Saman katon alla elämisen mahdottomuus-vuodatus

[surusilmat_hki]

Kuinkahan monessa ketjussa olen vuoroin valittanut, vuoroin ylistänyt mieheni ominaisuuksia liittyen kinkyn puoleni hyväksymiseen? En jaksa laskea eikä ole tarpeenkaan; me muutamme erilleen. Päätökseen liittyy ensisijaisesti ihan muita syitä kuin kinkyjutut tai seksuaalisuus ylipäätään, mutta erään "selkä seinää vasten"-keskustelun aikana kävi kyllä selväksi että minun kinkypuoleni tuo oman painolastinsa muutenkin hankalaan suhteeseen. Arki ei ole toiminut enää aikoihin, riitoja on päivittäin. Lisää yhtälöön kaksi viatonta lasta (joista toinen oireilee jo käytöstämme), ja ymmärrät miksi nyt riitti.

On se nyt perkele!!! Rakkautta on kyllä, mutta kaikki muu menee niin päin sitä itseään että en tiedä millä voimilla edes pidämme toisistamme kiinni. Emme sovi yhteen, emme saman katon allekaan. Ja silti tiedän, ettei minusta ole pettämään tai jättämään, en tahdo laskea irti eikä tahdo mieskään. Kun arjen ongelmat ovat kauempana, meillä menee hienosti. Muun ajan tulemme kilpaa hulluiksi toisen tavasta tehdä jokin "väärin" (kymmenen vuoden lopputulos...really??), puhumme paljon mutta kommunikaatio tökkii silti jne. Ja sitten on tosiaan se seksuaalisuus...

Vuoronperään olen päättänyt kestää tilanteen ja elää mm. natsifetisismini kanssa kaapissa, kunnes jotain tapahtuu ja tuntuu että hajoan pirstaleiksi kun tajuan ettei tuosta miehestä ole tähän fetissiin osallistumaan eikä hänellä ole kiinnostusta yllättää minua (koska ei osaa oma-aloitteisesti tehdä sellaista). Minä olen kyllä osallistunut milloin insestileikkiin (meh), milloin puhunut tiettyä kieltä hänelle (...meh) ja päälle on laitettu korsettia ja ajeltu sieltä ja tuolta...mutta sitä päivää, jolloin tulisin kotiin SS-upseerin kurinpitoon, ei tule koskaan tulemaan. Ja se sattuu, vitusti. 

Ehkä vielä enemmän kuin se varsinainen erilleenmuutto.

[oddartist]

Auts. Otan osaa. Paljon tuossa tekstissä oli tuttuakin, on se kumma miten kaikkinaiset muut huolet voivatkaan viedä rakkaudestakin ilon...

Jaksamisia, ei kai tässä muuta voi sanoa.

[BlackFairy]

Erot on aina rankkoja, voimia siihen! Saatat kuitenkin ajan kanssa huomata, että paljon hankaluutta ja ristiriitoja sisältäneen suhteen päättyminen ja vapaus tehdä asioita joita kaipaa, osoittautuukin menettämisen tuskaa suuremmaksi helpotukseksi.

[MasterOpie]

Onnittelut! Uusi elämä alkaa nyt!

[FreyasValkyrie]

Olen koko aikuisikäni seurustellut vaniljamiesten kanssa.
Domme puolta olen pelkästään käyttänyt bileissä ja sovittujen kavereiden kanssa.
Se on riittänyt minulle hyvin, koska en ole koskaan ollut mitenkään ääri-mitään ja mitkään Lifestyle jutut eivät ole minua varten. Olen kaikkea ja sitten taas en mitään, en halua rajoittaa itseäni kategorisoimalla persoonaani. Bdsm on minulle hemmetin hyvä ja kiva mauste, mutta ei sitä syödä kokoajan, muuten se menettää merkityksensä.
Ja tässä ehkä syyt miksi näin olen ajatellut...
 

Olen koko kevään ajan kulkenut hyvin vähillä energioilla.
Mikään ei ole maistunut miltään, mutta onneksi on ollut asioita joita on pitänyt tehdä, mihin on saanut käyttää mielikuvitusta ja on ollut sen verran vastuuta, ettei ole voinut heittää vaan pyyhettä kehiin. Jos näitä ei olisi ollut kuvioissa, olisin passivoitunut hyvin pahasti masennuksen syövereihin, joka on hyvin epätyypillistä minulle.
Olen erittäin ekstrovertti luonne, joten masennus/yms tilat ovat kohtalaisen harvinaisia.

Perjantaina koin romahtamisen joka ei ole tietenkään mikään harvinainen juttu, olen kokenut näitä nollaustiloja useammankin kerran ja ne ovat aina olleet rakentavia kokemuksia. Ensin pitää hajottaa, ennen kun uutta voi rakentaa.. Perkeleen henkiset puuhapete sadistit xD. Tälläkin kertaa nollaustilassani oivalsin taas jotain syvällistä ja tajusin katsovani koko aikuisikäni seurustelusuhteita. Minkälaisia ne ovat olleet, millä spekseillä rakennettuja, mitä minä olen ollut ja minkälaisia nämä kyseiset ihmiset ovat olleet. Pidän itseäni suhteellisen fiksuna ihmisenä, mutta tämä ymmärrys vaati tupla facepalmin ja hetken You Stupid Bitch-mantran. Tajusin olevani Oman elämäni kehari, jälleenkerran...

Kevään ajan olen etsinyt mielessäni alffaa, ihmistä joka tulisi ja ottaisi kontrollin. Joka sanoisi, olet vapaa, minä ajan nyt hetken ajan tätä konetta. Olen hakenut voimakastahtoisempaa ihmistä mitä itse olen, jolla on hyvä empatian taito ja muita ominaisuuksia mitä itsekin omaan. Joka ei tulisi ottamaan kontrollia vääryydellä vaan hyväntahtoisuudellla. Jolle voisin olla alamainen ja kunnioittaa kyseistä ihmistä aidosti.

Olen käytännössä ollut samassa suhteessa kokoajan. Ihmiset ovat vaihtuneet, hieman eri pakkauksissa, hieman eri tyyleillä, upgrades and downgrades. Lopputulos on kuitenkin sama,- vaniljasubi.  Eikä tässä mitään, en usko että mikään pysyvämpi parisuhde voisi toimia aivan "tasa-arvoisesti". Jompi kumpi on se joka luovii enemmän tai vähemmän. Mutta minäpä osaankin olla nähtävästi domme joka luovii subin ehdoilla. How the fuck did that happen you might ask? Good question Sherlock! Olen luonut kyseisille ihmisille tilan, jossa he voivat passivoitua vapaasti ja heidän tarpeistaan huolehditaan. Kaikkien kohdalla tämä ei ole mennyt näin ja erilaisia variaatioita on toki ollut. Mutta yhtenäisenä teemana on ollut, että he ovat olleet enemmän introvertti-passiivisia kuin ekstroverttejä. Joillekin suhde on ollut se ensimmäinen, joillekin yksi monista. Näiden suhdeneitsyiden kanssa, olen antanut köyttä liikaakin ja yrittänyt ymmärtää äärirajoille saakka. Hakannut päätä seinään, miettinyt onko minussa vikaa kun mikään ei edisty ja paksukaan rautalanka ei vain meinaa taipua muotoonsa. Toiset ovat olleet varustettuja hyvällä tilanne ja empatia tajulla, toiset eivät. Toiset ovat nähneet saman kuvan, mutta eivät ole tehneet mitään sille. Se voi olla pelottavaa muuttaa ja muuttua ihmisenä ajansaatossa, on helpompaa pysyä paikoillaan, ymmärrän. Kaikille eteenpäin meno ei ole elämässä niin tarpeellista, kuin toisille, ymmärrän senkin. Mikä hemmetti minut on sitten ajanut näiden ihmisten kanssa seurustelemaan?

Vastauksia olisi varmasti miljoona, mutta yleisimmät mitkä nyt tulevat mieleen ovat, että Alfat vetävät enemmän subeja puoleensa, näin se menee luonnossakin. Ihmiset jotka ovat voimakastahtoisia, aikaansaavia ja eteenpäin meneviä tuppaavat saamaan sen vetäjän roolin ihan kuin itsestään. Harvempi sitä lähtee tietoisesti hakemaan, en ainakaan minä ole näin tehnyt vaan se valta on ihan vapaaehtoisesti annettu ja sitä ei olla edes haluttu takaisin vaikka sitä olisi tyrkytettykin. Se, että joutuu tilanteeseen, missä tehdään toiselle työhakemuksia, pistetään kouluun, hankitaan hänelle oma asunto, ruokitaan, maksetaan laskuja, huolehditaan että on tarvittavat vaatteet ja muut jutut ovat kyllä osa parisuhdetta, mutta sillä erolla, että vastuuta ei jaeta näissä asioissa yhdessä vaan se jää Alfalle kokonaan. Tässä kohtaa se on enää LifeCoach hommaa tai äidinveruke toimintaa. Ei enää kahden aikuisen ihmisen järjellistä yhteiseloa. 

Oma heikko itsetunto, joka on osittain kotikasvatuksesta johtuvaa ja myöskin oman fyysisten rajoitusten tuomaa lisämaustetta. Ajatelutapa, että hyvä jos kelpaa edes jollekin ja minun tulee tyytyä osaani, en voi lähteä vaatimaan enempää, koska olisin epäkiitollinen ja kusipää?.. Kaikki ongelmat eivät tietenkään ole olleet näissä ihmisissä ja olen tehnyt oman osani virheistä ja kusipäisistä teoista, jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä. En ole suinkaan ollut mikään enkeli varsinkaan nuorempana, kaukana siitä. Mutta en kuitenkaan ole tahallisesti halunnut ketään satuttaa toiminnallani. Hyvitystyötä ja Ave Marioita on luettu öisin sängyssä kun omat mielen demonit ovat ryömineet ulos aukoistaan. Kasvettu on kovassa kuumuudessa ja lihan käristyksessä ja se duuni oman henkisen kasvun kanssa on jatkuvaa, enkä suinkaan haluaisi lopettaa sitä. Mutta helpomallakin pääsisi aivan varmasti.

Sen olen huomannut, että Subimiehet olivat ne sitten kinkyjä taikka vaniljoita, niin vaatimuslista alfoille on melkoinen. Eivät he suoraan tule niitä esittämään luonnollisestikkaan, vaan se tulee alitajunnasta ja päivittäisistä arkisten asioiden pyörityksestä. Ei kukaan tule sanomaan, että tässä on elämäni ja näissä asioissa haluan, että sinä teet näin ja näin. Minä en ole enää vastuussa mistään vaan seuraan sinua minne sitten ikinä oletkaan menossa, luonnollisesti hidastellen ja estellen, koska muutenhan tämä ja tämä tilanne voi muuttua ja enhän minä sitä suinkaan halunnut. Halusin vain olla Freeloaderina tässä systeemissä.

Sitten kun Alfan päässä kuuluu Priit, niin siinä vaiheessa tehdään lepytystyötä hard core, ehkä viikko tai kaksi, kunnes tilanne on ohi ja laantunut. Sitten taas sama välinpitämätön elämäntapa voi jatkua, jonka aikana Alfa kiristelee hampaita ja pyörittelee päässään ajatusta, että ehkä vika olikin itsessä eikä toisessa. Kehittelee uusia strategioita joilla saisi subinsa aktivoitua, tietäen syvällä sisimmässään, että se tulee failaamaan upeasti.

Olen siis elänyt jatkuvalla syötöllä näitä toinen toistaan upeampia Dom/sub 24/7 härdelleitä, onko siis ihme, että vaan palaa loppuun? Olen tullut siihen pisteeseen, että nyt riittää. Yhä useampana päivänä toivon, että heräisin yksin. En olisi vastuussa kenenkään toisen elämästä tai arjesta. Voisin muokata ja palauttaa oman naiseuteni ja rakentaa itseni paremmaksi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei proppuja vaan riitä mihinkään. Olen myös huomannut uuden piirteen itsestäni, että olen kohteliaisuus/kehumissieni. Ilmeisesti oman arvontuntoni on niin nollissa, että kaipaan egon pönkittämistä.  Tajuan, että se on ällöttävä ominaisuus ja aina kun havaitsen, että nyt taas tähän suuntaan mennään, niin stoppaan itseni tavalla taikka toisella. Jotkut teistä varmasti ajattelee näin nyt tätä kirjoitusta lukiessa, että Voe Voe kun on niin itsesäälistä skeidaa taas Että! Itkuvinku ja Kyynel! =) mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti.
Lähinnä vertaistuellinen juttu, jos on ihmisiä joilla on ollut samanlaisia kokemuksia omassa elämässään, niin haluaisin tietää, miten he ovat päässeet uudestaan itsensä herroiksi. Ja toinen syy, että halusin ulkoistaa tämän paskan sisältäni, jotta se ei näivetä enempää. Jos joku saa tästä jotain itsellensä niin hyvä homma ja jos ei, niin ei.

Mutta vastauksena ketjun aloittajalle.. Vaihtamalla parisuhdemoodin singlemoodiin on hyvin, hyvin parantava vaikutus. Tilanne tasottuu ja pystyt katsomaan tilannetta kauempaa. Saat kasattua itsesi ja vapaudut odotuksista, joita olet saanut toisilta ja kenties joutunut luomaan itsellesi ajansaatossa. Se luopumisen kipu tulee menemään ohi, ei se kauaa kestä. Tulet kiittämään itseäsi moneen otteeseen.

[surusilmat_hki]

Kiitän kannustuksesta ja sympatioista. Erityismaininta FreyasValkyrie:lle, jonka kirjoitus ns. osui ja upposi...siinä oli niin paljon tuttuja ajatuksia, myös sellaisia juttuja joihin olen itsekin syyllistynyt. Tottahan se on, että olen leikkinyt äitiä miehellenikin ja toisaalta taas ihmetellyt, miksi haluan seksiä mutta en tämän ihmisen kanssa. Äsken meillä oli minikeskustelu aiheesta "miksi mä teen sulle juttuja mutta sä et mulle", jonka seurauksena sain facepalmata ITSELLENI. Olin aidosti ja ihan oikeasti unohtanut, miten ristiriitaista käytöstä olen osoittanut miestä kohtaan..."en mä uskalla enää edes yrittää, kun sä toisaalta haluat ja toisaalta taas et päästä lähellekään tai naurat pois". Juu... (Mutkumutku ei NÄIN, vaan NOIN äläkä nyt ainakaan tolleen aaarrggh, nyt meni fiilis!)

Myönnän että kaipaan kauheasti omaa tilaa, irrallaan oloa miehestä. Kyllä me tullaan juttuun, kunhan ei jouduta liikaa toisiamme katselemaan. Ehkä se seksikin alkaa sitten joskus maistua, kun toinen ei olekaan enää itsestäänselvyys?

[Pip]

Myönnän että kaipaan kauheasti omaa tilaa, irrallaan oloa miehestä. Kyllä me tullaan juttuun, kunhan ei jouduta liikaa toisiamme katselemaan. Ehkä se seksikin alkaa sitten joskus maistua, kun toinen ei olekaan enää itsestäänselvyys?

Tämän olen riittävän monta kertaa kuullut omalta naiseltani, joten annan hänelle tarvitsemansa. Se ei välttämättä tarkoita, että haluaisin häntä enää tulevaisuudessa, mutta hän saa haluamansa.

[susa-anniina]

Jollakin tasolla jopa lohdullista kuulla, ettei ole ainoa jolla on näitä ongelmia. Elämä vaan elämä on epäreilua ja jopa perseestä tai sitten minä vain äärimmäisen hankala tai sitten molempia.

Itse olen oman vajaa 40v elämän aikana elänyt ensin sen perhe-elämän vanilija arkineen. Tullut kaapista, eronnut (myös muista syistä), kokeillut parisuhdearkea näistä piireistä tavatun ihmisen kanssa, eronnut siitä suhteestä, säätänyt jos mitä, tavannut netistä sen avoimen vanilijan joka muuten ihmisenä iskee mutta pervoudet ei kohtaa, tonen kyllä on avoin ja ollaan käyty risteilyillä ja bileissä ja ties mitä, muutettu yhteen, muutettu erilleen, jatkettu silti yhdessäoloa...

Ei toimi tämä erilläänkään asuminen. Kaikki ahdistaa ja ihan vitusti. Vaikka on mieleinen työ, hyviä ystäviä, lapset jotka kaikessa rasittavuudessaan antaa kuitenkin sata kertaa enemmän kuin ottaa, voi matkustella, on älykästä juttuseuraa jne, mutta sitten kuitenkin haluaisi se ihmisen jonka kanssa vanheta ja jakaa se arki...

Nillittää voisin enemmänkin. Tiedän, että tästäkin avautumisesta osa täällä saa vahingoniloista mielihyvää, ettei toiminut sitten toikaan kuvio tolla. Jos olisi taipumusta kyynisyyteen tai katkeruuteen niin olisin muuttunut sellaiseksi jo. Ei pitäisi edes julkisesti avautua varmaan mutta samanlainen naivi olen kuitenkin vielä kuin ennenkin. Jotenkin sellainen fiilis ettei ainakaan itselle vaan löydy sitten sitä toista puoliskoa. Kaikille ei vaan ilmeisesti moista ole Taidan lähteä lenkille, se ainakin auttaa vitutukseen

[balthazar]

Tällä hetkellä tuntuu kyllä mahdottomalta ajatukselta, että asuisi oikeasti jonkun kanssa - mitä vittua?

Tottahan se kimaltelee sitten joskus siellä jossain, mutta mikään kiire ei todellakaan ole ottaa ketään leijailemaan ympärille, tai jonka ympärillä leijailla. Nyt kun alkaa ymmärtää, ettei ole haastavaa vaan mahdotonta elää ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole terveen kommunikaation lisäksi samoja kognitiivisia kykyjä käsitellä asioita niiden oikeilla nimillä. Kymmenen vuotta meni aviossa ihmisen kanssa, joka kaikin tavoin on hyvä, älykäskin ihminen, mutta jonka kanssa ei ollut todellista keskusteluyhteyttä koskaan.

Paljon mielummin asuisin hyvän ystävän kanssa jonka kanssa seksuaalisuus jotenkin linkuttamalla toimii, kuin jonkun seksuaalisesti yhteensopivan kanssa, jonka kanssa ei ole todellista tasa-arvoa ja yhteisymmärrystä.

[vorona]

No tätä on nyt liikenteessä vaikka aloittaja olikin angsteissaan vuonna 2013
Pitäsköhän laittaa kokoon joku eronneiden kinkstereiden tukiryhmä? Tai ei oo vissiin tällä viikolla vielä kukaan perustanut rekisteröityä yhdistystä?

[Nick]

Toistan edelleen itseäni mutta minä ainakin pidän hyvänä käytäntöä jossa kummallakin on omat asuntonsa, olkoonkin sitten että aikaa saatetaan viettää erittäin kiinteästikin yhdessä.

SItä oikeaa odotellessa.

[susa-anniina]

Noihin tukiryhmätapamisiin mäkin voisin raahautua

[vorona]

Noihin tukiryhmätapamisiin mäkin voisin raahautua

Dresscode: pikaruokatahraiset pieruverkkarit & eksän T-paita, viikko suihkutta, puoli pulloo skumppaa ja kyynelistä tahraiset rillit!

[susa-anniina]

Noihin tukiryhmätapamisiin mäkin voisin raahautua

Dresscode: pikaruokatahraiset pieruverkkarit & eksän T-paita, viikko suihkutta, puoli pulloo skumppaa ja kyynelistä tahraiset rillit!

Kauheita vaatimuksia heti kärkeen. Pitäis ostaa verkkarit, tinkaa joltakin eksältä t-paita ainakin lainaan, kärsiä jotakin suihkuttomuutta viikko (haisis ainakin toooosi hyvälle kun olis muutaman lenkin vetässyt siihen viikkoon) ja vielä jotkut rillitkin laittaa. En mä sit ala. Skumpassa voisin sit kyllä joustaa vaikka koko pullon verran

[Nick]

...vois pitää miitin Majavassa niin säästyisi suihkuttomuuden vaatimukselta