Häpeä

[swan]

Minusta aihe on vaikea ja ei oikein tiedä ,että  miten tämän aloituksen muotoilisi selkeäksi.

BDMS:ssä on kuitenkin yhtenä aiheena nöyryytys ja häpeäntunteen aiheuttaminen.
Miten te koette häpeällisyyden esim. omaan vartaloonne liittyen ja miten häpeä voi aiheuttaa päinvastaisia reaktiotita kropassa?

Häpeällä kaiketi on pitkä historia, uskonnot tuhansien vuosien takaa ovat esimerkiksi kohdistaneet sen ihmisen vartaloon ja seksuaalisuuteen ja itse muistan lisäksi oikein hyvin lapsuudesta sen, miten suhtauduttiin seksiin, ahdistuneisuutta ja "hillittömyyttä" samassa setissä.

Jos nyt yksi oma ajatus ja kokemus alkuun, kuten tapana on, niin kyllä, tunnistan itsessäni sitä, etten esim. pidä itseäni erityisen nättinä tai että voisin olla arvokas myös seksuaalisesti ja kokonaisuutena. Minä häpeän jotain.

[I-me]

Erittäin hyvä avaus.
Mietin silloin joskus alkutaipaleellani sitä etten voinut ymmärtää BDSM-kuvioon liittyvää häpeää. Olen aina ollut sinut kroppani kanssa, toki milloin kilo milloin enempi liikaa, mutta kuitenkin niin etten ole suoranaisesti hävennyt muotojani enää aikuisiällä. Teininä häpeä liittyi siihen että olin luokan ensimmäiseksi kehittyneitä tyttöjä, rintani kasvoivat jo kauan ennenkuin muiden vartalossa näkyi muutoksia. Ja tuolloin olemukseen liittyi häpeä, tosin yhtähyvin myös mielihyvä, sillä toki omalla tavallaan poikien huomio (ja kopelointiyritykset) tuntuivat siltikin kutkuttavan hyviltä.

Meni kauan ennenkuin koin häpeän sessiossa. Olin kokenut sanallista nöyryytystä. Olin ollut esiteltävissä vieraille kuin näyttelyesine jota tarkasteltiin ja josta esitettiin huomautuksia. Mikään näistä ei tuottanut häpeän tunnetta. Tuo tunne tuli siinä vaiheessa kun konttasin pitkin lattioita dildo persauksissa suorittaen annettua tehtävää. Ja tajusin kuinka suuresti nautin tuosta hetkestä. Silloin tunsin häpeän aallon lyövän ylitseni. Häpesin sitä kuinka nautin sellaisesta jota muut "normaalit" pitäisivät sairaana. Ja tuo häpeä oli äärimmäisen kiihottava tunne.. 

[swan]

Mietin silloin joskus alkutaipaleellani sitä etten voinut ymmärtää BDSM-kuvioon liittyvää häpeää. Olen aina ollut sinut kroppani kanssa, toki milloin kilo milloin enempi liikaa, mutta kuitenkin niin etten ole suoranaisesti hävennyt muotojani enää aikuisiällä.

Meni kauan ennenkuin koin häpeän sessiossa. Olin kokenut sanallista nöyryytystä. Olin ollut esiteltävissä vieraille kuin näyttelyesine jota tarkasteltiin ja josta esitettiin huomautuksia. Mikään näistä ei tuottanut häpeän tunnetta. Tuo tunne tuli siinä vaiheessa kun konttasin pitkin lattioita dildo persauksissa suorittaen annettua tehtävää. Ja tajusin kuinka suuresti nautin tuosta hetkestä. Silloin tunsin häpeän aallon lyövän ylitseni. Häpesin sitä kuinka nautin sellaisesta jota muut "normaalit" pitäisivät sairaana.

Tämä nyt on ehkä sitä kyökkipsykologiaa osaltani, mutta varmaankin ihmisistä ja yksilöistäkin kiinni tuo häpeän suuruus ja laaja-alaisuus. Jos se inha "itsetunto" on perusteiltaan suht. kohdillaan, voikin varmaan mennä aikaa, ennen kuin kokee tilanteissa häpeää. Mä taidan olla tosiaan ihan oikeassa osastossa taas tämän aiheen kanssa.

[MarkoT]

Häpeä on vahva elementti. Häpeän tunne on paljolti kiinni siitä millainen tilanne on tai mistä asiasta se johtuu. Häpeää voi tuottaa monella tapaa, sillä voi myös murskata julmasti mielen. Subin täytyy olla vahva että pystyy käsittelemään mielessään häpeän tunteen, ettei se jää mieleen vellomaan.

Millä tavalla häpeän tunteeseen vaikuttaa se että lähellä on tuttuja?

[Susie]

-Häpeä- Tämä on lempitunteitani, sillä kyse on niin perustavaa laatua olevasta ja ihmisen olemassa oloa kokonaisuutena määrittävästä monikeroksisesta tunteesta.

Kaikki me olemme epätäydellisiä, kaikissa meissä on vikoja ja puutteita, joita emme halua toisten näkevän. Haluamme pysyä turvassa omassa itsessämme. Mutta kun ihminen on tarkoitettu vuorovaikutukseen.
Meidän koko olemisemme, itsetuntomme ja kykymme elää ja rakastaa perustuu vuorovaikutukselle. Ja hyväksynnälle. Hyväksynnälle, jonka koemme riittäväksi vasta kun tulemme nähdyksi kokonaisina, puutteinemme ja hyvine puolinemme.
Pelkäämme paljastuvamme mutta toisaalta tarvitsemme paljastumista voidaksemme hyväksyä itsemme kokonaisina ihmisinä ja voidaksemme hyvin. Ilman Toista ei ole Itseä. Tarvitsemme peilin, josta voimme lukea hyväksynnän, nähdä itsemme kokonaisina.
Kun tämä hyväksyntä kokonaisuutena puuttuu lapsuudessa, olemme alttiita häpeälle. Emme ole tulleet rakastetuiksi kokonaisina ihmisinä. Useimmat ainakin seksuaalisuuden suhteen ovat jonkinasteisesti vaurioituneita lapsuudessa. Olemme olleet yksin oman seksuaalisuutemme kanssa ja näin ollen olemme jääneet vaille seksuaalista varhaista hyväksyntää. Siinä on oiva alusta häpeän tunteelle.
Sen tähden häpeä on niin helppo tunne aiheuttaa toisessa ihmisessä, varsinkin sellaisessa ihmisessä joka hakee hyväksyntäämme ja rakkauttamme (ovatko nämä kenties meille sama asia?). Olemme hyvin alttita loukkaantumaan paljastaessamme tarpeemme vastavuoroisuuteen jonkun ihmisen kanssa. Jos tämä ihminen kieltää, tai mikä pahinta asettaa tarpeemme naurunalaiseksi kun olemme paljastuneet, niin seuraukset voivat olla hyvin tuhoisia. Niin itsellemme kuin läheisillemme: kielletty häpeä on tappanut paljon ihmisiä tällä pallolla.

Eikös häpeä ole jossain määritelty vastavuoroisen hyväksynnän puutteeksi. Tämä on jäänyt mieleeni sillä mielestäni siinä kiteytyy todellakin koko häpeän ydin.

 

[swan]

Millä tavalla häpeän tunteeseen vaikuttaa se että lähellä on tuttuja?

Hyvä kysymys tosiaan. Vahvuuskin aika vaikea määritellä. Onko se sitä, että on pärjäävinään täysin yksin vai sen myöntämistä, ettei selviä ilman muita ihmisiä, ainakaan koko elämäänsä. Mä olen opetellut kovasti siihen, että itse pitää pärjätä, itsenäistyä, ottaa vastuunsa ja muita hyviä sekä jaloja asioita. Häpeä ehkä kasvaa ja sen kanssa eristäytyy herkästi. Tutut ja ystävät sekä tieteknin monilla myös se kumppani, nousevat arvoon arvaamattomaan, imho.

Mutta se mikä juuri tekee mulle hankalan tästä aiheesta, että kun "kuuluisi" nauttia häpeästä..hyvin herkästi lähteävt taas puurot ja vellit menemään sekaisin päässä, vaikka kuuluisi alapäässä  "seota"


Susie kirjoitti :

Eikös häpeä ole jossain määritelty vastavuoroisen hyväksynnän puutteeksi. Tämä on jäänyt mieleeni sillä mielestäni siinä kiteytyy todellakin koko häpeän ydin.

Noin juuri se taittaa olla, eikä tuohon ajatukseen ole paljoa lisäiltävää. En halua erityisesti alleviivailla tiettyjä maailmankatsomuksia, mutta sen voi kai todeta, että häpeä ja syyllisyys ovat valtavia aseita, väärin tai oikein käytettyinä.

[Susie]

Swan kirjoitti:

Susie kirjoitti :
Lainaus

    Eikös häpeä ole jossain määritelty vastavuoroisen hyväksynnän puutteeksi. Tämä on jäänyt mieleeni sillä mielestäni siinä kiteytyy todellakin koko häpeän ydin.

Noin juuri se taittaa olla, eikä tuohon ajatukseen ole paljoa lisäiltävää. En halua erityisesti alleviivailla tiettyjä maailmankatsomuksia, mutta sen voi kai todeta, että häpeä ja syyllisyys ovat valtavia aseita, väärin tai oikein käytettyinä.

Toisaalta häpeä ja syyllisyys ovat myös oivallisia välineitä itsetuntemuksen lisäämiseen. Siis silloin kun toimitaan vastuullisesti ja toista ihmistä kunnioittaen. Eli tässä suhteessa esim. kun kirjoitin tuonne "kotikuri"-keskusteluun, niin ymmärrän häpeän käytön tehokkaana välineenä, silloin kun on kyse tunnesuhteesta jolla on ajallista jatkumoa.
Syyllisyys sitten on ehkä enemmän johonkin yksittäiseen moraaliseen valintaan tai tapahtumaan liittyvä tunne. Sinällään helpompi juttu, sekä aiheuttaa että kestää. Ei mene niin syvälle ihmisen kokonaisuuteen, ei kata ihmisen olemassaoloa, tai järkytä perusteita. Toki riippuu minkäasteisesta moraalisesta rikkeestä on kyse; toisen ihmisen tappaminen varmasti jo rupeaa horjuttamaan enemmän kuin tikkarin varastaminen lähimarketista.
Toisaalta ihmiset myös syyllistyvät erilailla, toisia on helpompaa syyllistää ja tällä saattaa olla kytkös sitten tuonne perustavampaa laatua olevaan häpeän kokemiseen. Eli näitä tunteita on helppo vuorottaa, liittyvät toisiinsa kyllä.

...ja nyt lopetan tämän runoilemisen, ettei taas saa hävetä silmiään päästään...

[Susie]

Okei vielä vähän ihan alkuperäisee kyssään 

Niin eli siis miksi häpeästä "kuuluisi" nauttia. Itseasiassa olen sitä mieltä, ettei siitä nautita ihan samalla tavalla kuin esim. helpommista ja positiivisemmista (käytän tätä inhoamaani ilmaisua nyt, grr). Vaan kyse on kahden hyvin vastakkaisen voiman yhdistymisessä jollain kummallisella ja mutkikkaalla tavalla sekä ihmisen aivoissa että koko hermojärjestelmässä.
Kuolema vastaan elämä. Thanatos vastaan libido. Näiden keskinäisestä taistelusta häpeää, voimakasta sellaista, aiheuttavassa tilanteessa, jossa paljastumme jonkun katseen alla, siinä on se juttu. Silloin juuri kykymme heittäytyä tuon tunteen vietäväksi on hyvin kiihottava kokemus mutta vaatii rohkeutta myöntää tämä tarve itselle ja myös uteliasta ja avointa mieltä, jotta lähtee leikkimään häpeällä seksuaalisessa mielessä.
Ehkä kyse on vielä sitten voittamisesta, siitä että lopulta olemmekin enemmän turvassa kun olemme paljaita kuin silloin kun yritämme peittää sisimpämme. Vahvistumme voidessamme kohdata omia häpeä pisteitämme. Matkaa ei voi jatkaa ellei ole hieman kivuliasta välillä, kasvu sattuu. Kuka nyt sitten haluaa tällä keinolla jatkaa matkaansa itseensä ja kenties toiseen ihmiseen...

[submit]

Hyvää pohdintaa. Luenpa kaiken läpi virkeänä ollessani uudelleen. Itsellenikin tuli mieleeni se, että eihän oletuksena ole, että kaikki nauttisivat D/s:ssa häpeästä tai edes kokisivat sitä helposti. Itse ehkä nautin joskus jollakin kierolla tavalla siitä, kun näen toisen nauttivan nolostumisestani (tai ylipäätään huomaavan sen) - siis seksuaalisessa yhteydessä. Häpeä voi tulla ilman nöyryytystäkin - jotenkin sisäsyntyisesti. En tunne helposti häpeää seksuaalisuudestani enkä vartalostani. Ehkä häpeä ilmenee helpoiten itselläni jossakin yhteydessä, missä ei haluaisi myöntää kiihottuvansa jostakin tai haluavansa jotain tiettyä asiaa.

[Susie]

Itse ehkä nautin joskus jollakin kierolla tavalla siitä, kun näen toisen nauttivan nolostumisestani (tai ylipäätään huomaavan sen) - siis seksuaalisessa yhteydessä. Häpeä voi tulla ilman nöyryytystäkin - jotenkin sisäsyntyisesti. En tunne helposti häpeää seksuaalisuudestani enkä vartalostani. Ehkä häpeä ilmenee helpoiten itselläni jossakin yhteydessä, missä ei haluaisi myöntää kiihottuvansa jostakin tai haluavansa jotain tiettyä asiaa.

Niinpä. Eli se katse ja näkeminen, hän vieläpä nauttii katsomisestasi, greit: tulet nähdyksi, hyväksytyksi hänen nautintonsa kautta, eikö?

Ja kun myönnät itsellesi oman nautintosi jonkin asian suhteen mikä vieläpä ei ehkä kuulu ihan "normikastiin", niin jälleen tulet nähdyksi, ainakin itsesi suhteen otat vastuun tuntemuksistasi, eli vuorovaikutat itsesi kanssa. 

Vai tulkitsenko ihan pieleen?

[PinkCat]

Minusta aihe on vaikea ja ei oikein tiedä ,että  miten tämän aloituksen muotoilisi selkeäksi.
----
Häpeällä kaiketi on pitkä historia, uskonnot tuhansien vuosien takaa ovat esimerkiksi kohdistaneet sen ihmisen vartaloon ja seksuaalisuuteen ja itse muistan lisäksi oikein hyvin lapsuudesta sen, miten suhtauduttiin seksiin, ahdistuneisuutta ja "hillittömyyttä" samassa setissä.

Mulla on varmaan samantapaisia kokemuksia kuin swanilla ja aihe on erittäin vaikea. En oikein osaa sitä ees muotoilla mutta kaikki nöyryytys/häpeäjutut on melkeinpä turvasanan paikkoja jos niihin joutuu yhtäkkiä ja/tai ei-niin-tutun kumppanin kanssa. Mulla pitää olla aivan valtava luottamus ihmistä kohtaan jonka kanssa uskallan antaa olla itseni häpeän tai nöyryytyksen kanssa.
Kai se on mun perusluonne tämmöinen että pitää aina "säilyttää kasvot", en kestä yhtään muutenkaan sitä että mulle vaikka nauretaan jos teen jotain hölmöä vahingossa. Mun pitää aina olla paras ja voittaja.
Mulle tosin on tuossa vielä se ekstrahankaluus että jotkut tilanteet joita muut pitänee suht normaaleina, saattaakin olla yhtäkkiä minusta kauhean vaikeita, noloja ja sitä kautta kestämättömiä ja on johtaneet jonkun session/tilanteen päättymiseen koska en oo kestäny sitä. Tässä ei siis välttämättä mun kohdalla ole kyse seksuaalisesta häpeästä vaan se voi tulla jostakin muusta jutusta.
Jollain kierolla tavalla kuitenkin myös haen niitä nöyryytysjuttuja, ja ne kiinnostaa ainakin vähän mutta kynnys toteuttamiseen on todella korkea.

[submit]

Itse ehkä nautin joskus jollakin kierolla tavalla siitä, kun näen toisen nauttivan nolostumisestani (tai ylipäätään huomaavan sen) - siis seksuaalisessa yhteydessä. Häpeä voi tulla ilman nöyryytystäkin - jotenkin sisäsyntyisesti. En tunne helposti häpeää seksuaalisuudestani enkä vartalostani. Ehkä häpeä ilmenee helpoiten itselläni jossakin yhteydessä, missä ei haluaisi myöntää kiihottuvansa jostakin tai haluavansa jotain tiettyä asiaa.

Niinpä. Eli se katse ja näkeminen, hän vieläpä nauttii katsomisestasi, greit: tulet nähdyksi, hyväksytyksi hänen nautintonsa kautta, eikö?

Ja kun myönnät itsellesi oman nautintosi jonkin asian suhteen mikä vieläpä ei ehkä kuulu ihan "normikastiin", niin jälleen tulet nähdyksi, ainakin itsesi suhteen otat vastuun tuntemuksistasi, eli vuorovaikutat itsesi kanssa. 

Vai tulkitsenko ihan pieleen?

Juu, vuorovaikus on se oleellinen asia, tosin en osannut ajatella sitä noin monimutkaisesti: "vuorovaikutat itsesi kautta"
Ja tietysti mukava on miellyttää toista - jos toinen nauttii (vaikka siitä mun häpeästä), nautin minäkin - vaikka ei se tiettenkään kaikissa asioissa niin mene...

[subula]

Pitää kans lukee tää kun on virkeempi mut nyt tuli heti ensiksi mieleen häpeästä ja nöyrtymisestä mieleen sellainen että mulle se tuottaa suurimmat jutut. Toisen edessä housuin pissaaminen, arvosteltavana oleminen, murtuminen toisen edessä mitä näitä nyt on, tuottaa mulle suunnatonta nautintoa, etenkin henkistä.

Hieno aloitus Swan! Palaan!

[pulseproto]

Niin.. Naisten pohdinnat häpeästä kummasti aina sivuavat ulkoista habitusta.. Tosin Susie toi esille pohdintaa joka edustaa yleismaailmallisempia arvoja..
Ns. Steinerilaisena en ole koskaan tuntenut häpeää tai muutakaan tunnetta joka olisi kategorioitavissa  "alemmuudeksi" - meille annettiin mahdollisuus kasvaa yksilöinä. Häpeä siis ikäänkuin kasvoi pelivälineeksi itsestään, jonkinlaiseksi leikkikentäksi jolla provota ympäröivää maailmaa, sotia yhteiskuntaa vastaan. Kieltää häpeä suhteessa ulkomaailmaan ja kanssaihmisiin. Täällä esitetty häpeän kokemus mieltyy mielessäni kuin se maailma jonka sisällä uskovainen joutuu ponnistelemaan - olen alamainen ja nöyrä suhteessa "kaikkivoipaan"..

Ei häpeää ole olemassa, on vain toimintamalleja joita erilaiset kulttuurit ja aika määrittävät - Ironian kaapuun valjastettu häpeä on kuin villi pano julkisella paikalla ihmisten paheksuessa uskaltamatta edes katsoa..

[Susie]

Niin Mr_EgO  , katsot häpeää toisesta suunnasta mutta kieltämään en sitä lähtisi silti, siis häpeän olemassaoloa.

Sosiaalisuutemme perustuu kasvojen säilyttämiselle, olihan sillä keisarillakin ne vaatteensa, tai siis oliko...?

Haluamme kuulua joukkoon, olemme riippuvaisia Toisesta. Ja tämä on fakta  .
Ihminen joka ei ole riippuvainen toisesta ihmisestä ei enää ole ihminen, minun mielestäni. Hän on psykopaattinen narsisti (Tai kyborgi, how ever...), joka kuuluu hoitoon, tai eristetyksi yhteisöstä sillä hän on vaarallinen muille, mutta narsistilta puuttuu sairaudentunto.
Säilyimme hengissä peilauksen takia. Jos olisimme jääneet sitä ilman synnyttyämme olisimme kuolleet. Tätä vuorovaikutusta tarvitsemme läpi elämämme säilyäksemme henkisesti ja fyysisesti terveinä. Tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää, joka tämän kieltää, kieltää elämän.

Eli pyrimme säilyttämään niin omat kuin kanssaihmistemme kasvot; emme halua nolostua emmekä nolostuttaa, ainakaan lähtökohtaisesti... Tosin puheenvuorosi jälkeen en aivan varma edeltäneestä lauseestani enää ole...?

Mutta kyse on monimutkaisesta asiasta, jolla on tarkoitus kaiketi säilyttää elämää. Koska moraali ei ole yleismaailmallisesti sama ympäri maailman, tarvitsemme koodistoja, joiden avulla sopeudumme yhtesöömme. Häpeällä on monet kasvot eri kulttuureissa. Esim. kunniamurhat etc. Sosiaalistumme häpeään eri tavalla eri yhteisöissä.

Ihminen joka asettuu häpeän yläpuolelle on siis häpeämätön mutta onko tämä tavoittelemisen arvoinen asia? Mitä tapahtuu jos kaikki maailman ihmiset vapautuvat häpeästä (ja syyllisyydestä)? Jos olisimme kaikki häpeämättömiä niin ajautuisiko maailma ylikiihtyneeseen maaniseen kaaokseen? Eikö voimien ole tarkoitus olla tasapainossa? Eikö yletöntä elämänriemua ole hyvä hallita kuolemalla? Tällä on tarkoituksensa.

On kysymys myös ihmisen särkymisestä.
Häpeällä on yhteytensä masennukseen, siihen että ihminen, Minä, lukkiutuu itseensä kun ei uskalla avata enää sisintään Toiselle. Elämän virta pysähtyy, libido lopahtaa, kuolema ja thanatos ottaa ylivallan ja leikki kaikkoaa. Elämä ei maistu ja tunteet turtuu, mikään ei tunnu miltään missään.
Ihminen, joka oikein häpeää ei pysty toivomaan eikä haluamaan, hän ei tiedä tai tunnista rajojaan. Sen takia häpeän tunnetta on mahdollista käsitellä tuloksellisesti vain ja ainoastaan luottamuksellisessa suhteessa. Ihminen, jonka häpeää käsitellään liian kovakouraisesti paljastuu nöyryyttävästi, eikä kykene lisäämään itsetuntemustaan vaan puolustautuu raivoisasti. Joko pakenee tai lukkiutuu. Ihminen, joka on herkkä ja altis häpeälle on herkkä ja altis särkymiselle. Ja kun lisäksi vielä häpeämme sitä että häpeämme niin...

Eikö kuitenkin olisi oleellisempaa kuin provota ympäristöä, niin provota itseään siihen henkiseen kasvuun? Kohden omaa häpeää ja myös sitä kautta lisätä ymmärrystä siitä kuinka herkästä asiasta on kysymys myös toisissa ihmisissä?
Voi olla kiihottavaa olla häpeämätön, julkea ja kaikkivoipa mutta onko sillä mitään muuta kuin karnevalistista arvoa? Siihen varmaan jokaisen oman yhteisön arvoja horjuttavan ja esiintymisellään provoavan täytyy vastata itselleen(?) Ja tietenkin kun lait tulevat vastaan niin myös yhteisölle.
Ja onko itse asiassa voimakas ympäristön provosoiminen vain jonkinlainen huume? Sellainen, joka intensiivisyydessään vie katseen pois itsestä ja omasta häpeästä kohden toisten ihmisten häpeää? Ehkä silloin onkin kysymys niin suuresta häpeästä että sitä ei voi kestää muuta kuin peilaamalla ja siirtämällä sen ympäristöön?