Mies joka myi maailmansa

[Mr Wincent]

Elelipä kerran mies, joka myi onnensa, aitoutensa ja koko maailmansa ja päätti pitää todelliset halunsa sen jälkeen piilossa kaappinsa kätköissä. Mies varjeli salaisuuttaan koko pitkän elämänsä eikä koskaan kertonut siitä kenellekkään, ei edes uskotulleen. Salaa mies haaveili siitä, millaista se olisikaan elää sitä elämää, mitä oikeasti halusi, muttei uskaltanut koskaan ottaa sitä käyttöön.

Sitten pitkän ajan kuluttua, vanhana miehenä hän katseli käyttämätöntä maailmaansa kaapin perukoilla. Maailma oli pölyinen, mutta kiilsi silti edelleen kutsuvana. Valitettavasti mies oli jo liian vanha nostaakseen maailmansa kaapista ja niin se jäi sinne miehen kuolemaan asti, käyttämättömänä täynnä intohimoa ja mahdollisuuksia.

Mitä sinä tekisit maailmallasi, pitäisitkö sitä kaapissa vai nostaisitko sen parhaalle paikalle ja vuolisit siitä onnen kimpaleita käyttöösi?

[Pip]

Tämä on kauhukuva, jonka olen ymmärtänyt jo 18 -vuotiaana, erään suht traumaattisen kokemuksen seurauksena (ei muuten traumaattinen, mutta saattaisin olla tällä hetkellä edelleen kiertämässä maailmaa, jos minulla olisi ollut voimassa oleva passi, kun Santana pyysi minua rundilleen mukaan). Joskus vanhana kiikkustuolissa istuessani haluan muistella hymy huulilla elämääni pettymyksineen, enkä halua katua tekemättömiä asioita. Ainoastaan tehtyjä. Silloin tiedän eläneeni hyvän elämän.

[Susie]

"Kaappi" on ilmeisesti metafora jollekin mielentasolle (aika ilmeinen päätelmä  , enkä tarkoita nyt alitajuntaa, koska miehen päätös on selvästi tietoinen).

Mutta ikävä tosiasia on, että jotakin mikä on meissä itsessämme, on mahdotonta ulkoistaa. Tämä on paradoksi ja kartesiolainen harha. Näin ollen tämä onnenkimpaleiden maailma on miehessä aina.
Se, ettei hän uskalla sitä käyttää ja elää sen arvojen mukaisesti on surullista. Hänen, niin kuin meidän muidenkin helvetti kun on täällä elämässä ja asian tajuamisessa liian myöhään.

Minua kiinnostaisi ennemminkin minkälaisen elämän hän sitten valitsi ja millaisten arvojen pohjalta valintansa teki, ja mitkä olivat ne arvot jotka hän vain säilöi mieleensä.
Minun mielestäni kun ihmisen libido, syvin motivaatio jaksaa elää, sijaitsee siellä missä ihmisen minuus rakentuu. Ja jos se ei perustu aidolle halulle ja kiinnostukselle, niin ihminen on vain kuori, kuollut elävä.

[swan]

Susielta taas niin hieno kommentti.

Sitten pitkän ajan kuluttua, vanhana miehenä hän katseli käyttämätöntä maailmaansa kaapin perukoilla. Maailma oli pölyinen, mutta kiilsi silti edelleen kutsuvana. Valitettavasti mies oli jo liian vanha nostaakseen maailmansa kaapista ja niin se jäi sinne miehen kuolemaan asti, käyttämättömänä täynnä intohimoa ja mahdollisuuksia.

Mitä sinä tekisit maailmallasi, pitäisitkö sitä kaapissa vai nostaisitko sen parhaalle paikalle ja vuolisit siitä onnen kimpaleita käyttöösi?

Kiperä ja kipeä aihe, enkä ehkä ole ainut maailmassa, kuka kokee asian noin.
Olen miettinyt (köh) jonkun verran ihmisen ns. vapaata tahtoa ja sen vapaan tahdon ja valinnan suomia mahdollisuuksia. Mielestäni ihmisellä on aika rajallinen vapaa tahto ja mahdollisuus valita asioita jo syntyessään. Ei voi valita esim. millaisiin oloihin ja perheeseen syntyy..

Aika traagista on tuon kertomuksen kulku, mutta ei ehkä mitään satua monille.
Itsekin joudun pitäämään asioita hyvin pitkälle kaapissa ja oman tietonani, koska ei ole urjennut mahdollisuuksia ja ihmistä, joka oikeasti voisi mun tyyppiselle henkilölle olla se Opastaja esim. tässä kinkyssä maailmassa.

Arki ja olosuhteet sanelevat tai ovat ainakin paljon sanellet ja rajoittaaneet elämää ja mahdollisuuksia siinä. Ehkä tärkein kysymys vois itselle olla, että mikä mulle näissä on sitä "kultaa". Löytyykö se siitä hetkestä ollenkaan, missä elää nyt. Nimittäin kun ei ole eilistä, eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä hetki, jota elää ja hengittää.

Miksihän usein myös alkaa puolustella ja selitellä tai koittaa pitää jotain toivoa yllä. Olisko parempi lakata toivomasta ja unelmoimasta. Ehkä .

[Lady Whip]

Niin, mikä on motivaatio tehdä jotain tai jättää tekemättä jotain. Tätä mietin usein.
Voisi hyvinkin sanoa, että nämä ovat valintakysymyksiä. Myös jättää tekemättä jotain on valinta. Mutta se ydin johon haluaisin vastauksia myös omista valinnoistani. Miksi tein, miksi en tehnyt. Miksi ei, vaikka halusin.
Onko motivaatio jäävätä itsensä jostain riippuvainen jonkun toisen ihmisen lähettämistä signaaleista. Ei uskalla koska...
Kuinka paljon valintoihin vaikuttavat muut ihmiset ympärillämme.

Onko vapaa tahto riippuvainen minuuden historian painolastista. Vapautuuko valitsemaan vasta sitten kun on käynyt läpi luopumiset eikä pelkää enää itse elämää eikä tunteita. Senkin uhalla, että hylkääminen voi olla vasemmalla puolella ja yksinäisyys oikealla puolella.

Jokainen joka haluaa, joutuu etsimään itselleen sen tien, jossa tullaan omaksi itsekseen.
Tämän löytäminen voi avata tien valitsemaan ne vaihtoehdot joissa ei myöhemmin katsella lasikaapissa ollutta menneisyyttä katuen, että olisinpa minä uskaltanut...
...vaan että voi täysillä tunteilla sanoa, että olen elänyt. Uskaltanut elää ja uskaltanut valita.

[Susie]

Kiitos Swan 
Ehkä vastaus piilee rehellisyydessä ja avoimuudessa niin itselle kuin muille. Sekä kärsimyksessä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen (tsiisus tämä tosiaan on tämän päivän fraasini).
Ihminen on sekä ympäristönsä tulos että ympäristöään muokkaava. Meille sosiaalisen (nimenomaan) ympäristön arvostus on elintärkeä. Valta perustuu tälle myös. Jos arvomme eroavat vallitsevista, tai epäilemme ettemme tule arvoinemme ja niistä johtuvine valintoinemme ja tekoinemme hyväksytyiksi, piilotamme ne. Ainakin niin kauan kun kärsimys käy ylivoimaiseksi ja muutamme arvojamme tai ympäristöämme, siis yleensä sijaintiamme. Rohkeimmat muuttavat ympäristöään sillä jos arvot ovat kovin erilaiset niin se voi olla hengenvaarallista.
Sellaisia yhteisöjä, jotka elävät muuttumattomuuden tilassa toki tunnetaan mutta ne ovat harvinaisia.

[swan]

l

Ehkä vastaus piilee rehellisyydessä ja avoimuudessa niin itselle kuin muille. Sekä kärsimyksessä.

.. Ainakin niin kauan kun kärsimys käy ylivoimaiseksi ja muutamme arvojamme tai ympäristöämme, siis yleensä sijaintiamme.

Liian avoimet  ja rehelliset ikäänkuin ajautuvat kärsimyksiin ja kärsimyksestä toiseen? ottavat kantaakseen toistenkin tuskia ja jota ominaisuutta vähän hallitsevammat voivat halutessaan hyödyntää. Ihminen saattaa jäädä tuohon ja huomata ettei itse elä ollenkaan?   

Aiempi maailmankatsomus opetti kärsimyksen ehdottomasti kuuluvan kristityn elämään ja vasta jkuolema vapauttaisi synnistä,joka oli ihmisen oma vika ja heikkous. Kärsimys myös jalosti ja puhdisti ynnä teki paremmaksi ihmiseksi. entä jos kärsimys ei jalostakaaan vaan käy kuin tarnan miehelle..

[n33]

Monia "vääriä" valintoja tehneenä luulisi että olisin sellainen joka miettisi päivittäin "mitä jos". Mutta mietti niitä valintoja miten päin tahansa niin totuus on se ettei minulla olisi sitä kaikkea mitä minulla nyt on, jos olisin tehnyt toisin.  Yksi unelma minulla on ollut koko elämäni ajan. Valitettavasti se unelma ei koskaan tule toteutumaan, eikä siitä  tiedä kukaan muu kuin minä itse. Silti minä pidän sen mukanani joka päivä enkä kaapissa pölyttymässä. Jos vaikka löytyisi keino sen toteuttamiseen, sitä kun ei koskaan tiedä

[Susie]

Okei. Vielä hieman jatkoa.
Siis mikä oli miehen "koko maailma"? Tuskin myi koko maailmaansa vaan jotkin haaveensa. So. Shit happens. Maailma on paska ja täällä on tehtävä kompromisseja.
Halusiko hän siis kirjailijaksi mutta tyytyi olemaan toimittaja? Sen kanssa luulisi voivan elää, eli ei, ei voinut olla "koko maailma". Hmmm.
No. Hän "tiesi" että maailma on pyöreä mutta jätti todistamatta asian koska olisi joutunut vainotuksi ja meni muiden uskon mukaan.
Hän oli homo mutta meni toisen sukupuolen edustajan kanssa naimisiin, hankki liudan mukuloita, toimi kyläkoulun opettajana ja kävi kirkossa joka sunnuntai. Kukaan ei koskaan aavistanutkaan mitään…Ja tämä mielellään jossakin vaikkapa viisikymmenluvun suomalaisessa pienessä kylässä.
Hän oli yksinhuoltaja, vailla koulutusta, koska pamahti paksuksi 16-vuotiaana sen koulun kuuleimman kollin ansiosta, joutuu tekemään kahta työtä ruokkiakseen kolme vuoden välein syntynyttä kersaansa, joista vanhin meni just kouluun. Ei auta vaikka äly riittäisi opiskeluun kun se ruokakin...Ukko katosi roskapussia viedessään lähiön kantakappakkaan pari vuotta aiemmin mutta ei sillä kertaa tullut takaisin…ja paskaako siitä koska ei se töissä ollut sitä ennenkään osannut käydä, kunhan kännissä arvosteli muijaansa ja sätti kakaroitaan…(no tämä esimerkin ulkopuolelta sillä kyseessä nainen).
Onhan noita mahdollisuuksia maailma täynnä.

Tarkoitan että on hyvin vaikea puhua elämästä ja arvottaa elämää, jos ei puhu elämästä. Metaforat ovat hieno asia silti, hyvä keino syventää ja antaa merkityksiä mutta…

Koko maailma?
Kultakimpale?
Kaappi?

Salaisuus?
Onni?
Aitous?
Halut?
Intohimot?
Mahdollisuudet?

Ei siis uskaltanut. Miksi? Ketä pelkäsi? Miksi?

Ja kun mietin omaa elämääni mietin konkretiaa: Toi avokaulainen pusero, vai polopaita…?
Muutanko Lappiin vai Kallioon? Miksi?
Tai että palkkatyö on ihan syvältä ja minulla olisi mielekkäämpää(kin) tekemistä. Mutta pakko on käydä duunissa (ja myydä ainakin osittain "oma maailmansa") realiteetit kun ovat mitä ovat ja duunissakin puolensa, sen kuukausittaisen liksan lisäksi siis. Ja piru että siihen kansalaispalkan maksamiseenkaan ei taideta ihan minun elämäni aikana päästä...

Ilman suhteita ja vertailua sekä konkretiaa ei oikein voi puhua elkämästä vaan kaikki täyttävät esimerkin abstraktion oman elämänsä täyttymättömillä toiveilla (tai millä nyt sitten täyttävät), mitä ne liene sitten. Ja sitten ei oikein voida puhua kuin elämän lainalaisuuksista, perusperiaatteista, ja elämä itse karkaa.
Tai rohkeimmat voivat tietenkin, niin kuin tässäkin keskustelussa on viitattu, mennä oman elämänsä avaamiseen mikä on jo mielenkiintoista.

Eli aloittajaan päin katsoen: josko jokin mehukas esimerkki vielä tarinaan. Varsinkin kun aloittajan kynästä/näppiksestä niitä tiedän kyllä irtoavan.
Minä olen niin maanläheinen etten osaa muuten pohtia uskottavasti, sorry  .

[swan]

 Susie laittoi pahan. Simpura kun ois hedonisti tai edes joku.

[Mr Wincent]

Kun kerran käsketään...

Tarinayritelmän idea on tämä:

1. Kannattaa miettiä mitä on, mikä on ja mitä haluaa.

2. Hyväksy itsellesi se, mitä olet

3. Kun on sisäistänyt ja hyväksynyt itselleen sen mitä haluaa, ei sitä kannata piilottaa, koska elämä menee hirmu kovaa vauhtia eteenpäin ja mahdollisuudet lipuu sormien välistä viemäriin, ellet tartu niihin. Jos kuvittelet, että sitten huomenna teen sen, niin HUOMISTA EI TÄSSÄ MAAILMASSA KOSKAAN TULE.

4. Elä sen mukaan, mitä olet, et sen mukaan, mitä ulkopuoliset paineet haluavat

(Tässä taas oudon ukkelin oudot ajatukset kietoutuvat sykkyrään, ottakoon selvää ken pystyy)

[Mr Wincent]

Eli koitan vain kehottaa ihmisiä nostamaan kunniakkaasti kätensä ja viittaamaan kysymykseen " Oletko pervo". Sitä ei kannata, eikä tarvitse hävetä.

[spanksubboy]

hmmm... mutta entä jos pitää taipumuksiaan luonnollisina? eihän silloin voi pitää itseään pervona?

[swan]

hmmm... mutta entä jos pitää taipumuksiaan luonnollisina? eihän silloin voi pitää itseään pervona?

Säpä sen totesit. Olen itse tykönäni tuon tuosta miettiny,että miksen osaa ajatella itteeni perwona. Olen vaan mikä olen,enkä koe asiaa itse omituisena.
Usein kyllä selittelen ja tavallaan pyytelen joiltain anteeksi esim. reagoimisiani, arvellen et mua pidetään omituisena. Vielä ei kyllä kukaan kinsteri ole sanonut et oletpas kummallinen,paitti ehkä leikkimielessä.

[subula]

Laittaisin paraatipaikalla Kuten pip jo sanoi: Tehtyjä asioita on kivempi murehtia kuin niitä joita ei koskaan kokenut!