Kuinka suurta ahdistusta piirteenne on aiheuttanut teissä?

[raafael-k]

^Harmi kun on ahdistus mennyt noin pitkälle. Mitä terapeutit tuumasivat asiasta?

[Blondie77]

Ei sitten minkäänlaista ahdistusta.. ikinä.

Jep. Sama täällä 

[Violation]

Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.

[raafael-k]

Ei nyt tainnut terapeutti ihan käsittää sadomasokismia. Eihän nyt itsensä rakastamisen puutteen ja näiden touhujen välillä ole mitään suoraa yhteyttä että noin voisi yleistää.

[Light]

Ei laisinkaan ahdistusta. 

[Lila_]

Ei ahdista, RAKASTAN tätä!  Se on luonnollinen osa minua ja tuottaa suurta mielihyvää, nautintoa ja iloa! Parasta! 


MUTTA. Kyllä se rakkauden löytyminen huolettaa. Jäänkö yksin ja tavoittelenko kuuta taivaalta jos etsin monogaamista dominoivaa miestä?

Moni tuntuu olevan poly ja etsivän vain sessioita ja subihaaremeita. Ihan kivoja sessiotkin ovat, mutta entäs kun jää nälkäiseksi? Kun tahtoisikin pitkän matkan ja päästä syvälle mielen ja tunteiden maisemiin, oikeasti jakaa tämän toisen kanssa muutakin kuin hetkellisenä lihan ilotteluna? Olla D:lle se ainoa ja oma?  Nauttia D/s - parisuhteesta missä kinky olisi mukana paitsi makkarissa, myös vireenä ja piristeenä arjessa?

Puuh. Olisin valmis vaikka muuttamaan jos Sen Oikean kohtaisin.

[lutkaprinsessa]

Kyllä varsinkin rajummat raiskaus- ja hyväksikäyttöfantasiat ovat aiheuttaneet ahdistusta ja DDLG-mieltymykset. Yleensä aika lyhytaikaista (pari päivää), mutta jostain se aina tulee. Nykyään harvemmin, mutta silti tulee. Varsinkin rajujen leikkien jälkeen sitä usein alkaa epäilemään ja haukkumaan omia mieltymyksiään. Se lienee ihan normaalia droppaamistakin.

Tänä keväänä kun ei ole päässyt bileisiin eikä miitteihin, on tullut painiskeltua taas enemmän näiden asioiden äärellä. Vertaistuki ja yhteisö auttaa itsensä hyväksymiseen, ja nyt kun sitä ei ole ollut niin paljoa niin kyllä ahdistukseen olen joinakin päivinä vajonnut. Onneksi on kumppaneita, joittenka kanssa saa olla just sellanen pervo paskiainen mitä on.

[Voikku]

Alkuihmetystä aiheutti, muttei ahdistusta. Jos joku tuntuu niin hyvältä eikä ole keltään pois, niin ei kai se kovin huono juttu voi olla. Mutta samaa pohdin kuin muutkin, että seuranhakua se rajoittaa ahdistavan paljon. Harmillisen marginaalinen "ilmiö", ainakaan, että ääneen myönnettäisi.

Ei sitä kaikkein vinoimmista asioista ole puhunut edes ystävilleen, jotka muuten tietävät kaikesta kaiken. Enemmän kuin häpeää koen, että ne jutut on niin kaukana normien mukaisesta käytöksestä, etten halua edes kokeilla, ymmärtäisikö joku asiaan vihkiytymätön. Varsinkin, kun en itsekään järjellä ymmärrä, pelkästään tunteella. Joskus kaipaisi, että niistäkin asioista voisi joskus jutella, mutta elää sen hiljaisuudenkin kanssa.

[Fatal Foot Fetish]

Ahdistusta en muista kokeneeni koskaan mieltymysten tiimoilta. Turhautumista sitävastoin olen kokenut kuivien kausien aikana. Sama varmaan monella muullakin.

[Violation]

Minussa on aiheuttanut suurta ahdistusta ihan mt-ongelmiin asti. Mielestäni masokismi ja sadismi eivät ole terveitä asioita, mutta kuitenkin tunnen niihin viehtymystä joita toteutan käytännössä. Suuri ristiriita elämässäni josta olen keskustellut jopa terapeutin kanssa. En usko, että koskaan täysin ”parannun” siitä, että fantasioin että minua satutetaan.

Tähän lisäisin vielä, että en voisi ikinä rakastaa sadistia. Toivon kovia otteita mahdolliselta kumppaniltani, mutta minusta on mitä kamalin piirre ihmisessä se, että saa nautinnon toisen kivusta silloinkin, kun tämä toinen kivusta nauttii. Olen ollut tekemisissä (tietääkseni) sadistin kanssa, minua on piiskattu ja tehty muutakin, mutta aina kiinnyin niihin kumppaneihin enemmän, jotka tuottivat kipua vastahakoisesti vain koska kovasti sitä pyysin, ei siksi, että nauttivat siitä. Ja nyt tarkemmin kun mietin, eniten kiinnyin niihin jotka kieltäytyivät satuttamasta minua. Tämä kaikki voi kuulostaa hyvin ristiriitaiselta ja hassulta, mutta se kertoo siitä, että en ole ollenkaan sinut fantasioideni ja masokististen piirteideni kanssa. ”Haluan, että minua satutetaan mutta en voi sietää sadisteja”!

[Blondewolf]

En kyllä ole koskaan itse seksuaalisista haluistani tuntenut ahdistusta mutta mielestäni minulla ei nyt mitään kovin ihmeellistä fetissiä olekkaan mitä hävetä. Lähinnä ahdistusta aiheuttaa että niin sanotusti jää kiinni jossain mielessä julkisesti niitä harrastamassa mikä on tietysti täysin skitsofreenistä sen kanssa että voyerismi miellyttää.

Veikkaisin että enemmän vaan tekemistä julkisen häpäisemisen kanssa mistä tahansa aiheesta kuin niinkään seksuaalisuuden. Toisaalta taas asiassa pitää olla jotain hävettävää koska jos en koe että asiassa on mitään hävettävää vaikka tiedän että sitä paheksuttaisiin niin en asian julkistamisesta juurikaan kärsisi vaikka sillä sosiaalisia seurauksia voisi olla.

Mahtaisiko tähän jotenkin aiheiden tabuus vaikuttaa? Seksuaalisuus nyt kuitenkin on yhteiskunnallinen tabu-aihe vaikka sitä onkin nyt pyritty muuttamaan. Tässä tietysti millään kotimaisella työllä ole mitään merkitystä ollut vaan internetin tuleminen on mahdollistanut asioiden käsittelyn (suurelta osin anonyymisti) ja sitä kautta normalisoinnin.

[Fia]

Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.

Minä rakastan itseäni. Minä haluan, että minua satutetaan, joskus haluan myös satuttaa. Se on osa sitä, että rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksyn ja sallin itselleni sen, mikä tuottaa mulle nautintoa, koska rakastan itseäni.


Mä olen hävennyt BDSM-seksuaalisuuttani syvästi noin 15-20-vuotta sitten, nuorena aikuisena. Elin silloin vaniljaparisuhteessa. Kerroin kumppanilleni joskus varovasti sadomasokistisista fantasioistani - ja ne olivat hänestä ahdistavia ja jopa kuvottavia, sairaita. Hän ajatteli, että sadomasokistiset fantasiani ja haluni olivat seurausta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta, että olin traumatisoitunut ja "häiriintynyt". Sisäistin tämän ajatuksen itsekin.

Sadomasokistiset fantasiani eivät silti loppuneet - en vain enää (juurikaan) puhunut niistä puolisolleni. Koin niistä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, mutta toisaalta jossain määrin sallin ne itselleni, koska en vain pystynyt olemaan ilmankaan. Vaniljaseksistä esimerkiksi tein itselleni nautinnollista fantasioimalla sen aikana BDSM-seksistä.

Tuolloisella puolisollani oli vahva käsitys, että BDSM on "oikeasti" aina submissiivisia osapuolia (eli usein naisia) hyväksikäyttävää ja pohjimmiltaan myös ei-konsensuaalista eli esimerkiksi painostamiseen ja sairalloiseen manipulointiin perustuvaa. Puolisoni myös piti kaikkia kinkyseksuaalisuutta harrastavia henkisesti epävakaina, psyykkisesti sairaina. Pitkän parisuhteemme loppupuolella tutustuin kuitenkin onnekseni kinky-elämäntapaa eläviin ihmisiin. Pystyin "todistamaan" itselleni ja osin puolisollenikin, että kinky-seksuaaliset ihmiset voivat olla fiksuja, henkisesti tasapainoisia, hyvinvoivia ja, noh, itseään rakastavia. Samalla aloin paremmin hyväksyä näitä "piirteitä" itsessäni enkä enää samalla tavalla hävennyt fantasioitani. Eksäni kunniaksi sanottakoon, että hänen omatkin asenteensa asian suhteen lieventyivät suhteemme loppupuolella. Hän oli kuitenkin itse edelleen vahvasti vanilja, eikä olisi varmasti ollut koskaan mitenkään mahdollista, että olisi toteuttanut omia sadomasokistisia halujani hänen kanssaan.

Pitkä parisuhteemme päättyi lopulta eroon. Syitä oli monia, eikä hänen BDSM-vastaisuutensa tuolloin tuntunut olevan niistä päällimmäisiä. Jälkikäteen ajatellen monet ongelmamme ehkä kuitenkin kumpusivat perimmäisestä kokemuksestani, ettei hän hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen vaan piti minua seksuaalisuuteni vuoksi viallisena.

Eromme jälkeen siirryin lähes lennosta uuteen parisuhteeseen. Tämäkin suhde alkoi vaniljaisena, mutta jälkikäteen ajatellen tunnistin ehkä uudessa puolisossani jo alusta alkaen jonkinlaista hyvää "luontaista dominoivuutta". Uskaltauduin kertomaan hänelle sadomasokistisista fantasioistani suhteemme alkumetreillä - eikä hän tyrmännyt niitä tai pitänyt niitä "sairaina". Uusi kumppanini totesi, että kyseinen maailma on hänelle vieras eikä hänellä ole juurikaan vastaavia fantasioita "omasta takaa", mutta että jos kyseessä on minua kiihottava asia, hän on valmis lähtemään tutkimaan aihetta ja kokeilemaan asioita kanssani. Tämä oli minulle suunnatun helpotus. Olin viimein rakastettu omana itsenäni, kaikkine puolineni, niine synkkinekin.

Nykyisin rakastan itseäni vahvasti ja ehdottomasti, sellaisena kuin olen, kaikissa sävyissäni vaniljaisen vaaleista yön mustiin. Rakastan itseäni viallisena, rikkinäisenä ja taitamattomana. Rakastan itseäni reppanana, repaleisena, itsetuhoisenakin. Rakastan itseäni julmana, kovana ja raakana. Rakastan itseäni lempeänä, hyvänä ja antavana. Rakastan itseäni kokonaisena, ehjänä ja vahvana. Rakastan itseäni raivoisasti ja periksiantamattomasti. Jos minä en, niin kuka sitten?

Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.

Ja jos mulle joku terapeutti uskaltaisi esittää, että mun pitäisi itseäni vielä enemmän osata rakastaan, niin sanoisin sille kyllä, että kulta raksu kullannuppu, näin itserakasta asiasta sulla ei kyllä ole kuunaan ollut, joten se nyt tuskin on tässä villakoiran ydin. 

[Dominora]

Tuumasi, että jos oppisin rakastamaan itseäni en enää tuntisi tarvetta sadomasokismille. Mutta kyllähän moni sadisti ja masokisti rakastaa ja kunnioittaa itseään, käsittääkseni? Tätä aihealuetta ei vain vieläkään kunnolla ymmärretä.

Minä rakastan itseäni. Minä haluan, että minua satutetaan, joskus haluan myös satuttaa. Se on osa sitä, että rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Hyväksyn ja sallin itselleni sen, mikä tuottaa mulle nautintoa, koska rakastan itseäni.


Mä olen hävennyt BDSM-seksuaalisuuttani syvästi noin 15-20-vuotta sitten, nuorena aikuisena. Elin silloin vaniljaparisuhteessa. Kerroin kumppanilleni joskus varovasti sadomasokistisista fantasioistani - ja ne olivat hänestä ahdistavia ja jopa kuvottavia, sairaita. Hän ajatteli, että sadomasokistiset fantasiani ja haluni olivat seurausta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta, että olin traumatisoitunut ja "häiriintynyt". Sisäistin tämän ajatuksen itsekin.

Sadomasokistiset fantasiani eivät silti loppuneet - en vain enää (juurikaan) puhunut niistä puolisolleni. Koin niistä syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta, mutta toisaalta jossain määrin sallin ne itselleni, koska en vain pystynyt olemaan ilmankaan. Vaniljaseksistä esimerkiksi tein itselleni nautinnollista fantasioimalla sen aikana BDSM-seksistä.

Tuolloisella puolisollani oli vahva käsitys, että BDSM on "oikeasti" aina submissiivisia osapuolia (eli usein naisia) hyväksikäyttävää ja pohjimmiltaan myös ei-konsensuaalista eli esimerkiksi painostamiseen ja sairalloiseen manipulointiin perustuvaa. Puolisoni myös piti kaikkia kinkyseksuaalisuutta harrastavia henkisesti epävakaina, psyykkisesti sairaina. Pitkän parisuhteemme loppupuolella tutustuin kuitenkin onnekseni kinky-elämäntapaa eläviin ihmisiin. Pystyin "todistamaan" itselleni ja osin puolisollenikin, että kinky-seksuaaliset ihmiset voivat olla fiksuja, henkisesti tasapainoisia, hyvinvoivia ja, noh, itseään rakastavia. Samalla aloin paremmin hyväksyä näitä "piirteitä" itsessäni enkä enää samalla tavalla hävennyt fantasioitani. Eksäni kunniaksi sanottakoon, että hänen omatkin asenteensa asian suhteen lieventyivät suhteemme loppupuolella. Hän oli kuitenkin itse edelleen vahvasti vanilja, eikä olisi varmasti ollut koskaan mitenkään mahdollista, että olisi toteuttanut omia sadomasokistisia halujani hänen kanssaan.

Pitkä parisuhteemme päättyi lopulta eroon. Syitä oli monia, eikä hänen BDSM-vastaisuutensa tuolloin tuntunut olevan niistä päällimmäisiä. Jälkikäteen ajatellen monet ongelmamme ehkä kuitenkin kumpusivat perimmäisestä kokemuksestani, ettei hän hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen vaan piti minua seksuaalisuuteni vuoksi viallisena.

Eromme jälkeen siirryin lähes lennosta uuteen parisuhteeseen. Tämäkin suhde alkoi vaniljaisena, mutta jälkikäteen ajatellen tunnistin ehkä uudessa puolisossani jo alusta alkaen jonkinlaista hyvää "luontaista dominoivuutta". Uskaltauduin kertomaan hänelle sadomasokistisista fantasioistani suhteemme alkumetreillä - eikä hän tyrmännyt niitä tai pitänyt niitä "sairaina". Uusi kumppanini totesi, että kyseinen maailma on hänelle vieras eikä hänellä ole juurikaan vastaavia fantasioita "omasta takaa", mutta että jos kyseessä on minua kiihottava asia, hän on valmis lähtemään tutkimaan aihetta ja kokeilemaan asioita kanssani. Tämä oli minulle suunnatun helpotus. Olin viimein rakastettu omana itsenäni, kaikkine puolineni, niine synkkinekin.

Nykyisin rakastan itseäni vahvasti ja ehdottomasti, sellaisena kuin olen, kaikissa sävyissäni vaniljaisen vaaleista yön mustiin. Rakastan itseäni viallisena, rikkinäisenä ja taitamattomana. Rakastan itseäni reppanana, repaleisena, itsetuhoisenakin. Rakastan itseäni julmana, kovana ja raakana. Rakastan itseäni lempeänä, hyvänä ja antavana. Rakastan itseäni kokonaisena, ehjänä ja vahvana. Rakastan itseäni raivoisasti ja periksiantamattomasti. Jos minä en, niin kuka sitten?

Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan satuttaa, sillä minä rakastan satuttamista.
Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.
Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.
Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.

Ja jos mulle joku terapeutti uskaltaisi esittää, että mun pitäisi itseäni vielä enemmän osata rakastaan, niin sanoisin sille kyllä, että kulta raksu kullannuppu, näin itserakasta asiasta sulla ei kyllä ole kuunaan ollut, joten se nyt tuskin on tässä villakoiran ydin. 

Kauniisti kerrottu. Ei voi muuta sanoa. 

[masomaleslave]

Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla satutetuksi, sillä minä rakastan tulla satutetuksi.

Minä rakastan itseäni, kun haluan tulla hellityksi, sillä minä rakastan tulla hellityksi.

Minä rakastan itseäni, kun haluan helliä, sillä minä rakastan hellimistä.

Minä rakastan itseäni niin vitukseen paljon, että sitä rakkautta valuu yli reunojen ja se tahrii ja tuhrii ja klähmää ja sotkee kuin tahmaisin siirappi sen, joka mua uskaltaa helliä ja satuttaa, olla satutettavanani ja hellittävänäni.

Nää sopii mullekin.

[Päpälämäen Krister]

Joskus jokunen on kommentoinut asiattomasti piirteitäni, mutta pistän sen kateuden piikkiin.