Raamattu ja väkivalta

[Mr Wincent]

"Daniel Nylund esittelee Rene Girardin teoriaa halun mimeettisestä luonteesta, kateellisesta kilpailusta, pyhitetystä väkivallasta ja syntipukkimekanismista. Sen avulla hän tarkastelee Raamatun väkivaltaisia kertomuksia, kristikunnan sotaisaa historiaa ja omaa kipeästi uhritietoista aikaamme."

http://www.teoblogi.fi/category/girardinantropologia/halujennaamiaiset/sadomasokismi/

Mielenkiintoinen sivusto luettavaksi. Kannattaa lähteä alusta liikkeelle, vaikka linkki osoittaakin jutun keskivaiheille mielenkiinnon herättämiseksi.

[swan]

Todella kiinnostava aihe,jota itsekseenkin tullut pohdittua ja nyt lukee tekstiä,joka selventää tuota kristinuskon näkemystä. Toisaalta jos oikein ymmärsin kännyn kautta tuota tekstiä,niin sadomasokismi luokitellaan siinä sairaudeksi.

En halua loukata ketään kristittyä tai muitakaan uskovia,kun kysyn,että kumpi on sairaampaa, "roikkua" elävässä ihmisessä vai jumalassa,joka ei ikinä tule luokse tai jonka luo et pääse vaikka yrittäisi esim. 20 vuotta kaikin tavoin? Kumpi on epätoivoisempaa ja "kosmisempaa" ?

Itselläni siis nyt kokemusta molemmista ja eka jää nähtäväksi,että kuinka käypi.
Ihminen on todellinen,elävä ja D ei pyri käsittääkseni jumalaksi eikä s hänen kanssaan yhdessä. Tietty kokee,että aika ihme se on jos vielä voisi elää yhdessä vastinkumppanin eli Herran kanssa. Saattaisi jopa kyynelin pestä hänen jalkansa   

[Lady Whip]

Laitanpa linkin kirjanmerkkeihin ja tutustun ajan kanssa.

Nopeasti mietittynä...

Oletan että kohdissa sadismi, masokismi ja sadomasokismi - näissä puhutaan sellaisesta olotilasta joka ei ole suostumuksellinen suhde vaan yleisellä tasolla oleva tapa olla ihmisten joukossa. Läheisriippuvaisuus kuten tätä sanaa käytettiin artikkelissa masokismi.

Ihminen tuntee elävänsä kun saa tietyin väliajoin annoksen adrenaliinia. Mistä sen saa on jokaiselle henkilökohtainen tapa. Yksi vaihtaa kumppania usein, toinen lähtee kiipeämään vuoria pitkin, kolmas etsii tunnetta elämisestä rikollisuuden parissa ja toiset kinkystä.

"Masokismi: Maailmassa, jossa mikään ei enää ole kiellettyä tai tabuilla rajattua, vain saavuttamattomuus itsessään tarjoaa tarpeeksi kiihottavan rajan."

Onko loppujen lopuksi kyse kyvyttömyydestä ottaa vastaan?
Vai onko kyse siitä, että ei uskalla olla sitä mitä on.
Onko halveksunta helpompi ottaa omakseen kuin rakkaus ja hyväksyntä. Miksi?
Ihminen ei ole tullut näkyväksi ja tätä vahvistusta hän etsii jatkuvasti mutta torjuu sen kun on saavuttamassa koska ei kykene ja uskalla ottaa sitä vastaan.

"Minä tulen minäksi sen kautta että sinä vahvistat minut todeksi. Juuri tälle vahvistukselle masokisti on umpisokea. Hän etsii minuuttaan ja ihmisarvoaan sen kieltäjiltä. Hän kieltää luonnollisen ja inhimillisen riippuvuutensa läheisistään ja siirtää sen yhteen mahdottoman kaukaiseen kohteeseen."


"Sadomasokismi: Kun ihminen tekee toisesta tai itsestään Jumalan, pyhä saa infernaalisen väkivaltaiset kasvot."

Realismi on tärkeä ase. Pystyä katselemaan oman D/s-suhteensa näytelmää objektiivisesti ja realistisesti.

Vastuu D-ihmisenä on suuren suuri juuri sen takia, että ollakseen terve D-ihminen, pitää tietää henkilökohtaisesti mitä on nöyryys.
Kun masokisti (alistuja) luovuttaa itsensä sadistille (Domille), D-ihmisen pitää nähdä tämä lahjana jota ei koskaan saa ylenkatsoa.
Eikä alistuja saisi koskaan nostaa D:tä jalustalle Jumalan asemaan. Oma itsetunto ihmisenä olemisestä pitäisi olla niin vahva että se kannattelee eikä siihen tarvita Jumalia mistään suunnalta.

[swan]

Oletan että kohdissa sadismi, masokismi ja sadomasokismi - näissä puhutaan sellaisesta olotilasta joka ei ole suostumuksellinen suhde vaan yleisellä tasolla oleva tapa olla ihmisten joukossa. Läheisriippuvaisuus kuten tätä sanaa käytettiin artikkelissa masokismi.


Onko loppujen lopuksi kyse kyvyttömyydestä ottaa vastaan?
Vai onko kyse siitä, että ei uskalla olla sitä mitä on.
Onko halveksunta helpompi ottaa omakseen kuin rakkaus ja hyväksyntä. Miksi?

Realismi on tärkeä ase. Pystyä katselemaan oman D/s-suhteensa näytelmää objektiivisesti ja realistisesti.

Vastuu D-ihmisenä on suuren suuri juuri sen takia, että ollakseen terve D-ihminen, pitää tietää henkilökohtaisesti mitä on nöyryys.
Kun masokisti (alistuja) luovuttaa itsensä sadistille (Domille), D-ihmisen pitää nähdä tämä lahjana jota ei koskaan saa ylenkatsoa.
Eikä alistuja saisi koskaan nostaa D:tä jalustalle Jumalan asemaan. Oma itsetunto ihmisenä olemisestä pitäisi olla niin vahva että se kannattelee eikä siihen tarvita Jumalia mistään suunnalta.

Musta on alkanut vuosien myötä tuntumaan, että läheisriippuus on kirosana: on ikäänkuin sairaus sekin, että haluaa olla yhteydessä muiden kanssa, ystävänä, kumppanina, rakastettuna jne. Mehän joudutaan lopulta eroon kaikista kuolemassa.
Pitäisikö eläessäänkin olla kuin kuollut.. Meneekö elämä hukkaan, jos on riippuvainen toisista tai edes yhdestä ihmisestä. Mielestäni päin vastoin.

Jos on tottunut saamaan vain halveksuntaa osakseen, se kai on helpompaa vastaanottaakin kuin rakastaminen. Havahduin muutamia vuosia sitten, ehkä silloin kun mietin vakavasti omaa uskoani, siihen, että olin tottunut vain huonoon kohteluun. Päätin alkaa yrittää elämään terveemmin eli irti sairaasta yhteydestä ihmisiin.
Nyt sitten tajunnut olevani sadomasokisti, joka on kuitenkin eri asia kuin sairaat ihmissuhteet, sillä liitän sadomasokismiin välittämisen ja rakkuden sekä kahdensuuntaisen vuorovaikutksen, molemmat "palvelevat" persoonallaan ja taipumuksellaan toistaan, vaikka alistuva onkin se, joka on "jalkojen juuressa".

Mielestäni ihmisestä ei voi ikinä tulla "jumalaa" jos hän ymmärtää oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa eli juuri myöntää "nöyrästi" nuo asiat.
Ihmettelen oikeastaan sellaista yksinkertaistamista ja väitettä, että ihminen haluaa olla jumala.

Lisäys: toisaalta tässä puhun erittäin "pieneltä paikalta" ja tiedostaen suuren riskin, että elää vain unelmissaan. Että todellisuus on jotain muuta eli sitä missä nyt elää, yksin ja irrallaan.