Blue Velvet

[hwyl]

Ensimmäinen tai toinen elokuva, jonka katsoin muutettuani Helsinkiin opiskelemaan. Oli siis vahva kokemus ja tavallaan jäi todellakin elävästi mieleen, mutten sen koommin ole katsonut uudelleen. Ennen kuin tänä iltana, muistin sen atmosfäärin ja surrealistisuuden, mutten todellakaan täysin niitä kinkyjä ja kiihottavia ja osin myös hätkähdyttäviä ja vastenmieliäsiäkin kohtauksia. En osaa arvioida ideologisesta ja poliittisesti korrektista näkökulmasta miten nuo teemat nivoutuvat, arvelisin että ihan ok pohjimmiltaan. Tarina ja maailma vie täysin mukanaan, ja sitä jää vähän haukkomaan henkeään, edelleenkin, herran vuonna 2025, että mitähän sitä oikein näki. Lynch oli täysin oma lukunsa.

[ManScandinavian]

Lynch oli nero. Ikävä miestä. Ekaa kertaa tuntuu että joku todella suuri taiteilija on poistunut. Tai no, oli David Bowiekin sitä. Ja hehän tekivät paljon yhteistyötäkin.


Ensikosketus Lynchiin oli Villi Sydän. Kolahti kuin miljoona volttia. Surrealismia, seksiä, kauhua, intohimoa, trilleriä, draamaa - runsauden sarvi kummallisia henkilöhahmoja. Kuten kaikissa Lynchin teoksissa.

Sitten tuli Blue Velvet, vasta myöhemmin Twin Peaks. Sitten sitä hienosti avaava ja täysin väärinymmärretty Twin Peaks - Fire Walk With Me.


Sitten Lost Highway ja Mullholland Drive, jotka molemmat edeltäjiään haastavampia.


Elefanttimiehen katsoin vasta myöhemmin ja se kosketti todella. Ja Eraserheadin katsoin vasta nyt, kuoleman jälkeen.


Olen tehnyt  surutyötä kahlaamalla YouTubesta Lynchin haastatteluja, näyttelijähaastatteluja, katsomalla kaksi tuntisen Masterclassin   jossa Lynch puhuu yhtäjaksoisesti elokuvan tekemisestä. Lukenut artikkeleita ja analyysejä.


Suuri mestari on poissa. On ikävä.

[hwyl]

Lynch oli nero. Ikävä miestä. Ekaa kertaa tuntuu että joku todella suuri taiteilija on poistunut. Tai no, oli David Bowiekin sitä. Ja hehän tekivät paljon yhteistyötäkin.

Samaa mieltä kummastakin. Lynch oli todellinen lahjakkuus, täysin poikkeuksellinen tapaus. Bowie myös!

[mica666]

Tämä oli ns kovaa kamaa silloin nuorena.

[Qumma]

Eka Lynchin pätkä minkä näin oli Eraserhead. Kyllä kolahti aikoinaan samoin kuin Elefanttimies. Ja varsinkin Blue Velvet minkä kävin katsomassa päivänäytöksessä, mikä oli siihen aikaan uutta. Muistan kun tulin leffasta ulos ja katselin bussin ikkunasta ulos, niin tuntui kuin olisi elokuva edelleen jatkuneen. Upea elokuvan tekijä oli!

[IndigoZone]

Finnkino tarjosi Blue Velvetiä klassikkonäytösten sarjassaan, joten kävin isolta kankaalta katsomassa. Tuntui jotenkin sopivalta nyökkäykseltä Lynchin muistolle.

Aikaisemmin olen nähnyt elokuvasta vain muutaman sattumapätkän pienen ruudun kautta. Tuolloin en jäänyt sitä katselemaan, kun mielestäni elokuvat pitäisi katsoa kokonaan eikä puolivälistä.

Voin hyvin ymmärtää, että vuonna 1986 BV on ollut kovaa kamaa. Nyt kuitenkin — Twin Peaksin ja Internetin poispilaamana — näen elokuvan retrospektiivisestä näkövinkkelistä enemmän jonkinlaisena TP:n ja FWWM:n harjoitustyönä. (Tavallaan harmi, etten päässyt kokemaan BV:tä paljaaltaan sellaisenaan julkaisuajankohtanaan, vailla tietoa tulevasta. Toisaalta todistus siitä, että Lynch on mennyt tästäkin vielä eteenpäin.)

Elokuvalla on hetkensä, mutta se voisi olla vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Jotkut kohtaukset ja leikkaukset (etenkin siellä kehystarinan puolella alkupäässä) ovat nykykatsojan silmään vähän pitkäksi venytettyjä. Jeffreyn, Dorothyn ja Sandyn triangeli voisi helistä kiihkeämmin ja Dorothy kietoa Jeffreytä useampaan otteeseen yhä syvemmälle pimeyden siniseen samettiin siinä missä Sandy olla vielä raastavammin puhtoisen kunnollisuuden ja normaaliuden perikuva. Nyt raapaistiin vielä vain pintaa siitä, mitä olisi voinut olla. Frank puolestaan saisi mielestäni olla hiukan vähemmän karikatyyrimäinen, vaikka ymmärränkin, että juuri tällainen dekadentti pervopahis on ollut vielä 80-luvun kontekstissa mitä sopivimmalla tavalla shokeeraava hahmo.

Plussat joka tapauksessa Rossellini–MacLachlan-avainkohtauksista niin kaapissa kuin sen ulkopuolellakin sekä Badalamentin ja Cruisen musiikilla (”Mysteries of Love”) lentoon siivitetystä MacLachlan–Dern-tanssikohtauksesta, josta saan vahvoja Twin Peaks -etiäisiä. Ja kepeät mullat Lynchille — mies oli alitajunnan taivaanrannanmaalari ja nero, joka osasi tehdä pimeydestä kaunista, oudosta lumoavaa, sentimentaalisesta herkkää, sekä tarjota katsojalle sellaisia kuvakulmia ja visuaalisia vertauskuvia, joihin harvalla elokuvantekijällä on kyky.

[ManScandinavian]

Finnkino tarjosi Blue Velvetiä klassikkonäytösten sarjassaan, joten kävin isolta kankaalta katsomassa. Tuntui jotenkin sopivalta nyökkäykseltä Lynchin muistolle.

Aikaisemmin olen nähnyt elokuvasta vain muutaman sattumapätkän pienen ruudun kautta. Tuolloin en jäänyt sitä katselemaan, kun mielestäni elokuvat pitäisi katsoa kokonaan eikä puolivälistä.

Voin hyvin ymmärtää, että vuonna 1986 BV on ollut kovaa kamaa. Nyt kuitenkin — Twin Peaksin ja Internetin poispilaamana — näen elokuvan retrospektiivisestä näkövinkkelistä enemmän jonkinlaisena TP:n ja FWWM:n harjoitustyönä. (Tavallaan harmi, etten päässyt kokemaan BV:tä paljaaltaan sellaisenaan julkaisuajankohtanaan, vailla tietoa tulevasta. Toisaalta todistus siitä, että Lynch on mennyt tästäkin vielä eteenpäin.)

Elokuvalla on hetkensä, mutta se voisi olla vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Jotkut kohtaukset ja leikkaukset (etenkin siellä kehystarinan puolella alkupäässä) ovat nykykatsojan silmään vähän pitkäksi venytettyjä. Jeffreyn, Dorothyn ja Sandyn triangeli voisi helistä kiihkeämmin ja Dorothy kietoa Jeffreytä useampaan otteeseen yhä syvemmälle pimeyden siniseen samettiin siinä missä Sandy olla vielä raastavammin puhtoisen kunnollisuuden ja normaaliuden perikuva. Nyt raapaistiin vielä vain pintaa siitä, mitä olisi voinut olla. Frank puolestaan saisi mielestäni olla hiukan vähemmän karikatyyrimäinen, vaikka ymmärränkin, että juuri tällainen dekadentti pervopahis on ollut vielä 80-luvun kontekstissa mitä sopivimmalla tavalla shokeeraava hahmo.

Plussat joka tapauksessa Rossellini–MacLachlan-avainkohtauksista niin kaapissa kuin sen ulkopuolellakin sekä Badalamentin ja Cruisen musiikilla (”Mysteries of Love”) lentoon siivitetystä MacLachlan–Dern-tanssikohtauksesta, josta saan vahvoja Twin Peaks -etiäisiä. Ja kepeät mullat Lynchille — mies oli alitajunnan taivaanrannanmaalari ja nero, joka osasi tehdä pimeydestä kaunista, oudosta lumoavaa, sentimentaalisesta herkkää, sekä tarjota katsojalle sellaisia kuvakulmia ja visuaalisia vertauskuvia, joihin harvalla elokuvantekijällä on kyky.

No höpöhöpö. Kyllä eräs Lynchin tavaramerkki - kerronnann toteava hitaus - on ihastuttavaa , kun suurin osa ohjaajista pyrkii peittämään sisällön ja ideiden ja sanottavan puutteen "vauhdikkaaseen" kerrontaa, leikkauksiin ja kuvakulmiin. Blue Velvet on vahva unikuva, joka on kestänyt aikaa siinä missä vaikkapa Ilmestykirja.Nyt ja Kaurismäen elokuvat. Elokuvalla totisesti on hetkensä: Alku, loppu ja kaikki siinä välissä.

[IndigoZone]

Kyllä eräs Lynchin tavaramerkki - kerronnann toteava hitaus - on ihastuttavaa , kun suurin osa ohjaajista pyrkii peittämään sisällön ja ideiden ja sanottavan puutteen "vauhdikkaaseen" kerrontaa, leikkauksiin ja kuvakulmiin.

Niin pyrkii. Tällaiseen toisen laidan ääripäähän en kuitenkaan yllä viitannut enkä sellaista tältäkään elokuvalta toivonut. Totesin vain, että muutama kohtaus ei olisi pienestä hienosäätönipsauksesta kärsinyt enkä olisi pannut pahakseni toisten asioiden käsittelyn laajentamistakaan. En kiellä olemasta eri mieltä.

Blue Velvet on vahva unikuva, joka on kestänyt aikaa siinä missä vaikkapa Ilmestykirja.Nyt ja Kaurismäen elokuvat. Elokuvalla totisesti on hetkensä: Alku, loppu ja kaikki siinä välissä.

Noinkin sen saa nähdä. Itselle lopputulemaksi jäi, että elokuva ei ollut vuonna 2025 ensi kertaa katsottuna huono, vaan ehdottomasti katsomisen arvoinen ja ”kulttimaineensa” ansainnut, mutta ei niin täydellinen kuin millä tasolla odotukset Lynchin myöhemmän tuotannon ja osittain samojen teemojen käsittelyn perusteella olivat. Näkökulma olisi varmasti toinen, jos tämän olisi alun perin onnistunut näkemään lähempänä julkaisuajankohtaa.