Baarin kannatusmaksut
Ei sitten minkäänlaista ahdistusta.. ikinä.
Minussa on aiheuttanut suurta ahdistusta ihan mt-ongelmiin asti. Mielestäni masokismi ja sadismi eivät ole terveitä asioita, mutta kuitenkin tunnen niihin viehtymystä joita toteutan käytännössä. Suuri ristiriita elämässäni josta olen keskustellut jopa terapeutin kanssa. En usko, että koskaan täysin ”parannun” siitä, että fantasioin että minua satutetaan.
Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.
Lainaus käyttäjältä: Violation - 08.05.2020, 15:43Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.Minä rakastan itseäni. Minä haluan, että minua satutetaan, joskus haluan myös satuttaa. Se on osa sitä, että rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksyn ja sallin itselleni sen, mikä tuottaa mulle nautintoa, koska rakastan itseäni.Mä olen hävennyt BDSM-seksuaalisuuttani syvästi noin 15-20-vuotta sitten, nuorena aikuisena. Elin silloin vaniljaparisuhteessa. Kerroin kumppanilleni joskus varovasti sadomasokistisista fantasioistani - ja ne olivat hänestä ahdistavia ja jopa kuvottavia, sairaita. Hän ajatteli, että sadomasokistiset fantasiani ja haluni olivat seurausta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta, että olin traumatisoitunut ja "häiriintynyt". Sisäistin tämän ajatuksen itsekin.Sadomasokistiset fantasiani eivät silti loppuneet - en vain enää (juurikaan) puhunut niistä puolisolleni. Koin niistä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, mutta toisaalta jossain määrin sallin ne itselleni, koska en vain pystynyt olemaan ilmankaan. Vaniljaseksistä esimerkiksi tein itselleni nautinnollista fantasioimalla sen aikana BDSM-seksistä.Tuolloisella puolisollani oli vahva käsitys, että BDSM on "oikeasti" aina submissiivisia osapuolia (eli usein naisia) hyväksikäyttävää ja pohjimmiltaan myös ei-konsensuaalista eli esimerkiksi painostamiseen ja sairalloiseen manipulointiin perustuvaa. Puolisoni myös piti kaikkia kinkyseksuaalisuutta harrastavia henkisesti epävakaina, psyykkisesti sairaina. Pitkän parisuhteemme loppupuolella tutustuin kuitenkin onnekseni kinky-elämäntapaa eläviin ihmisiin. Pystyin "todistamaan" itselleni ja osin puolisollenikin, että kinky-seksuaaliset ihmiset voivat olla fiksuja, henkisesti tasapainoisia, hyvinvoivia ja, noh, itseään rakastavia. Samalla aloin paremmin hyväksyä näitä "piirteitä" itsessäni enkä enää samalla tavalla hävennyt fantasioitani. Eksäni kunniaksi sanottakoon, että hänen omatkin asenteensa asian suhteen lieventyivät suhteemme loppupuolella. Hän oli kuitenkin itse edelleen vahvasti vanilja, eikä olisi varmasti ollut koskaan mitenkään mahdollista, että olisi toteuttanut omia sadomasokistisia halujani hänen kanssaan.Pitkä parisuhteemme päättyi lopulta eroon. Syitä oli monia, eikä hänen BDSM-vastaisuutensa tuolloin tuntunut olevan niistä päällimmäisiä. Jälkikäteen ajatellen monet ongelmamme ehkä kuitenkin kumpusivat perimmäisestä kokemuksestani, ettei hän hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen vaan piti minua seksuaalisuuteni vuoksi viallisena.Eromme jälkeen siirryin lähes lennosta uuteen parisuhteeseen. Tämäkin suhde alkoi vaniljaisena, mutta jälkikäteen ajatellen tunnistin ehkä uudessa puolisossani jo alusta alkaen jonkinlaista hyvää "luontaista dominoivuutta". Uskaltauduin kertomaan hänelle sadomasokistisista fantasioistani suhteemme alkumetreillä - eikä hän tyrmännyt niitä tai pitänyt niitä "sairaina". Uusi kumppanini totesi, että kyseinen maailma on hänelle vieras eikä hänellä ole juurikaan vastaavia fantasioita "omasta takaa", mutta että jos kyseessä on minua kiihottava asia, hän on valmis lähtemään tutkimaan aihetta ja kokeilemaan asioita kanssani. Tämä oli minulle suunnatun helpotus. Olin viimein rakastettu omana itsenäni, kaikkine puolineni, niine synkkinekin.Nykyisin rakastan itseäni vahvasti ja ehdottomasti, sellaisena kuin olen, kaikissa sävyissäni vaniljaisen vaaleista yön mustiin. Rakastan itseäni viallisena, rikkinäisenä ja taitamattomana. Rakastan itseäni reppanana, repaleisena, itsetuhoisenakin. Rakastan itseäni julmana, kovana ja raakana. Rakastan itseäni lempeänä, hyvänä ja antavana. Rakastan itseäni kokonaisena, ehjänä ja vahvana. Rakastan itseäni raivoisasti ja periksiantamattomasti. Jos minä en, niin kuka sitten?Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.Ja jos mulle joku terapeutti uskaltaisi esittää, että mun pitäisi itseäni vielä enemmän osata rakastaan, niin sanoisin sille kyllä, että kulta raksu kullannuppu, näin itserakasta asiasta sulla ei kyllä ole kuunaan ollut, joten se nyt tuskin on tässä villakoiran ydin.