Tarkasteltu teos: Juhani Syrjä 1987. Omenatarha. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus.
Mario Puzon romaanissa ”Kummisetä” pitää mafiapomo Don Vito Corleone murhayrityksestä toivuttuaan painokkaan puheen, jossa hän esittelee käsitteen meidän asiamme (cosa nostra). Juhani Syrjän ”Omenatarhan” kanssa voi hyvin kuvitella vaniljalukijalla menevän pitkäänkin, ennen kuin käy selville, mikä on se asia, josta Syrjä varsinaisesti kirjoittaa. Tuskin sentään tapahtuu niinkään, ettei lopulta kävisi selville, mikä on kehystä ja mikä aiheen ydintä.
Omenatarha on täyteläinen kuvaus pienimuotoisesta paluusta luontoon Suomessa, varmaankin 1960-1970-luvuilla. Tämäkään ei paljastu heti, sillä tarina alkaa (ja päättyy) itsessään monitasoisella kehyskertomuksella, joka alkaa kertojaminän nuoruudesta ja takautuu ihan ensimmäisiin lapsuusvuosiinkin. Välillä taas kurkotetaan kauas tulevaisuuteen: ”Vanheta ja kuolla täytyi. Enää ei aurinko erikseen paistanut Sointulan mäelle.”
Minä löysin Omenatarhasta foorumin teeman kannalta seitsemän kerrosta tai kehää. Tältä pohjalta esittelin sitä Tampereella lukupiirissä. Nimesin kuusi kehistä ulkoa sisäänpäin seuraavasti: Kehyskertomus, Menetetty paratiisi, Kolmioiden paratiisi, Vaniljarakkaus, Paranneltu tarina ja Nuoruuskokemus. Seitsemännen, sisimmän, kehän kohdalle jouduin piirtämään pelkän kysymysmerkin.
Emme näet Omenatarhan pohjalta tiedä, mikä on kirjoittajan motiivi ja ponnin rakentaa romaanin monimutkainen ja toisaalta ikiaikaisesti selkeä kudelma. Syrjän toinen kirja ”Minotauros: epätieteellinen kirjoitus” (Gummerus 1996) tarjoaa avaimia Omenatarhan salaisuuksiin, mutta sitä en käsittele tässä. Koetan kirjoittaa jatkossakin lukukokemusta pilaamatta. En siis erikseen varoita juonipaljastuksista.
Omenatarha on kertomus ihmisen yksinäisyydestä ja niistä keinoista, joista yksinäisyyteen haetaan lohtua. Lopullista lääkettä yksinäisyyteemme emme löydä. Kertojaminä on parantumaton itsensä tarkkailija, nuorena häntä leimaa ”hymytön ankaruus”, mitä tasapainottaa ammatillinen eteneminen ja vähitellen parantuvat elämän puitteet.
Ankea alivuokralaisasunto vaihtuu omaan tilaan ja miehen rinnalle löytyy nainen. Elämälle tarkoitusta antamaan ei enää tarvita hellien kehiteltyä ja kuvitettua vinoa tarinaa.
Kertojaminä myöntää nuoruudenihastukselleen olevansa ”ahne”. Hän haluaa enemmän kuin perinteisen perheen. Tätä ennen on kuitenkin tullut elämänpolkuun taitos, kuten Juice Leskinen on riimitellyt: on löytynyt autio talo, jota ympäröivät kymmenet omenapuut. Talolla tuntuu olevan oma tahto: ”talo ei päästäisi minua”. Muodostuu kahden lapsiperheen yhteinen talous, jossa miehet voivat maanviljelyn ohella osin tehdä entisiä ansiotöitään, naiset asettuvat yhteisen kodin ylläpitäjiksi ja sivutoimisiksi leivän leventäjiksi pienemmillä ansiotöillä. Joskus on sentään aikaa ottaa aurinkoa ihan nakuna.
Perheiden yhteisen elämän myötä astuu näyttämölle kirjassa keskeinen ”kolmiomystiikka”: ihmisen ei ole hyvä yksin olla, mutta pariskuntakin tarvitsee peilikseen ja ymmärtäjäkseen kolmatta. Kahden pariskunnan neliössä voima jakautuu ja ”jättää kaikki yksin”. Pariskunnista muodostuvissa kolmikoissa olisi niin hyvä nauttia voimakenttien dynamiikoista, mutta…
Tampereen piirissä kirjan parissa olleet saattoivat ehkä huomata, että olin aika vaikuttunut eräistä juonen ratkaisuista. Tietty raskasmielinen pohjavire sopii tuomaan ”surureunaa” muuten varsin elämänmakuisesti etenevään kirjaan. Joku Tampereen istuntoon osallistuneista huomautti, että osalle nykylukijoista maalaiselämän yksityiskohdat saattavat olla vieraita. Jotain sivuajatuksiakin saattaa herätä kuvauksesta, miten puimakoneelle traktorista voimaa tuova remmi ”läpsyy petollisen leppoisasti”. Pontikankeitostakin saa lukea päävaiheet, samoin pohdintoja, mikä rituaalin merkitys onkaan miesten keskinäisen veljeyden luojana. ”Kostin kanssa teen työtä, keitän viinaa ja juon, kosketankin ujosti joskus.”
Kertojaminän kinkykaappi on ahdas. Kirjoittaja on silti kyennyt ottamaan siitä paljon irti ja luonut tutustumisen arvoisen lukuelämyksen.
Sivustoa kannattaa
