Baarin kannatusmaksut
Ehkä ennemminkin; matkalla omaksi itseksi...ehkä silloin myös matkalla Toiseen. Ehkä se tie onkin sama molempiin suuntiin...?Ja kyllä; ymmärrän kun "matkaa" käytetään elämän vertauskuvana. Aika ja paikka vaihtuu, molemmissa. (tää tais olla vähä naivi )Ja matkalla ollaan koko ajan jollakin rajalla, kohtauspinnalla, muuttuvalla. Paikassa joka ei koskaan palaa: samaan virtaan ei voi kukaan...sitä muinaista Herakleitosta lainatakseni Kun sekä astuja että virta muuttuvat koko ajan (äh, lisää naiviuksia)Mutta joo. Näen, taas, tässä sen kovan halun siihen jokotaihin. Voi miksi meille se sekäettä on niin vaikea...? Oi holismi holismi; kutsun Sinua
Matka itseensä on elinikäinen matka, jonka varrella sitä oppii itsestään päivä päivältä lisää. Oppii miten eri tilanteet vaikuttavat omaan toimintaan ja tunteisiin, miten jokin muutos tuo jotain ekstraa. Itsensä voi kyllä kadottaakkin, jos ei muista kuunnella itseään. Mä olin vuosia sitten onnellinen itseni kanssa, en kauhesti hävennyt tekemisiäni, katunut toimiani tai sanojani, menin rohkeesti eteenpäin ja tein mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Erinäisten matkalla sattuneiden tapahtumien jälkeen mä muutuin. Sillon keskityin vaan pärjäämään jotenkin seuraavaan päivään enkä oikeastaan itse edes huomannut muuttuneeni sellaiseksi hiirenharmaaksi seinäkukkaseksi joka kyllä hymyili, mutta silmiin asti se hymy ei levinnyt. Opettelin piilottamaan tunteeni ja näyttämään vahvalle ihmiselle, jota mikään ei hetkauta, vaikka sisin huusi tuskasta. Piilotin itseni muilta ja siinä samassa myös itseltäni. Tällä hetkellä vois sanoa mun etsivän itseäni, mutta se kuulostaa hassulta. En mä oikeastaan etsi itseäni vaan olen tietoisesti antanut itselleni "luvan" olla se mitä mä oon sisimmässäni. Tavallaan hyväksynyt sen että mulla on tunteita ja haluja, eikä ole väärin näyttää niitä. Vaikeeta tää on silti, itsellensä kun voi luoda aikamoisia esteitä olla onnellinen, aidosti. Mä myös ymmärrän etten voi olla se sama tyyppi, jota olin joskus. Aikaa on kulunut ja mä olen kasvanut ihmisenä, kerännyt kokemuksia ja löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita. Mutta se perussisin on edelleen mussa, se liekki mikä pistää eteenpäin ja jota pitää ruokkia. Onko se sitten minä itse? En tiedä, ja toisaalta en edes välttämättä halua tietää. Mulle riittää että mulla on hyvä olla itseni kanssa, että osaan taas nauraa itselleni, että uskallan itkeä jos itkettää (vaikka yleisön edessä), että osaan nauttia hiljaisuudesta tai hyvästä seurasta, etten enää pelkää katsoa peiliin.Riittää että on sinut itsensä kanssa, ja elää niinkuin hyvälle tuntuu. Silloin ihminen on aidoimmillaan, aidosti onnellinen ja silloin ei ole edes tarvetta analysoida itseään enempää.Mulla tohon on toki vielä matkaa, liian monta omaa lukkoa rikottavana, mutta sinne mä päädyn.