"Oral communication unites people in groups. Writing and reading are solitary activities" (en muista ketä lainaan)
Okei, en siis missään tapauksessa, todellakaan, dissaa kirjoittamista, päinvastoin; suosittelen.
Oppineisuus voi haitata puhumista, tai ainakin dialogista puhumista. Sanojen taakse voi myös mennä piiloon. Oleellisempaa on reflektiivisyys. Ja se, usein, on juuri se vaikein osa vuorovaikutusta (ja rasittavin). Keskittyä samaan aikaa siihen mitä toinen sanoo, ja tarkoittaa, ja mitä itse tuntee ja ajattelee. Aina ei vain pysy toisen tai edes itsensä perässä, tai mukana. Toisaalta jos laittaa hirveän suuren merkityksen sille että pitää aina hetinytvälittömästi osata sanoa justtasanmitätarkoittaa niin onhan se hankalaa. Kannattaisi ehkä ajatella että aina voi sanoa uudelleen
, ja korjata. Ja palata. Ja muuttaa mieltään. Ja sanoa ettei osaa. Tai ei pysty. Tai ei tiedä.
Onko tuollaisen puhumisen aristelemisen takana pelko ettei toinen ymmärrä, ja sit ei enää kuuntele, tai jaksa kuunnella? Siis pelko hylkäämisestä? Siitä ettei kannata riskeerata kun sattuu kuitenkin? Vai liian kova itsekritiikki? Voi joutua häpeälliseen tai hämilliseen tilanteeseen, menettää kasvonsa kun yritti ja asetti itsensä alttiiksi kasvotusten? Näyttää liikaa, paljastua?
Siis en tiedä; kunhan kysyn.