu: jos on enimmäkseen ahdistunut/onneton ei auta muu kuin tehdä asialle jotakin. Silläkin uhalla että rytisee.
Olen nyt ollut vanilja-suhteessa saman miehen kanssa viimeiset 4 vuotta ja vasta viimeisen vuoden aikana saanut sanottua haluistani/tarpeistani. Tämä vuosi onkin ollut vaikea kannaltani, sillä hän ei osoita mitään kiinnostusta moisia asioita kohtaan ja olenkin miettinyt unohdanko koko jutun, yritänkö silti vai etsinkö jonkun muun? En haluaisi välttämättä erota, mutten halua luopua osasta minua. Tuskastuttaa koko tilanne.
Olen tässä miettinyt aika paljon omaa toimintamallia, ja tullut yksinkertaiseen tulokseen: Aion uskaltaa elää. Olen mitä olen, ja olen antanut itselleni lupaa toteuttaa sitä. Sen teen parhaani mukaan niin, etten satuttaisi ketään.Odottaminen ei ole kovin rationalista, kukaan meistä ei tiedä paljonko on sitä aikaa elää. Ehkä kuullostaa rankalta, mutta en halua saada tieto jostain tappavasta taudista tai jäädä bussin alle ja tajuta viime metreillä että "Helvetti, kaikki toi mitä piti tehdä sitten joskus, ei muuten koskaan tule sitä saumaa."Carpe diem.