Baarin kannatusmaksut
Lynch oli nero. Ikävä miestä. Ekaa kertaa tuntuu että joku todella suuri taiteilija on poistunut. Tai no, oli David Bowiekin sitä. Ja hehän tekivät paljon yhteistyötäkin.
Finnkino tarjosi Blue Velvetiä klassikkonäytösten sarjassaan, joten kävin isolta kankaalta katsomassa. Tuntui jotenkin sopivalta nyökkäykseltä Lynchin muistolle.Aikaisemmin olen nähnyt elokuvasta vain muutaman sattumapätkän pienen ruudun kautta. Tuolloin en jäänyt sitä katselemaan, kun mielestäni elokuvat pitäisi katsoa kokonaan eikä puolivälistä.Voin hyvin ymmärtää, että vuonna 1986 BV on ollut kovaa kamaa. Nyt kuitenkin — Twin Peaksin ja Internetin poispilaamana — näen elokuvan retrospektiivisestä näkövinkkelistä enemmän jonkinlaisena TP:n ja FWWM:n harjoitustyönä. (Tavallaan harmi, etten päässyt kokemaan BV:tä paljaaltaan sellaisenaan julkaisuajankohtanaan, vailla tietoa tulevasta. Toisaalta todistus siitä, että Lynch on mennyt tästäkin vielä eteenpäin.)Elokuvalla on hetkensä, mutta se voisi olla vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Jotkut kohtaukset ja leikkaukset (etenkin siellä kehystarinan puolella alkupäässä) ovat nykykatsojan silmään vähän pitkäksi venytettyjä. Jeffreyn, Dorothyn ja Sandyn triangeli voisi helistä kiihkeämmin ja Dorothy kietoa Jeffreytä useampaan otteeseen yhä syvemmälle pimeyden siniseen samettiin siinä missä Sandy olla vielä raastavammin puhtoisen kunnollisuuden ja normaaliuden perikuva. Nyt raapaistiin vielä vain pintaa siitä, mitä olisi voinut olla. Frank puolestaan saisi mielestäni olla hiukan vähemmän karikatyyrimäinen, vaikka ymmärränkin, että juuri tällainen dekadentti pervopahis on ollut vielä 80-luvun kontekstissa mitä sopivimmalla tavalla shokeeraava hahmo.Plussat joka tapauksessa Rossellini–MacLachlan-avainkohtauksista niin kaapissa kuin sen ulkopuolellakin sekä Badalamentin ja Cruisen musiikilla (”Mysteries of Love”) lentoon siivitetystä MacLachlan–Dern-tanssikohtauksesta, josta saan vahvoja Twin Peaks -etiäisiä. Ja kepeät mullat Lynchille — mies oli alitajunnan taivaanrannanmaalari ja nero, joka osasi tehdä pimeydestä kaunista, oudosta lumoavaa, sentimentaalisesta herkkää, sekä tarjota katsojalle sellaisia kuvakulmia ja visuaalisia vertauskuvia, joihin harvalla elokuvantekijällä on kyky.
Kyllä eräs Lynchin tavaramerkki - kerronnann toteava hitaus - on ihastuttavaa , kun suurin osa ohjaajista pyrkii peittämään sisällön ja ideiden ja sanottavan puutteen "vauhdikkaaseen" kerrontaa, leikkauksiin ja kuvakulmiin.
Blue Velvet on vahva unikuva, joka on kestänyt aikaa siinä missä vaikkapa Ilmestykirja.Nyt ja Kaurismäen elokuvat. Elokuvalla totisesti on hetkensä: Alku, loppu ja kaikki siinä välissä.