ihmisen arvo- suuruuskuvitelmista pienuuskuvitelmiin

[katti]

Tämä aihe ei kai ole aivan hatusta tempaistu vaan mielessä pyrinyt tavalla tai toisella vuosia ja sitä sivuttu täällä vaikkapa aiheessa alistuvan arvo. En osaa nyt sijoittaa kumminkaan muualle kuin tänne loungen puolelle.

Mitä muille tarkoittaa ihmisen arvo?

Yhden esimerkin voisin sanoa itse ajatuksena: On eri asia kokea olevansa jotenkin erityinen koko maailmalle kuin yhdelle tärkeälle tai siis että olisit itsenäsi arvokas ja tärkeä edes yhdelle ihmiselle itsenäsi.

Suuruuskuvitelmista yksi ajatus: Kuvittelin joskus, että minulla on jokin hirveän tärkeä ja suuri tehtävä tässä maailmassa ja löysinkin itseni yksinhuoltajana, yksinäisenä ja masentuneena "pienoisvankilasta".

Silti, jokaikinen päivä mietin, että yhden lapsen, joka ei ole merkityksellinen kovinkaan monelle aikuiselle, saatteleminen aikuiseen ikään suht. terveenä ja ns. yhteiskuntakelpoisena on arvokas asia. Mutta miksi niin?

Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?

[Lady Whip]

Eiköhän se ole tämä itsetunto joka rakentuu varhaisista vauvavuosista eteenpäin niiden ihmisten kanssa, kuka ottaa vastuun lapsesta.
Muiden katseiden heijastuksesta luot oman minuutesi, peilin kautta näet oletko hyvä vai paha, hyväksytty vai hylätty, arvokas vai arvoton.

Aikuisena on iso työ saada oma arvo takaisin omissa silmissä, jos se ei ole lapsuudessa rakentunut plusmerkkiseksi.

Onko ihmisarvo sama kuin itsetunto?
Riittääkö että tuntee olevansa itselleen arvokas ja riittävä. Vain itselle, jos sen tunteen löytää, silloin tietää, että on riittävä myös muille. Koska on vain sellainen mitä on ja se riittää.
Jos joku ei osaa ottaa sitä vastaan, silti riittää.

[LadyMask]

Komppaan Lady Whip:ä, eipä tuohon paljon voi lisätä.

[Kettu vinossa]

Ihmisen arvosta tuli ensiksi mieleen jotkin vanhat laskelmat, jossa pohdittiin keskivertoihmisen kehossa olevien aineiden rahallista arvoa ja sitä, mitä niistä aineista voisi ihmisen kuoltua valmistaa - lyijykyniä, timantteja, ja niin edelleen. En niitä laskelmia pikaisella googlaamisella löytänyt, mutta on tällaisia pohdittu paljon historiassa, kun niistä on jotain dokumentteja säilynyt. Ihmisen arvoa on myös pohdittu talouden näkökulmasta: paljonko yhden ihmisen koko elämän rahallinen hinta on valtiolle? Entäpä mikä on ihmisen arvo, kun pitäisi tuomita joku ihminen murhasta (sekä uhrin että tuomitun näkökulmasta)?

Itse pohdin tässä ihmisen arvoa mitattuna siitä näkökulmasta, että miten tärkeä yksittäinen ihminen on muiden mielestä.

Ihmiset ovat arvokkaita lähinnä toisilleen; koko maapallon kannaltahan ihminen on aika haitallinen olento ja moni muu laji olisi paljon arvokkaampi planeettamme tulevaisuuden kannalta.

Ihmisen arvon suuruuden määrittää lähinnä se, kuinka arvokas hän toisten ihmisten mielestä on. Esimerkiksi suosittu poliitikko voi olla valtionsa kansalaisten mielestä lähes korvaamattoman arvokas, ja lapsistaan hyvää huolta pitävä äiti on varmasti ainakin lastensa mielestä hyvin arvokas. Jonkun harvinaisemman fetissin edustaja voi saada netissä suurimmalta osalta kinkyjä vihat ylleen, mutta muut saman fetissin edustajat saattavat pitää jo pelkkää tietoa henkilön olemassaolosta arvokkaana. Seurusteleva pariskunta voi helposti pitää toisiaan todella arvokkaina, vaikka muut eivät heistä välittäisikään. On myös kaikkien läheistensä ja jopa "kaikki ihmiset ovat arvokkaita" -hyväntekeväisyysjärjestöjen hylkäämiä ihmisiä, joita kukaan ei pidä arvokkaana.

Jos joku kutsuu itseään arvokkaaksi, muut pitävät häntä helposti itserakkaana paskiaisena. On siis parempi, jos tietää olevansa joidenkin ihmisten mielestä arvokas ja pitää tiedon itsellään. Jos todella olet arvokas, jotkin ihmiset ovat kehuneet sinua arvokkaaksi ja tärkeäksi.

Yksikään ihminen ei ole täysin korvaamattoman arvokas; vaikka joku itselle arvokas ihminen olisi kuollut, on mahdollista että hänen tilalleen tulee joku yhtä arvokas ihminen.

(Tämä nyt oli vain minun mielipiteeni. Saa olla eri mieltä; en aio tapella vastaan. Saatoin myös selittää huonosti jonkun asian.)

[katti]

Eiköhän se ole tämä itsetunto joka rakentuu varhaisista vauvavuosista eteenpäin niiden ihmisten kanssa, kuka ottaa vastuun lapsesta.
Muiden katseiden heijastuksesta luot oman minuutesi, peilin kautta näet oletko hyvä vai paha, hyväksytty vai hylätty, arvokas vai arvoton.

Aikuisena on iso työ saada oma arvo takaisin omissa silmissä, jos se ei ole lapsuudessa rakentunut plusmerkkiseksi.

Onko ihmisarvo sama kuin itsetunto?
Riittääkö että tuntee olevansa itselleen arvokas ja riittävä. Vain itselle, jos sen tunteen löytää, silloin tietää, että on riittävä myös muille. Koska on vain sellainen mitä on ja se riittää.
Jos joku ei osaa ottaa sitä vastaan, silti riittää.

Aivan..itsetunto ei tosiaan taida rakentua yksin vaan on riippuvainen paljon muista ihmisistä.. ((Sitten kun jää täysin yksin sen suuren itsetuntonsa kera, voi ehkäpä tajuilla,että mihin sitä itsetuntoa tarvitaankaan)

Mietin myös aihetta Paha ei ole kenkään ihminen http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=3787.0  ja sen tutkimuksen tuloksia, että "pahuus" on geeneissä ja perimässä ja millaiseen ympäristöön on sattunut syntymään. Se on aika mullistava tutkimus mielestäni tai auttaa hyvin paljon ihmistä ymmärtämään ihmisen arvoa ja/tai arvottomuutta lähtökohtaisesti. Ja toisaalta siinä ei ole kovinkaan monimutkaisesta asiata tai tiedosta kysymys, mutta se että on pystytty tutkimaan niin peripohjin asiaa, tavoilla, jotka ei ole olleet vaikka tuhat vuotta sitten mahdollisia

[Koo]

Itse pohdin tässä ihmisen arvoa mitattuna siitä näkökulmasta, että miten tärkeä yksittäinen ihminen on muiden mielestä.

Ihmiset ovat arvokkaita lähinnä toisilleen; koko maapallon kannaltahan ihminen on aika haitallinen olento ja moni muu laji olisi paljon arvokkaampi planeettamme tulevaisuuden kannalta.

Ihmisen arvon suuruuden määrittää lähinnä se, kuinka arvokas hän toisten ihmisten mielestä on. Esimerkiksi suosittu poliitikko voi olla valtionsa kansalaisten mielestä lähes korvaamattoman arvokas, ja lapsistaan hyvää huolta pitävä äiti on varmasti ainakin lastensa mielestä hyvin arvokas. Jonkun harvinaisemman fetissin edustaja voi saada netissä suurimmalta osalta kinkyjä vihat ylleen, mutta muut saman fetissin edustajat saattavat pitää jo pelkkää tietoa henkilön olemassaolosta arvokkaana. Seurusteleva pariskunta voi helposti pitää toisiaan todella arvokkaina, vaikka muut eivät heistä välittäisikään. On myös kaikkien läheistensä ja jopa "kaikki ihmiset ovat arvokkaita" -hyväntekeväisyysjärjestöjen hylkäämiä ihmisiä, joita kukaan ei pidä arvokkaana.

Jos joku kutsuu itseään arvokkaaksi, muut pitävät häntä helposti itserakkaana paskiaisena. On siis parempi, jos tietää olevansa joidenkin ihmisten mielestä arvokas ja pitää tiedon itsellään. Jos todella olet arvokas, jotkin ihmiset ovat kehuneet sinua arvokkaaksi ja tärkeäksi.

Yksikään ihminen ei ole täysin korvaamattoman arvokas; vaikka joku itselle arvokas ihminen olisi kuollut, on mahdollista että hänen tilalleen tulee joku yhtä arvokas ihminen.

(Tämä nyt oli vain minun mielipiteeni. Saa olla eri mieltä; en aio tapella vastaan. Saatoin myös selittää huonosti jonkun asian.)

Ketulta erinomainen kirjoitus, hyvin jäsennelty ja selkeä - ja minun mielestäni surullisen tosikin vielä.

Surullinen siksi, että minustakin hyvin monet mittaavat sitä omaa arvoaan toisten kautta - aivan kuten Kettu sanoi. Vaikein tie on arvottaa itsensä omissa silmissään omilla mittareillaan arvokkaaksi piittaamatta siitä mitä muut itsestä ajattelevat. Miten tämä sitten (muka) onnistuu? Päätyykö tällainen ihminen omaan "ylhäiseen" yksinäisyyteensä olemaan arvokas vai?

Voiko ihminen olla arvokas vaikka kukaan toinen ei olisi koskaan sitä hänelle osoittanut/sanonut? Väitän että voi. Korvaamaton ei ole kukaan, imho.

[Kettu vinossa]

Surullinen siksi, että minustakin hyvin monet mittaavat sitä omaa arvoaan toisten kautta - aivan kuten Kettu sanoi. Vaikein tie on arvottaa itsensä omissa silmissään omilla mittareillaan arvokkaaksi piittaamatta siitä mitä muut itsestä ajattelevat. Miten tämä sitten (muka) onnistuu? Päätyykö tällainen ihminen omaan "ylhäiseen" yksinäisyyteensä olemaan arvokas vai?

Voiko ihminen olla arvokas vaikka kukaan toinen ei olisi koskaan sitä hänelle osoittanut/sanonut? Väitän että voi.

Tämä menee mielestäni enemmänkin itsekunnioituksen määritelmään - ei niinkään ihmisarvon määritelmään. On varmasti ihmisiä, joilla ei ole muiden silmissä mitään arvoa, mutta jotka itse kokevat silti muiden halveksinnasta huolimatta elämänsä mielekkääksi. Muistan nähneeni jonkun dokumentin kodittomista pultsareista, jotka tiesivät useimpien ihmisten ja toistenkin pultsarien vihaavan heitä, mutta jotka silti tykkäsivät elämästään. Lisäksi, mikäli ihminen kunnioittaa terveellä tavalla itse itseään (eikä vaivu masennukseen ja itseinhoon) hän voi löytää oman tapansa olla arvokas ihminen muille (yksinäinen tyyppi voi päätyä esimerkiksi jonkun suositun nettisivuston ylläpitäjäksi tai se koditon pultsari voikin muuttua arvokkaaksi kaveriksi toiselle kodittomalle pultsarille).

On toki myös oma ongelmansa se, että kaikki ihmiset eivät tiedä olevansa arvokkaita muiden ihmisten mielestä, kun kukaan ei sano koskaan ajatuksiaan ääneen (tai kirjoita niitä).

Lisäksi erilaiset mielenterveysongelmat saavat helposti ihmisen vajoamaan "minä olen arvoton ja kaikki vihaavat minua" -harhaan, jolloin häntä ei lohduta enää se, että hänellä todellisuudessa olisi ystäviä ja sukulaisia, jotka pitävät häntä sen verran arvokkaana, että haluaisivat auttaa häntä.

[Koo]

Kettu, ei mene. Ei minun maailmassani. Itsekunnioitus ja se onko arvokas on kaksi eri asiaa. Semantiikkaa, voi joku sanoa.

Mutta kaiketi yritän sanoa, että pitää itse kokea itsensä itsenään arvokkaaksi ennen kuin voi edes olettaa että muut kokisivat itsen arvokkaaksi.

Loputon suo on tietty se, että MITÄ se ihmisen arvo sitten on....

Piti oikein skrollata Katin alkuperäiseen postaukseen, että mitä kysytään... "Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?" Vastaukseni on, että yksikään ei ole samanlainen kuin toinen - siksi jokainen on arvokas. Jos pitää olla arvokas jollekulle toiselle ihmiselle/ihmisryhmälle niin sitten minulla ei ole vastausta. Ehkä esittäisin vastakysymyksen: Ketä varten juuri sinä täällä elät?

[Kettu vinossa]

Kettu, ei mene. Ei minun maailmassani. Itsekunnioitus ja se onko arvokas on kaksi eri asiaa. Semantiikkaa, voi joku sanoa.

Tätähän minä yritin juuri sanoa, että ne ovat mielestäni kaksi eri asiaa:
Itsekunnioitus on sitä, että pitää itsestään, olipa muiden mielestä "arvokas" tai ei.
Ihmisarvo on sitä, mitä muut ajattelevat sinun olevan arvokas. Jos kukaan ei pidä sinua arvokkaana (tärkeänä), sinulla ei ole ihmisarvoa, olipa itsekunnioituksesi kuinka hyvä tahansa.
Nämä siis ovat, miten itse olen nämä termit hahmottanut (semantiikkaa, juuri sitä). Jokainen käyttäköön niitä termejä oman semantiikkansa mukaisesti!

Jokainen määrittelee termit eri tavoin, siksi on hyvä kertoa, mitä milläkin termillä kussakin tilanteessa tarkoittaa. Nämä ovat hankalia termejä ja ne helposti sekoittaa tosiinsa. Jos minä esimerkiksi menisin Amnesty Internationalin miittiin puhumaan "ihmisarvosta", tarkoittaisin sillä siinä tilanteessa todennäköisesti ihmisoikeuksiin liittyviä näkökulmia, enkä omaa teoriaani, jossa ihmisen arvon määrittelevät täysin vain toiset ihmiset. 




Tuli vielä mieleen yksi näkökulma ihmisen arvon määrittelemisestä:

Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita". Mutta tämä oli vain puhdas arvaus.

[petsjots]

Tuskin tässä kannattaa mennä mihinkään teologisiin pohdintoihin, mutta eikös se Jumala antanut maan ihmisen hallittavaksi. Sanoi että lisääntykää ja täyttäkää maa. Perusedellytyksenä oli se, että Jumala oletti ihmisen toimivan suunnitelman mukaan. Vapaan tahdon saanut ihminen alkoi kuitenkin toteuttaa omaa suunnitelmaansa, mikä johti siihen, että ihmisestä tuli suurin uhka maapallolle.

Tämä riittäköön teologisesta näkökulmasta. Itse olen tavallaan agnostikko, mutta sitten kuitenkaan toisaalta en, ja yhtäältä omaan varmaan ihan oman maailmankuvan ihan kaikessa. Outo hemmo siis, tosin mietin monenmoisia juttuja. Kuulin aikanaan työkaverieni sanovan, että kaikki työpaikalla on ok, jos jätetään uskonto, politiikka ja seksuaaliset mieltymykset työporukan keskusteluista pois. Mitä minulle sitten jää? Heh!

Nyt kun huomaan vasta muutama päivä sitten aktivoituneeni täällä, haluan todeta, että kirjoitteluni täällä ei ole itsetehostusta tms. Olen vain innostunut sonni, joka suoltaa kommenttia joka puolelle havaitessaan keskustelujen olevan mitä kiehtovimpia.

Asiaan. Ihmisen arvo? Kuten jo omassa motossani totean: ”Cogito ergo sum”. Nyt tämä vaan menee suoraan Descartesin mukaan niin päin, että ”ajattelen, siis olen”. Jokaisen ihmisen arvo määrittyy ennenkaikkea omassa olemisessa. Oleminen määrittyy siinä, että ihminen itse tajuaa olevansa edes oman ajatuksensa arvoinen, olemassaoleva nimenomaan sitä kautta, että havaitsee omaavansa omia ajatuksia. Ei sen kummemmin Hitler kuin Churchill, Stalin tai Roosevelt (silloin kun maailma oli mullinmallin), minä tai sinä, ole sen erityisempiä. Voittajan on helppo hymyillä. Olemme olemassa olevia ajattelevia olentoja, siis ihmisiä, yksiä.

Itse olen ns. egosentrisen ajattelutavan edustaja. Maailma pyöriis siis minun napani ympärillä, eikä maailmaa ole ilman minua. Vaatii selitystä...

Tämä kaikki liittyy koko keskustelun teemaan, eli ihmisen arvoon. Maailmaa ei ole jos minua ei ole, koska se maailma, mikä on olemassa on lopultakin olemassa vain minun kauttani, tai sinun. Kun katsot ympärillesi ja havainnoit maailmaa, se ei olekaan sama maailma minkä minä näen. Jopa vihreä väri, fysikaalisena valon aallonpituutena, sinun silmilläsi nähtynä saattaisikin olla minun silmissäni punainen, koska olen fysiologisesti erilainen. Sinä havainnoit sinun maailmaasi kaikista sinun lähtökohdistasi katsoen (geenit, kasvatus, kokemukset jne) ja minun lähtökohtani katsoa maailmaa ja olemista ovat taas täysin erilaiset sinuun verrattuna. Sitä maailmaa, joka on sinun maailmasi, ei ole ilman sinua. Minun maailmani taas on minun maailmani, kaikista lähtökohdista katsoen siis minun havinnoimmani maailma. Maailmanloppu on täten kuolemani, ei sen kummempaa. Se maailma, jota havainnoin, loppuu, kun kuolen.

Hyvä aaasinsilta ihmisen arvoon. Voiko joku sanoa, että jonkun toisen maailma ja maailman hahmotus on parempi kuin jonkun toisen. Olemalla minä itse olen arvokas, eikä kukaan voi sitä kiistää. Ns. yleinen mielipide onkin sitten jo ihan eri juttu. Keskimääräinen suomalainen mies on 178 cm pitkä, painaa 83 kiloa, on elämänsä aikana 1,3 kertaa naimisissa ja saa 1,8 lasta jne... Yrittäkääpäs toteuttaa tuo. Pelkästään 0,8 lapsen saaminen sen ensimmäisen lisäksi on itsessään jo aika vaikeaa.

Uskon, että tästä ketjusta tulee vielä aika pitkä, jos saadaan porukka liikkeelle. Toivottavasti kuitenkin tajusitte pointtini. On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?

[Riverlady]

Miksi ihminen, sinä ja minä, olemme jotenkin arvokkaita tai mistä rakentuu ihmisarvo?

Olen ollut uskovainen, ainakaan kristinuskovainen, vain ehkä viikon verran ala-asteella. Sitten pölähdys haihtui. Jos nyt ylipäätään mihinkään, niin buddhalaiseen ajatteluun tunnen vähäistä vetoa. Siis siihen, että oltaisiin kaikki sieluja elämän virrassa. Jälleensyntymisistä en menis vannomaan, karman laki joskus toteutuu, joskus ei. Tässä ajatusmaailmassa ihminen on ehdottomasti osa luontoa ja minun mielestä mikäs sen suurempi kunnia vois ollakaan.

Kun minulla kuitenkin on tämä pilkunnussintafetissi, ainaostaan ihmisistä puhuttaessa erottelisin
1. Ihmisarvon, joka omissa ajatuksissani olisi se kaikille yhteinen ja yhtäläinen (pyhimyksestä eli vaikka) Äiti Teresasta, (kansanmurhaajasta eli vaikka) Stalinista (äärimmäisen vähäosaisiin, kuten vaikka) Intian kastittomiin jätteidenlajittelijoihin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jos ihminen on kuuro, sanat on huomaavaista kirjoittaa paperille.
2. Ihmisen itse koetun arvon eli itsetunnon
3. Ihmisen rahallinenkin arvo voidaan laskea. Toissaviikon Suomen Kuvalehdestä: "Ihmisen elämän hinta vuonna 2010 oli 1 918 809 euroa ja sen mittasi Liikennevirasto Helsingin Pasilassa." Laskelma on tehty liikenneonnettomuuksista aiheutuneiden kustannuksien todentamista varten ja siihen on laskettu jollain kaavalla ihmisen kuolemasta aiheutuvat "tuotannolliset menetykset" + "inhimillisen hyvinvoinnin menetykset".
4. Hyötynäkökulmaan perustuva ihmisarvo on se, jota nykymaailma korostaa. Ollaan tuotantoyksiköitä, jotka tuottaa lisäarvoa työn teettäjälle, ollaan sitä kovempia mitä enemmän ollaan julkisuudessa, mitä kovemmin otetaan iskua vastaan inahtamatta ja/tai annetaan raipan soida julmana mutta oikeudenmukaisena rangaistuksena alistujalle.. Raadollinen näkökulma, jolle ei kannata antaa liikaa painoa. Jotkut harvat ihmisyksilöt ovat onnekkaita ja tuottavat jollain edistyksellisellä keksinnöllä terveyttä, nautintoa tai muita hyötyjä suurille ihmisjoukoille, jopa koko maapallolle. Sellaisten ihmisten olemassaolosta varmasti pitää olla kiitollinen, mutta mä en ole vakuuttunut että he olisi sen kummempia kuin kukaan muukaan (ks. kohta 1).

Kohdat 2 ja 1 on tärkeimmät.

[petsjots]

Hyvä RiverLady!
Ollaan samalla viivalla. Kuulostaa tai ainakin näyttää siltä, että tästä saadaan vielä hyvä keskustelu aikaiseksi.

[katti]

Tuskin tässä kannattaa mennä mihinkään teologisiin pohdintoihin, mutta eikös se Jumala antanut maan ihmisen hallittavaksi. Sanoi että lisääntykää ja täyttäkää maa. Perusedellytyksenä oli se, että Jumala oletti ihmisen toimivan suunnitelman mukaan. Vapaan tahdon saanut ihminen alkoi kuitenkin toteuttaa omaa suunnitelmaansa, mikä johti siihen, että......

Korrektia olisi kertoa tosiaa, että mitä esim. islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, juutalaisuus jne. opettaa ihmisen arvosta, jos siis uskon ja uskontojen kautta haluaa peilata vielä ihmisen arvoa. Ihminen taitaa jäädä aina siihen ressukan osaan suhteessa jumalaan ja jumaliin, henkiin, saatanaan jne.

[varpaannuolija]

"Ihmisen arvo" liippaa läheltä "elämän tarkoitusta"  , joskaan ei ole ihan sama. Ontologia  tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua.

Ontologisia ( ontologia on on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa ) kysymyksia ovat:

    Mitä on olemassaolo?
    Mitä on olemassa?
    Miksi jotain on olemassa, sen sijaan että ei olisi mitään?
    Mitä yleisiä ominaisuuksia olemassa olevilla asioilla on?
    Kuinka olemassa olevat asiat liittyvät muihin olemassa oleviin asioihin, toisin sanoen mitä yleisiä suhteita asioiden välillä on?
    Mikä on universaalien suhde niihin partikulaarien, joilla ne ovat?


Em ajattelun keskeinen esittäjä on J-P Sartre, ranskalainen filosofi joka loi eksistentialismin.


Lainaus wikipediasta:

"Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.

Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei ole mielekästä puhua todellisuudesta irrotettuna, koska tietoisuus on nimenomaan niiden välistä suhdetta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostain (muusta kuin se itse).

Sartre hylkää mielentutkimuksen näkökannan, jossa yksilö muodostaa aistihavaintojensa pohjalta tietoisuuteensa mielikuvan kohteesta. Tietoisuus ei itsessään ole mitään, vaan se kohdistuu suoraan kohteeseen todellisuudessa, ei sellaisena, millaisena yksilö sen näkee, vaan sellaisena millainen se on."

[petsjots]

Nyt alkaa kuulostaa hyvältä. Tämä on sittenkin intohimoja herättävä aihe!