Itse luin äskettäin kirjan nimeltä: Parisuhdepäivitys, uudet säännöt rakkaudelle, ja siinä oli pohdittu asioita eri näkökulmista ottamatta silti kantaa, mikä olisi hyvä tapa juuri kenenkin toimia. Suosittelen. Joku äänihommakin tästä olisi ollut, löytynee Googlella.
Yleisesti ajattelen että ihmiset ehkä vähän turhan herkästi nykyisin antaa periksi. Tosiasia kuitenkin, suhteessa kuin suhteessa on, että ruoho on vihreintä siltä puolelta aitaa mistä sitä hoitaa. Ja ihan riippumatta siitä montako aidanvierustaa on vailla hoitamista. Toki mikään suhde ei ole enää mielekäs, jos se on vain jatkuvaa työtä, mutta alkuperäisellä aloittajalla näkyi monia hyviä syitä jatkaa yhdessä vaimon kanssa ja kummallakin vaikuttaa olevan halua saada asioita sujumaan ja keskinäistä luottamusta ja kunnioitusta ja välittämistä toiseen. Se on paljon enemmän kuin mitä monella muulla.
Oma kokemus on että kannattaa yrittää mennä pintaa syvemmälle. Tunteista on toki hyvä keskustella, mutta itse ajattelen, että ne vaan ilmentää, mitä siellä niiden takana on. Ja ne asiat taas oikeastaan on niitä, mihin pitäisi keskittyä. Miksi joku juttu ahdistaa, tuntuu vaikealta, pelottaa jne.
Viisaita neuvoja ei ole, itsekin kipuilen asian kanssa. Toisaalta todennäköisesti kipuilisin jo ihan omia uusia tunteita, jos tapailisin ihmistä, joka ei ole poly. Tuon polyamorian "syyksi" on helppo laittaa muutakin omia kipukohtia ja epävarmuksia, jotka eivät sitten varsinaisesti edes liity siihen.