Ikäni lähentelee viittäkymmentä.
Alkoholia en enää kestä, se jäi jo vuosia sitten. Aluksi sitä kaipasin, mutta enää en lainkaan. Iän mukana tulleet henkiset romahdukset hyvin pienienkin käyttömäärien jälkeen olivat liikaa.
Hyvät yöunet ovat minulle tärkeät. Kestän paremmin valvomista kuin nuorempana henkisesti, mutta jos en saa nukuttua, toimeen tarttuminen ja aikaan saaminen on vaikeaa. Nuorempana olin väsyneenä ärtyneempi mutta toimintakykyinen. Nyt en ole niin ärtynyt, mutta en pysty toimimaan.
Raskas ja kuormittava liikunta on jäänyt. Sen tilalle on tullut suuri määrä kevyttä liikuntaa. Liikun päivittäin yleensä vähintään pari tuntia. Johtuneeko sitten siitä, että en ole kokenut arkea palvelevan fyysisen suorituskykyni laskeneen. Se on kuitenkin varmaa, että jos maksimeita aletaan mitata, niin paljon puuttuu aikaisempaan verrattuna.
Onneksi minulla on lähipiirissäni esimerkkejä siitä, kuinka reilusti yli seitsenkymppiset pystyvät useammista sairauksistaan huolimatta vaikka mihin, kun vain jatkavat liikkumista. Tämä on toki yksilöllistä, mutta uskon, että päivittäinen kevyt ja riittävän pitkäkestoinen liikunta on tehokas apu fyysistä rappioitumista vastaan. Tuurilla on toki suuri merkitys.
Olen valmis kuolemaan. Nuorempana järkeilin, ettei sillä ole ihmiselle itselleen merkitystä, missä iässä hän kuolee, jos kuolema vain on helppo. Nykyään järkeilystä on tullut tunnetta. Samalla on lisääntynyt kyky elää hetkessä.
Katselin pari päivää sitten, kuinka pilvet heijastivat laajalla kaarella jo taivaanrannan taakse laskeneen auringon punaisena pitkin järvenselkää. Huomasin, että tunsin jonkinlaista kiitollisuutta siitä, että sain tämänkin nähdä. Se ei ollut kaihoisaa tai surullista vaan vapauttavaa ja levollista.
Ilkeydensietoni on laskenut hyvin matalaksi. Olen alkanut karttaa ilkeitä ihmisiä. Ilkeydellä en tarkoita kiihtyneitä tunteita tai ihmisten välisiä spontaaneja ja luonnollisia konflikteja, vaan asennetta, jonka päämäärä vaikuttaa olevan halu kylvää eripuraa ja pahaa mieltä. Paha mieli kuuluu elämään, sen aiheuttaminen tahallaan ei.
Haluni ymmärtää ihmisiä on vähentynyt. Annan heidän vain olla. En suvaitse, en ymmärrä, en kiellä, en myönnä, en häiritse, vaan annan olla.
Synkkä yksinäisyys vaivaa. Olen aina ollut äärimmäisen epäsosiaalinen ja porukoissa väsyvä. Siksi tuntuu, että tulen elämään loppuelämäni yksin. Se tekee kipeää, mutta eihän sille mitään voi. En vain pysty solmimaan ihmissuhdetta, jos ei kolahda. Enkä tarkoita suurta tunteiden tanssia vaan sellaista hiljaista kohtaamista, satamaa, turvaa, oloa, että tämän ihmisen edessä uskallan olla avoin eikä meidän välillämme ole pelkoa.
Oppimiskykyni on laskenut, mutta on edelleen hyvä. Vanhetessa raaka suorituskyky laskee, mutta ymmärrys omasta oppimisesta lisääntyy.
Pelkään sairauksia. Muuten vanheneminen ei tunnu uhalta.
Sivustoa kannattaa
