Jos mä luokittelen itseni Masteriksi, Domiksi (tai vastaavaksi), teen niin tuodakseni ilmi asemaani suhteessa johonkuhun toiseen. En tietenkään suhtaudu itseeni Domina suhteessa koko maailmaan, enkä siksi tiedä miten asemoidun suhteessa tämän keskustelun otsikkoon, mutta..
Itsetunto ylipäätään on tosi mielenkiintoinen aihe, niin Domien kuin subienkin. Mulle se ainakin on jotain hyvin häilyvää, niinkuin koko omakuva muutenkin; pitäiskö mun mun muka osata vastata oonko mä pohjimmiltani sankari vai narri? Ei se oo yksinkertainen asia. Mussa on molemmat ja kaikki muutkin arkkityypit, ja maailma ympärillä sanelee paljon myös siitä mikä mä milloinkin olen.
Domin osana on toki olla varma, itsestään toisenkin puolesta. Samoin kuin vaikkapa teatterissa ohjaajan rooli. Sessioluonteisessa yhdessäolemisessa sen roolin voi helposti lukita, ja sinä pysyä pidempiäkin ajanjaksoja. Mutta mun olemiseni jotenkin syvemmällä tasolla on varmalla pohjalla ollessaan tyhjän päällä; jatkuvasti kaatumassa, vapaassa pudotuksessa, heittämässä ukemia ja kuperkeikkaa, improvisoiden, yhtä aikaa valokeilasta ja virran pauhusta kauhuissaan ja haltioituneena, niiden viemänä. Juuri siihen ja vain siihen voi yhdeltä kantilta kokien todella luottaa; hetkeen ja ihmiseen joka ei jäkitä käsityksessä itsestään.
Väitän siis että on pohjimmiltaan kahta erilaista itseluottamusta: se, että tiedän varmasti osaavani kaikki repliikkini, olevani teknisesti taitava, harjoitelleeni tarpeeksi, siis luottamus repertuaariini ja kaikkeen siihen mikä on valmista. Ja toisena on tämä luottamus siihen mikä hetkessä syntyy ihmisten välille oletuksista ja käsityksistä puhtaana. Molemmille voi rakentua hyvä ihmissuhde. Eniten mua on viimeaikoina mietityttänyt se, kun puhtaasti D/s asetelmassa alkanut rakkaudellinen suhde laajenee kattamaan enemmän, kun nää kahdella eri tavalla itseensä luottavat (ja itseään kyseenalaistavat) oliot yrittää elää symbioosissa mun sisällä.
Sivustoa kannattaa
