Matkalla Omaan Itseen

[Chmlnidae]

Ehkä ennemminkin; matkalla omaksi itseksi...ehkä silloin myös matkalla Toiseen. Ehkä se tie onkin sama molempiin suuntiin...?
Ja kyllä; ymmärrän kun "matkaa" käytetään elämän vertauskuvana. Aika ja paikka vaihtuu, molemmissa. (tää tais olla vähä naivi  )

Ja matkalla ollaan koko ajan jollakin rajalla, kohtauspinnalla, muuttuvalla. Paikassa joka ei koskaan palaa: samaan virtaan ei voi kukaan...sitä muinaista Herakleitosta lainatakseni  Kun sekä astuja että virta muuttuvat koko ajan (äh, lisää naiviuksia)

Mutta joo. Näen, taas, tässä sen kovan halun siihen jokotaihin. Voi miksi meille se sekäettä on niin vaikea...? Oi holismi holismi; kutsun Sinua 

[-katy-]

Ehkä ennemminkin; matkalla omaksi itseksi...ehkä silloin myös matkalla Toiseen. Ehkä se tie onkin sama molempiin suuntiin...?
Ja kyllä; ymmärrän kun "matkaa" käytetään elämän vertauskuvana. Aika ja paikka vaihtuu, molemmissa. (tää tais olla vähä naivi  )

Ja matkalla ollaan koko ajan jollakin rajalla, kohtauspinnalla, muuttuvalla. Paikassa joka ei koskaan palaa: samaan virtaan ei voi kukaan...sitä muinaista Herakleitosta lainatakseni  Kun sekä astuja että virta muuttuvat koko ajan (äh, lisää naiviuksia)

Mutta joo. Näen, taas, tässä sen kovan halun siihen jokotaihin. Voi miksi meille se sekäettä on niin vaikea...? Oi holismi holismi; kutsun Sinua 

Hyvin sanottua. Mua kiinnostaa toi,että missä vaiheessa ihminen tajuaa,että saa tuoda ajatuksiaan mukaan keskusteluihin ja että kovan "väännönkään" ei tarvitse merkitä sitä "sotaa".

Sellainen aika ja paikka,missä vapaa keskustelu sallitaan,ilman että pitäisi pelätä jotain sanktioita tai ryöpytyksiä. Siis jos ihan laillista ja sääntöjä kunnioittavaa tyyliä noudattaa.
Sellaiseen kun pääsisi laajemmaltikin täällä pallolla. Kuinka pitkä matka siihen sitten onkaan 

[Nemean]

Näkisin, ettei pyrkimys oman itsensä löytämiselle ole länsimaalaisessakaan yhteiskunnassa mitenkään uusi asia, sitä vastoin se saattaa olla edelleen ajankohtainen paradoksi näin sähköisen sosiaalisuuden aikakaudellakin.
Itse koen, elämässä tietyn tyyppisen initiaatiovaiheen, joka pakkaa kokoon oman itsen pettymykset, kipupisteet, hyvät hetket, hekumallisine hetkineen, jotka kohdatessaan yksikön oman itsensä löytäminen alkaa rakentua hiljalleen. Voisi ehkä tiivistää, että oppimisprosessi missä tahansa asiassa, on avain nousujohteisuuteen.

Tässä suhteessa esille nousee vahvasti teini-iän vaiheet, jolloin itse kukin tavalla tai toisella rakentaa omaa identiteettiään, kapinoi vallitsevia dokmeja vastaan, etsien juuri sitä omaa tietään.
Kun on menty ja kokeiltu ja haastettu omaa arvomaailmaa ja rakennettu kuvaa omasta itsestään, maailman kuvan rakentaminen todennäköisesti taantuu jossain vaiheessa paikallaan pysyvämpään muottiin, jonka jälkeen oma maailma alkaa näyttää pikkuhiljaa kotoisemmalta muodolta ja enemmän siltä itseltään.
Muutostyö toki jatkuu tämän jälkeenkin mutta näin yleistettynä, se usein saattaa tapahtua aikaisempaa maltillisemmin.
Näin ollen ihmisten näkemysten ja mielipiteiden muuttuminen tietyssä syklissä viestii itselleni enemmänkin uusien näkökulmien oivaltamisesta ja oppimisprosessista itsestään, enemmän kuin "takin kääntämisestä" omia arvomaailmoja kohtaan.

Ja jotta punainen lanka säilyisi vielä tiiviimpänä... Totean vielä, että kantaakseen rakentavan impulssin toisen ihmisen huomaan, olisi positiivista että kantaja itse olisi löytänyt ainakin jollain tasolla oman itsensä.
Tällöin omia kompastuskiviä ja kokemusta on ammentunut yksilölliseen muottiin sen verran, että oma jalusta voi seistä varsin vankalla pohjalla... sen jälkeen itsestä on helpompaa ja hedelmällisempää jakaa myös muille.

[Potulny]

Matka itseensä on elinikäinen matka, jonka varrella sitä oppii itsestään päivä päivältä lisää. Oppii miten eri tilanteet vaikuttavat omaan toimintaan ja tunteisiin, miten jokin muutos tuo jotain ekstraa. Itsensä voi kyllä kadottaakkin, jos ei muista kuunnella itseään.

Mä olin vuosia sitten onnellinen itseni kanssa, en kauhesti hävennyt tekemisiäni, katunut toimiani tai sanojani, menin rohkeesti eteenpäin ja tein mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Erinäisten matkalla sattuneiden tapahtumien jälkeen mä muutuin. Sillon keskityin vaan pärjäämään jotenkin seuraavaan päivään enkä oikeastaan itse edes huomannut muuttuneeni sellaiseksi hiirenharmaaksi seinäkukkaseksi joka kyllä hymyili, mutta silmiin asti se hymy ei levinnyt. Opettelin piilottamaan tunteeni ja näyttämään vahvalle ihmiselle, jota mikään ei hetkauta, vaikka sisin huusi tuskasta. Piilotin itseni muilta ja siinä samassa myös itseltäni.
Tällä hetkellä vois sanoa mun etsivän itseäni, mutta se kuulostaa hassulta. En mä oikeastaan etsi itseäni vaan olen tietoisesti antanut itselleni "luvan" olla se mitä mä oon sisimmässäni. Tavallaan hyväksynyt sen että mulla on tunteita ja haluja, eikä ole väärin näyttää niitä. Vaikeeta tää on silti, itsellensä kun voi luoda aikamoisia esteitä olla onnellinen, aidosti. Mä myös ymmärrän etten voi olla se sama tyyppi, jota olin joskus. Aikaa on kulunut ja mä olen kasvanut ihmisenä, kerännyt kokemuksia ja löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita. Mutta se perussisin on edelleen mussa, se liekki mikä pistää eteenpäin ja jota pitää ruokkia. Onko se sitten minä itse? En tiedä, ja toisaalta en edes välttämättä halua tietää. Mulle riittää että mulla on hyvä olla itseni kanssa, että osaan taas nauraa itselleni, että uskallan itkeä jos itkettää (vaikka yleisön edessä), että osaan nauttia hiljaisuudesta tai hyvästä seurasta, etten enää pelkää katsoa peiliin.

Riittää että on sinut itsensä kanssa, ja elää niinkuin hyvälle tuntuu. Silloin ihminen on aidoimmillaan, aidosti onnellinen ja silloin ei ole edes tarvetta analysoida itseään enempää.
Mulla tohon on toki vielä matkaa, liian monta omaa lukkoa rikottavana, mutta sinne mä päädyn.

[submiesjns]

http://www.peilikuva.fi/?sivu=104

Runo, Riitä itsellesi ihminen. On runo joka mielestäni sopii tähän aiheeseen. Vanha mutta, edelleen on sanoman ydin voimissaan!!

[-katy-]

Olen miettinyt kuolemaa ja kuolemista ehkä enemmän kuin koskaan,sanotaanko viimeisen vuoden aikana. En tarkoita siinä mielessä,että itsaria hautoisi,mutta jostain syystä vaan voimakkaasti ollut läsnä ajatuksissa.

Miettinyt siltäkin kannalta,tähän topikkiin peilaten,että jos matkaisi koko ikänsä omaan itseen ja lopulta hyväksyisi yksinäisyytensä,että kuolisiko sitä monia asioita köyhempänä ja mitä jäisi jälkeen.
Kannattiko elää yksin ja käperyä tuntemaan itsensä perinpohjin,jos  arkulle on pari ihmistä heittämässä multaa.

Voiko ihminen oppia tuntemaan itsensä täydellisessä tai liki täydellisessä yksinäisyydessä ja siis,mitä sitten jos voisikin?
Onko yksilö ja "Minä Itse" kaikkeus? Elääkö ihminen vain itseään varten,sen ajan,minkä itekukin elää?

En ole mitenkään raskassoutuinen,en

[Amynsomnia]

Muutumme kokoajan.
Matkalla omaan itseen on elämäpituinen matka, paljon siihen mahtuu.
Ne kuuluisat ikäkriisitkin.

Tätä matkaa minä odotan!
Rypyt ja silmäpussit, here i come!

On luonnollista miettiä kuolemaa ja kuolemista. Siitä pitäisi pystyä puhumaan ilman että saa leiman "nyt se siis suunnittelee itsaria". Itse olen keskustellut muutamien kavereiden kanssa siitä millaiset hautajaiset itselleni haluaisin ja ennenkaikkea mitä musiikkia soitettavaksi. On hyvä pohtia näitä asioita. Odotan sitä päivää kun tämäkin aihe lakkaa olemasta niin suuri tabu.

Omaa matkaa itseen "sinne jonnekin" on helpottanut se kun olen aina ollut oman tieni kulkija. Mennyt sieltä mistä toiset ei mene.

[Kurjala]

Matka itseensä on elinikäinen matka, jonka varrella sitä oppii itsestään päivä päivältä lisää. Oppii miten eri tilanteet vaikuttavat omaan toimintaan ja tunteisiin, miten jokin muutos tuo jotain ekstraa. Itsensä voi kyllä kadottaakkin, jos ei muista kuunnella itseään.

Mä olin vuosia sitten onnellinen itseni kanssa, en kauhesti hävennyt tekemisiäni, katunut toimiani tai sanojani, menin rohkeesti eteenpäin ja tein mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Erinäisten matkalla sattuneiden tapahtumien jälkeen mä muutuin. Sillon keskityin vaan pärjäämään jotenkin seuraavaan päivään enkä oikeastaan itse edes huomannut muuttuneeni sellaiseksi hiirenharmaaksi seinäkukkaseksi joka kyllä hymyili, mutta silmiin asti se hymy ei levinnyt. Opettelin piilottamaan tunteeni ja näyttämään vahvalle ihmiselle, jota mikään ei hetkauta, vaikka sisin huusi tuskasta. Piilotin itseni muilta ja siinä samassa myös itseltäni.
Tällä hetkellä vois sanoa mun etsivän itseäni, mutta se kuulostaa hassulta. En mä oikeastaan etsi itseäni vaan olen tietoisesti antanut itselleni "luvan" olla se mitä mä oon sisimmässäni. Tavallaan hyväksynyt sen että mulla on tunteita ja haluja, eikä ole väärin näyttää niitä. Vaikeeta tää on silti, itsellensä kun voi luoda aikamoisia esteitä olla onnellinen, aidosti. Mä myös ymmärrän etten voi olla se sama tyyppi, jota olin joskus. Aikaa on kulunut ja mä olen kasvanut ihmisenä, kerännyt kokemuksia ja löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita. Mutta se perussisin on edelleen mussa, se liekki mikä pistää eteenpäin ja jota pitää ruokkia. Onko se sitten minä itse? En tiedä, ja toisaalta en edes välttämättä halua tietää. Mulle riittää että mulla on hyvä olla itseni kanssa, että osaan taas nauraa itselleni, että uskallan itkeä jos itkettää (vaikka yleisön edessä), että osaan nauttia hiljaisuudesta tai hyvästä seurasta, etten enää pelkää katsoa peiliin.

Riittää että on sinut itsensä kanssa, ja elää niinkuin hyvälle tuntuu. Silloin ihminen on aidoimmillaan, aidosti onnellinen ja silloin ei ole edes tarvetta analysoida itseään enempää.
Mulla tohon on toki vielä matkaa, liian monta omaa lukkoa rikottavana, mutta sinne mä päädyn.

Nämä ovat monimutkaisia juttuja. Ajattelin kokeneeni jonkinlaisen täydellisen vapautumisen  kirjautuessani tälle foorumille. Sitten tuli todellisuus vastaan, josta syvät kiitokset eräälle foorumilaiselle. Hankalinta - siis minulle - on, kun ei oikein tiedä, missä haluaa seistä ja mitä olla. Ja pitääkö tällaisia oikeastaan miettiä vai antaa mennä vaan tyylillä lisää löylyä ja bepanthenia palovammoihin? Jokaisella on varmaan oma vastaus, joka ei ole on-off, vaan kaikkea siltä väliltä.

Täytyisi nyt vain rohkaista mieli, löytää aika ja tulla johonkin tapaamiseen. Muistaen kuitenkin, ettei tapaamisen tarkoitus ole se, että joukko ihmisiä toimii jollekin avautujalle (minulle) psykiatreina. Ehkä tämä foormi on siitä hyvä, että ekan höyryn ja tunteen sen päästämisestä voi tehdä näppäimistön kautta ja sitten lähteä katsomaan.

P.S. Uskontokeskustelut ovat liian HC-kamaa minulle. Koen oloni vaivautuneeksi jonkun kertoessa uskostaan ja toisen kiistäessä sitä rationaalisin perustein. Olin rippileirillä (25 vuotta sitten), sen jälkeen en ole tuntenut vetoa aiheeseen. Matkani löytyy muualta kuin tuosta aihepiiristä. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka hakevat jotain uskonnosta tai sen järjellisyyden kiistämisestä. Jokaisella olkoon oma tiensä ja mielenkiintonsa, mutta ei sovi minulle.