Olethan lähiseudulta?

[Kolumnisti]

Olethan lähiseudulta?


Luettuani muutaman seuranhakuilmoituksen, mietin  matkaa. Välimatkaa. Mikä on liikaa?


Joskus se on rajattu pariin tuntiin, joskus pitäisi olla ratikkareitin varrella. Kuitenkin matkaahan on lopulta sopivasti  jos molemmat on valmiita kulkemaan? Tulemaan ehkä vastaan? Matkustaa vuorollaan?


Itseasiassa, jos se pari löytyy, niin eikö matkaa ollut sopivasti, jos sen haluaa toisen vuoksi taittaa?  Tietenkin feikit ja vedättäjät pilaa jotain kaikilta muiltakin, mutta ajatellaan nyt tilannetta, jossa kumpikin on sitä, mitä sanookin olevansa ja suhdetta haluaa.


Jos juttu muuttuu vuosiksi ja yhteinen pesä on toiveissa,  eikö sitä voi miettiä vasta silloin, voiko toinen muuttaa? Itse ainakin jo siinä iässä, ettei lapset enää sido paikkakunnalle, jolloin asioita katsoo ihan eri silmällä kuin vaikka viisi vuotta sitten. Täällä maalla, kun töihinkin on helposti tunti matkaa, niin parin löytyminen sitä lähempää on jo lottovoitto. Eikä parikaan tuntia tunnu missään, jos on koko viikonloppu aikaa.


Jos kummallakaan ei ole autoa, ymmärrän, että homma hankaloituu julkisten varaan, mutta jotenkin ajattelisin, että Suomi on niin pieni maa, että matka on korkeintaan hidaste, ei este.


Miten on,  kannattaako sinun vuoksi matkustaa?


- Flikk-

[hotgranny]

Hyvä avaus. Olen tätä monesti miettinyt, ja tullut siihen tulokseen, että "olethan lähialueilta". Itsellä on arjessa ja vapaallakin niin monta liikkuvaa osaa, vaikken enää ruuhkavuosia vietäkään, että kun leikkikaveri on lähellä, voi tehdä jotain spontaanistikin, eikä ilman viikkojen suunnittelua. Mietitäänpä nyt vaikka meikäläistä, joka asuu Nokialla. Jos haluaisin puuhastella vaikka Mäntsälässä (tiedät kyllä, kenestä puhun, pus ja nam <3 ) asuvan ihmisen kanssa, mulla täytyy olla vähintään koko päivä vapaata. Ajomatkat inasen vajaa neljä tuntia, ilman bensa- ja kusitaukoja, sessio x tuntia ja loppuköllöttelyt tms. Kun taas vaihtoehtoisesti joku kaveri asuisi Nokialla tai Tampereella, niin tässä jää ne turhat ajokilometrit pois. Ettei tartte tosiaan katsella kalenteria ja 1.6. sanoa, että tossa 20.6 vois onnistua..

[syntipukki]

Tämäpä se ainainen hankaluus onkin. Vaikka Suomi on periaatteessa pieni maa niin kyllä täällä on paikkoja joihin pääseminen, varsinkin julkisilla on juurihoitoon verrattava suoritus.

Itsellä luki joskus että 'fillarimatkan päässä'. Sekin on aika suhteellista, itsellä se on noin 45km suuntaansa, mutta moni varmaan polkee pidemmällekin. Toisella kerralla määrittelin asian niin että 'jos ajelet tästä läpi säännöllisesti, voit asua pidemmälläkin'. Nykyään on paljon ihmisiä jotka työn takia joutuu liikkumaan isolla alueella, joten sekin optio on pidettävä valmiudessa.

Tämä häme on loppujen lopuksi pieni alue. Naapurireservaatit on aika lähellä ja tästäkin on uudellemaalle lyhyempi matka kuin Forssaan. Ja Forssa on sentään maailman napa!

Joskus olen ajellut bussilla tunti ja vartti, jonka jälkeen autokyydillä ajettiin puoli tuntia kohteeseen. Aikansa sitäkin jaksaa mutta siinä vaiheessa kun tulee ne syksyn pimeät illat ja lähdet kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen ison repun kanssa bussiasemalle, vaatteet märkinä, istut siellä autossa yli tunnin jännittäen ettet nukahda ja livahda pysäkin ohi, alkaa mieli miettiä vaihtoehtoja etäsuhteelle. Pimeässä kun on pirun vaikea hahmottaa missä mennään. Onneksi kännykät nykyään osaa näyttää missä ollaan, mutta silloin kun oltiin nuoria ja notkeita ei tälläisiä apuvälineitä ollut. Silloin tosin kuski oppi jo muutaman kerran jälkeen että tuo äijä jää sille pysäkille keskelle pelto-aukeata, lakkautetun bensa-aseman kohdalle. Koiviston autot lahti-turku linjalla oli kyllä parasta kyytiä ikinä!

Omalla autolla tuo matka sujuikin sitten sutjakammin. Nyt vaan jännityksenä oli se että kaikki bensa-asemat ei ollut auki yöllä ja ne jotka oli, niissä saattoi olla sen verran epäilyttävää porukkaa että piti ajaa seuraavalle, vaikka merkkivalo jo ilmoitti matkan kohta keskeytyvän.  Talvella lumi, jää, peurat ja savuttavat venäläisrekat piti huolen siitä että persvako ei päässyt kuivumaan vaikka ahterinlämmitin sitä kiivaasti yritti.

Maaseudulla oli joskus myrsky heittänyt puita tielle. Pidin aina autossa raivausvälineistöä, mutta rankkaa se on vesisateessa isoa mäntyä nitkuttaa poikki käsisahalla, samalla kuullostellen tuleeko sieltä kohta toinenkin puu rytisten alas kuin giljotiini, silpoen jalosukuisen saksalaisen menopelin päreiksi. Talvella piti joskus lapioda auto irti lumesta, peltoaukeilla oli lunta niin ettei nähnyt missä tie kulkee ja se etupyörä ei paljon tartte haukata ojan reunaa kun se vie koko vaunun väärille urille.

Kesällä autoilu kullan luokse oli silkkaa juhlaa. Jokioisten leipomon myymälästä sai lämmintä leipää ja pullaa viemisiksi. Samalla sai tujakan kofeiiniruiskeen omaan suonistoon.

Silti halajan lähisuhdetta. On tosi kiva kun voi vaikka töistä poiketa kullanmurun luokse kahvittelemaan, paikkakunnan kirjastot ja kirppikset on molemmille tuttuja, murre on suurin piirtein sama, vierihoitoa saa vaikka keskellä yötä, sairastuessaan on aina joku joka tuo ruokapaketin ja Nessuja oven taakse.

Riskinä on tosin se että bongaa tosi kivan lyylin ja myöhemmin hän paljastuukin sen kettumaisimman työkaverin siskoksi/eksäksi/tai joksikin muuksi vakipanoksi!  Ja pikkupaikkakunnalla kun jutut leviää, ne omat kinkyt tavat saattaa levitä omalle lähipiirillekin jos joutuu riidan päätteeksi ulkoruokintaan. 

Olen tosin pari kertaa treffannut naisen joka on juuri muuttanut paikkakunnalle jostain kauempaa, eikä tunne paikkoja/ihmisiä. Se on kuin löytäisi neitsyen Riihimäeltä!

Kuvaprojektitkin onnistuu kivasti kun melkein heti inspiraation saatuaan, saa muusan paikalle kokeilemaan uusinta rooliasua, asentoa tms kieroutta jota voi sitten vanhana yhdessä kauhistella. 

Omalla kohdalla pelastuksena on se että olen kolmessa eri kreivikunnassa asunut, Häme, Uusimaa ja Pirkanmaa, joten jos se iso klapi lyö päähän niin eipä tuossa kauaa nokka tuhise kun tämän seutukunnan pölyt on karistettu jaloista.

Etsintä jatkuu.

[kuunlilja]

Tässä elämäntilanteessa ja arjessa mitä nyt on niin mut pitää mielellään hakea kotoota.
Muuten en liiku 5 km kauemmaksi vaikka olis millainen uros.
 

[PuolivilliNaaras]

Varmastikin se joka toivoo ettei välimatkaa ole paljoa on miettinyt omat syynsä sille, miksi esittää toiveen. Varsinkaan jos ei etsi kaveria pesänrakennukseen tai muuhun vakavaan, on ymmärrettävää ettei reissaaminen innosta. Minun takiani ei ainakaan kannata matkustaa

[Digitalis]

Itselle se ei ole niinkään se autossa istuttujen minuuttien tai tuntien määrä, itselle etäsuhde on valitettavan huono tunnesyistä.

En kestä sitä tilannetta, että olen äärimmäisen ihastunut tai jopa rakastunut johonkuhun, ja sitten tuota ihastumista tai rakastumista ei pysty toteuttamaan kuin ennalta sovitussa rytmissä. Mahdollisuus tunteiden näyttämiseen on aaltomaista, ja minun on todella vaikea tottua siihen, että intensiteetti vaihtuu.

Kuvitellaan esimerkiksi, että menisin toisen luo viikonlopuksi ja olisin koko sen ajan täynnä positiivista tunnelatausta. Sitten olisin päiviä tai viikkoja poissa toisen luota, jolloin on taas totuttava olemaan yksin ja toiseen ei mahdollisesti saa edes kontaktia. Ja jos saa, niin ei teksti tai puhe ole sama asia kuin fyysisesti samassa paikassa oleminen.

Joillekin tämä on varmasti peruskauraa. Tunnen itseni tältä osin ja en sovellu tähän. Valitettavasti nykyinen polykumppanuus on oman muuttoni takia etäsuhde, ja on kyllä hankalaa. Jos tapaisimme vasta nyt, en missään tapauksessa aloittaisi etäsuhdetta.

[Pikkupöllö]

Kaikki edelliset avoliitot ovat alkaneet pitkän matkan seurustelulla, ja 2 vaati minulta muuton ajan mittaan.

Totesin, etten enää jaksa. Ensinnäkin olen jo saanut pääteltyä missä kaupungissa minun on syytä asua ihan mielenterveys- ja jaksamissyistä (sosiaalinen verkosto yms), ja toisekseen en enää jaksa etäsuhdetta. Ei ole voimavaroja edes siihen reissaamiseen, saati etäsuhteen haasteisiin. Enkä edes halua, en suostu enää omistamaan autoa, se on sellainen riesa, joten julkisilla pitää pärjätä. En myöskään pitäisi reiluna tai realistisena vaatia, että vain toinen reissaisi.

Ja onneksi ei tarvitsekaan reissata, heti kolahti kun sain itseni viime kesänä hilattua tälle minulle oikealle paikkakunnalle takaisin, ennen kuin ehdin etsimäänkään. (Oikeasti alle viikko muuttokuorman tuomisesta!)

[bondi]

Minulla on se että olen alle 50vrk vuodessa kotona. Muuten matkailen matkailuautolla, olen ystävieni parissa ympäri suomen, kiertelen miittejä ja tapahtumia. Ja puolet vuodesta olen Espanjassa talvea paossa.
Tämä käytännössä tarkoittaa että vakinaisempi kiinteä suhde vaatisi että toisella ihmisellä olisi myös mahdollisuus olla ja lisäksi viihtyisi myös reissun päällä. En oikein usko että minusta on paikalleen asettujaksi. Mutta on ihana kun on tuttuja ja ystäviä kinky yhteisöstä eri puolilta suomea. Ja nämä ihmiset ymmärtävät minua tässä.
Mutta kyllä tämä tilanne ärsyttääkin kun ei voi oikein edes miettiä sellaista kokoaikaisempaa suhdetta kun ihmisillä ei tyypillisesti ole tätä mahdollisuutta eikä tahtotilaa tämäntyyppiseen elämään.
Treffeillehän ja tapaamaan ihmisiä voin mennä pitkiäkin matkoja.  Mutta ystävien kanssa on kiva käydä reissaamassa lyhyempiäkin reissuja.

[HuulillaPiirrettyM]

Hyvä aihe, hyvää pohdintaa.
Tuo "ehto" sulkee usein paljon pois ja estää runsaasti hyvin todennäköisesti niitä potenttiaalisia vastaajia pois.
"Minä en liiku mihinkään" kertoo sanojastaan paljon, jopa D joka linjaa noin on vähän turhan lujassa.

Oma ajatus on että vaikka kuuhun ja takaisin. Kokemuksesta voin sanoa että en vaihtaisi lottovoittoonkaan, vaikka lähtötilanteessa välimatkaa oli päivän visiitille liikuttavaksi millä tahansa keinoin vanhan mallin saksalaisen työpäivän verran. Hidaste, ei este ja mikä sitten kenellekin on tärkeää, mistä ei voi luopua tai lähteä tekemään kompromissia.

-HPM

"Lunta joka suuntaan
Eikä tietä missään
Minä olen palaamassa
Sinne mistä lähdin
Kuunhopea loistaa
Valaisee kylmät taivaat
Minä tähyän taivalta
Koetan arvioida matkaa
Lähdinkö viimein matkaan
Päin tarujen pohjolaa
Joka on aina kaukana
Joka ei tule maanteillä vastaan"

[Rami]

Varallisuus on varmasti vaikuttava tekijä tässä. Kivoimmat sitomisleikit on tullut toteutettua henkilön kanssa, kuka on kulkenut Oulusta asti varaamaamme hotelliin, vietimme päivän yhdessä, kinkyilimme ja aamulla aamiaisen nautiskelun jälkeen toivotimme toisille hyvää päivänjatkoa ja tiemme erkanivat. Muutaman kerran saman vuonna tehtiin tuo uudelleen, kunnes itselläni ei ollut vapaa-aikaa eikä ylimääräistä budjettia sellaisiin nautintoihin.

Myös paikka missä sessioida rajoittaa oikean henkilön kanssa touhuilua kuten omalla sukupolvella ei ole haaveissaankaan varaa omistaa yksityistä asuntoa, jossa olisi leikkihuone sessioille. Suomalaiset ovat niin riippuvaisia työstä tai ainakin itse olen sen verran, että jokainen tapaaminen on suunnittelun takana, en voi vain mielijohteesta tehdä mitään, kuin mennä töihin. Töiden jälkeen moni voi olla henkisesti niin loppu, ettei jaksa miettiä muutakuin kotiin pääsyä, että pystyisi hetkeksi lepäämään.

Jotta keskustelu ei olisi vain ekonomiasta, jotain tekemistä asialla on myös toisen odotukset. Odotetaan liikoja eikä uskalleta edes yrittää nähdä mitä toisella on tarjota vaan eletään fantaisassa sen verran kuin kliimaksin on tuloillaan ja sen halun tyhjentämisen jälkeen tapaaminen peruutetaan tai jätetään roikkumaan.

[Kaisla]

Asuintiheys vaikuttaa luonnollisesti kohdantaongelmaan; mikäli asutus on tiheämpää niin kriteerit täyttäviä tarjokkaitakin on todennäköisesti enemmän, mutta ei se silti takaa sitä että löytäisi etsimäänsä. Se on oikeasti harmi, että ihan huipputyypit eivät kohtaa toisiaan käytännön ongelmien vuoksi.

Toisaalta, käytännön asiat on vaan käytännön asioita, jos tahtotila on olemassa. Väitänkin, että välimatkaa suurempi ongelma on odotusten erilaisuus, mukavuudenhalu ja suoranainen laiskuus. Sen täydellisen kumppanin kun pitäisi tulla kotiovelle ja istahtaa nätisti elämään, ja vaikka kuinka olisi täydellinen kumppani niin se vie elämästä tilaa ja aikaa joka vielä hetki sitten oli 100% omassa käytössä.

Toisaalta taas joku venyy ja paukkuu järjestäen asioitaan väsymättä yhteisen ajan järjestämiseksi, kun toinen miettii viitsiikö pitkästä viikonlopusta käyttää päivän tai pari toiseen ihmiseen vaikka kuinka olisi ihana ja mukava.

Siksipä ajattelenkin, että oikeastaan ainut tapa saada haluamansa on olla tyytymättä vähempään. Ei ole oikein ketään kohtaan sekään, että jää puolivillainen olo tapaamisista, joihin toinen panostaa (ja jolta mahdollisesti odottaa) enemmän kuin toinen.


-baltsu

[HuulillaPiirrettyM]

Varallisuus on varmasti vaikuttava tekijä tässä. Kivoimmat sitomisleikit on tullut toteutettua henkilön kanssa, kuka on kulkenut Oulusta asti varaamaamme hotelliin, vietimme päivän yhdessä, kinkyilimme ja aamulla aamiaisen nautiskelun jälkeen toivotimme toisille hyvää päivänjatkoa ja tiemme erkanivat. Muutaman kerran saman vuonna tehtiin tuo uudelleen, kunnes itselläni ei ollut vapaa-aikaa eikä ylimääräistä budjettia sellaisiin nautintoihin.

Myös paikka missä sessioida rajoittaa oikean henkilön kanssa touhuilua kuten omalla sukupolvella ei ole haaveissaankaan varaa omistaa yksityistä asuntoa, jossa olisi leikkihuone sessioille. Suomalaiset ovat niin riippuvaisia työstä tai ainakin itse olen sen verran, että jokainen tapaaminen on suunnittelun takana, en voi vain mielijohteesta tehdä mitään, kuin mennä töihin. Töiden jälkeen moni voi olla henkisesti niin loppu, ettei jaksa miettiä muutakuin kotiin pääsyä, että pystyisi hetkeksi lepäämään.

Jotta keskustelu ei olisi vain ekonomiasta, jotain tekemistä asialla on myös toisen odotukset. Odotetaan liikoja eikä uskalleta edes yrittää nähdä mitä toisella on tarjota vaan eletään fantaisassa sen verran kuin kliimaksin on tuloillaan ja sen halun tyhjentämisen jälkeen tapaaminen peruutetaan tai jätetään roikkumaan.

Tuohon omistusasuntoon leikkihuoneineen pätee vähän sama kun "olethan lähiseudulta" kokonaisuuteen.
Teuvan Myrkystä (nyk. Karijoen)saa rivitalon halvan yksiön hinnalla. Mutta tämä nyt sellaista lillukanvarsien letitystä.

-HPM

"Kaunis on rumaa, tiedän
ja helppo on halpaa
vaan en voi uskoa sattumaan
vaikka tuuli kääntää lehtiä"

[Routalempi]

Itsellä tähän on pääasiassa kaksi syytä:

1. Oma taloustilanne ei tällä hetkellä anna myöten matkata pidempiä matkoja ainakaan kovin usein, joten pitkän matkan suhteessa joutuisi tekemään sen kompromissin ettei tavata kovinkaan usein. Tästä syystä "lähiseudulla" tarkoittaa minulle "mihin pääsee julkisella paikallisliikenteellä".

2. Olen ollut kerran jo etäsuhteessa, ja vaikka siinä olikin hetkensä, niin lopulta se oli kuitenkin henkisesti niin raskasta ja logistisesti niin vaativaa, että olen tehnyt päätöksen etten toiste enää siihen ryhdy.

[hihaton]

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sopivan ihmisen vuoksi kannattaa matkustaa, ja olen itse matkustamisen arvoinen. Nykyisessä deitti-ilmossani olen toivonut välimatkaksi maksimissaan paria tuntia, mutta on näistä joustettu ennenkin, kun muuten kolahtaa.

Olen elänyt etäsuhteessa, jossa yhdensuuntaista matkaa ei taittanut millään kulkuneuvolla alle 5 tunnin, molemmat olivat opiskelijoita ja kummallakin asui toinen kumppani kotona. Välillä saatiin kasaan rahat Omenahotelliin, välillä puuhailurauha varmistettiin sitomalla 40-neliöisen pseudokaksion väliovi kiinni köydellä. Toisinaan mentiin ulos leikkimään. VR:n opiskelija-alennussarjalippuja kytättiin ja ostettiin kasoittain, kaikki suunnille osuneet kokousmatkat venytettiin sisältämään vähintään pikainen näkeminen ja niin edelleen. Kerran satuin vaihtamaan junaa partnerini kotikaupungissa, joten soitin aseman vieressä olevaan ravintolaan tilaukset valmiiksi, nähtiin laiturilla, kipaistiin syömään ja jatkoin matkaani alle tuntia myöhemmin. Molemmat laittoivat aikaa ja työtä siihen, että saatettiin nähdä, ja hainpa opiskelujen lomassa kesätöitäkin niin, että pääsin olemaan lähempänä. Tätä kesti reilut kolme vuotta, kunnes opinnot etenivät riittävän pitkälle ja saatoin muuttaa kokonaan uudelle paikkakunnalle.

Jos joku kysyisi, oliko raskasta, niin totta helvetissä oli, mutta tekisin tuon kaiken uudestaan vaikka heti. Olen tuon jälkeenkin matkustanut ulkomaille, istunut satoja tunteja autossa ja junassa, perunut työpäiviä, maksanut toisen junalippuja ja tehnyt äkkilähtöjä valikoitujen ihmisten vuoksi. Kun halua on löytynyt, kaikki on ollut järjestettävissä, ja on jatkossakin. Olen valmis laittamaan paljon resursseja siihen, että voin viettää aikaa kumppaneideni kanssa, koska se on minulle parasta, mitä elämällään voi tehdä. Olkoonkin, että joskus se tarkoittaa pikaista halausta huoltoaseman pihalla, olennaista siinä on se toinen ihminen.

[Pikkupöllö]

Tässähän tullaan siihen, että ihmisien resurssit, ja mihin muuhun niitä tarvitaan, vaihtelevat hyvin paljon. Paraskaan motivaatio ei taio lisää resursseja elämään, eikä aina ole kyse priorisoinnista. Ja ulkopuolisen on turha mennä sanomaan, mikä on kenellekin realistista.

On parempi olla itselleen rehellinen, ja toisellekin. Ylioptimismista seuraa joko pettymys, kun ei oikeasti sitten saakaan järjestymään, tai uupumus tai vararikko.