Miksi ihmiset haluaa naimisiin?

[Valveuni]

Miksi ihmiset haluu naimisiin? Onko se joku monogamiajuttu, mihin kaikki vaan opetetaan pienestä pitäen. Monet taitavat pitää sitä itsestäänselvyytenä, että vakavan parisuhteen pitää kulminoitua avioliittoon? Ja kyllä ilmeisesti minäkin pidin. Olin 10 vuotta naimisissa, ja virallisesti olen vieläkin, vaikka eropaperit on kyllä jo täytetty. Mutta nyt enää en edes muista syitä miksi halusin naimisiin. Sehän meni jotenkin niin, että 5 vuoden jälkeen kosin, koska näin vaan kuuluu tehdä kun on varmaa, että haluaa elää toisen kanssa loppuelämän. Ja muistan, että kaveritkin sanoivat, että "oli jo aikakin" ja "kyllä tätä on odotettu". Miksi näin pitää tehdä?

Havainnut sen nyt ongelmalliseksi, että kun vaikkapa Tinderissä tapaa ihmisiä, niin monella suunnitelmiin kuuluu yhteen muutto ja naimisiin meno, jota pitävät itsestään selvyytenä, koska ilmeisesti "oikeassa" parisuhteessa näin pitää tehdä. Eikö oikeaa parisuhdetta voi olla sitenkin, että asutaan omissa osoitteissa. Vai onko se yhteiskunnan näkökulmasta jotain epämääräistä treffailua, ei ollenkaan tosissaan yhdessä olemista? Minulle kun riittäisi parisuhde siten, että minulla on tilaa hengittää, saa omaa rauhaa ja tapaillaan silloin kun molemmista siltä tuntuu. Mutta vaikealta tuntuu löytää sellaista, jolle tällainen parisuhde olisi ok.

Mitenkäs muut asian ajattelevat?

[susa-anniina]

Kait se on juridinen sopimus jolla on merkitystä varsinkin jos on yhteisiä lapsia ja jos toinen kuoleekin. Muuten yhteen taitaa sitoa enemmän yhteinen pankkilaina kuin "papinaamen".  Suhteen syvyydestä, vakavuudesta, sitoutumisesta tai mistään muusta vastaavasta ei mielestäni kerro mitään onko naimisissa vai eikö. Toki se että naimisissa voi olla vaan yhden henkilön kanssa, asettaa sen suhteen erilaiseen asemaan muihin varattuna silloin kun ei olla monoja.

[Valveuni]

Ehkä oleellisempi kysymys onkin, että kun on elänyt pitkän ydinperhe-elämän, niin miksi haluta enää uutta ydinperhe-elämää? Eron jälkeen olen kuitenkin isosta nauttinut myös siitä, että minulla on omat viikot ilman lapsia, jolloin saan tehdä ihan mitä vaan. Naimisiin meno, ja yhteenmuuttaminen veisi juurikin tämän vapauden pois.

Satuin bongaamaan tähän aiheeseen sopivan artikkelinkin:
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000008044121.html

Ja tuli mieeen, että mikä vika tässä tapailusuhteessa siis on? Miksi se on vähempiarvoinen kuin mikään määritelty parisuhde? Mielestäni ihmissuhdetta ei ole tarve määritellä, mutta tietysti rajat olisi tietty olla hyvä määritelty, että saako esim. treffailla muita ja missä merkeissä. Mutta miksi ihmissuhteelle pitää olla joku selkeä määritelmä? Eikö riitä, että on osa jonkun elämää ja on hänelle tärkeä? Tässä ehkä päästäänkin monisuhteisesti ja monogamisesti ajattelevien eroihin. En siis tiedä, että onko minusta monosuhteisuuteen, mutta nähtävästi ajattelen ihmissuhteista niin kuin monisuhteiset usein ajattelevat. Ja pahoin pelkään, että tämä ajattelutapa ei tunnu olevan yhteensopiva monogaamisten ihmisten kanssa.

[sweetchild]

Koska se on ollut tähän mennessä aina yhteiskunnan normi.

Syitä sitten voi olla muita.

Kukin halutkoon mitä halutkoon.

[LadyMysterious]

Yhteiskunnan normin ollessa mikä on, tulee se sisäänrakennettuna suurimmalle osalle miten asioiden "kuuluu mennä" ja suurin osa toteuttaa sitä kyseenalaistamatta lainkaan onko se ainoa tapa olla ja toimia suhteissa. Suvun luoma paine mennä naimisiin ja hankkia jälkikasvua on myös todellisuutta, etenkin naiset kokevat varmasti edelleen "hyväntahtoista utelua" lähisuvulta että jokos kohta hääkellot kilisee ja ollaankos sitä jo kohta isovanhemmiksi tässä tulossa ja...  jos on tovin aikaa saman miehen kanssa yhtä pitänyt.


Normi siis muuttunee hyvin hitaasti jos lainkaan nykyisestä, sillä moni yhteiskunnallinen rakenne on niin vahvasti sen varaan rakennettu. Onneksi yksilötasolla voi elää omannäköistään elämää, joskin sitä samoin ajattelevaa seuraa voi olla haastavaa löytää kun iso osa kulkee tuon perinteisen kaavan mukana vielä.

[Valveuni]

Joo siis totta kai kukin saa tehdä mitä haluaa ja hyvä näin. Mutta mä huomaan, että koko avioliiton merkitys mun päässä on jotenkin mennyt rikki (jos jätetään juridiset syyt huomioimatta). Kun siis tajuan, että olen koko ikäni miettinyt siten, että jos tosissaan ollaan, niin naimisiin pitää mennä. Ja olen ihmetellyt niitä pareja, jotka eivät päädy naimisiin, vaikka ovat pitkään yhdessä. Mutta en ymmärrä enää, että miksi olen ajatellut näin.

Siksi tätä pohdin, että kun tämä asia tulee deittimaailmassa usein vastaan.

[Jefferson]

Omiin empiirisiin kokemuksiin pohjaten sanoisin, että avioliitolla ei ole mitään tekemistä rakkauden, kiintymyksen tai hellyyden kanssa. Se on pohjimmiltaan juridinen sopimus ja taloudellinen järjestely, joka on käytännöllinen lasten kasvatusvaiheessa ja luo tiettyä turvaa siinä elämänvaiheessa.

Mutta sanoisin, että varsinaisen parisuhteen tai onnellisuuden näkökulmasta suorastaan perverssi järjestely, joka joutaisi uudistaa merkittävästi tai suorastaan lopettaa. Aivan liian usein aivokemiallisen höyrähdyksen (rakastuminen) huumassa tehty liitto, joka aiheuttaa monesti siihen ladattuine odotuksineen enemmän murhetta ja kärsimystä kuin onnea...

[LehA]

Omiin empiirisiin kokemuksiin pohjaten sanoisin, että avioliitolla ei ole mitään tekemistä rakkauden, kiintymyksen tai hellyyden kanssa. Se on pohjimmiltaan juridinen sopimus ja taloudellinen järjestely, joka on käytännöllinen lasten kasvatusvaiheessa ja luo tiettyä turvaa siinä elämänvaiheessa.

Unohtamatta tilannetta, jossa toinen sattuukin yllättäen potkaisemaan tyhjää - varsinkin mikäli vainajalla ole lapsia.

[Gitta]

Musta ois ihana mennä naimisiin rakastamani ihmisen kanssa. Mulla ei kuitenkaan ole harhaluuloja siitä, et suhde jotenkin maagisesti muuttuisi rikkomattomaksi tällä tavalla. En kaipaa myöskään pappien aamenia, suuria juhlia tai muuta. Se olisi vaan mulle merkityksellinen asia, lupaus, virallinen vahvistus sille, että nyt tahdotaan ihan tosissaan. Myös juridiset seikat merkitsee, etenkin jos suhdetta ois takana jo pitkään.

Tällä hetkellä tosin tuntuu, ettei minkäänlaista suhdetta ole mahdollista saada, joten naimisiin menemisestä on aika turha haaveilla. 

[Jouni]

Mä olen ollut neljästi naimisissa ja en vierasta asiaa vieläkään.
Siitä voi kuitenkin aina tehdä oman näköisensä suhteen.
Se toiselle tärkein ihminen syy on ihan riittävä, minun mielestäni-(:

[elanor]

Pitkälti varmaan siksi, että se kuuluu sellaiseen kulttuuriseen normistoon, josta suhdeanarkistit puhuu "parisuhteen liukuportaina" (relationship escalator). Se on varsin vahvana ihmisten mielissä istuva kaava, jonka mukaan suhteen kuuluu kehittyä tietyltä askelelta toiselle. Naimisiinmeno on yks askel, nykyaikana toki moni jättää menemättäkin, mutta itse liukuportaat usein elää sellastenkin ihmisten mielessä. Tässä ajatusmallissa siis ensin tapaillaan, sitten seurustellaan, sitten kun se on kestänyt tarpeeksi kauan, se on "vakavaa" ja jos ei suhteessa "edetä", alkaa ihmettely. Kuuluu olla monogaamisia, näyttäytyä sosiaalisissa tilaisuuksissa pariskuntana, viettää joulut yhdessä jne. Sitten kuuluu muuttaa yhteen, mennä naimisiin, hankkia lapsia eli "perustaa perhe", ja mitä näitä juttuja nyt on. Mitä useampi porras jätetään väliin, sitä enemmän ympäristö ja mahdollisesti omatkin aivot epäilee, onko kyseessä oikeana pidettävä suhde, johon voi luottaa ja jonka odotetaan kestävän.

Toisenlainen tapa hahmottaa suhteita on ajatella, että joka suhteessa on omat juttunsa, jotka toki voi muuttuakin ajan mittaan, mutta mitään välttämättömyyttä tai kaavaa siihen ei ole. Helpommin sanottu kuin tehty, koska tosiaan pitää opettaa itsensä näkemään erilaiset suhteet merkityksellisinä ja luottamaan siihen, että suhde voi olla tavalla tai toisella sitoutunut ja turvallinen ilman yhtäkään liukuporrasvaihetta. Harva taitaa olla motivoitunut tekemään sitä emotionaalista työtä, mitä tää vaatii, ja mieluummin turvautuu kulttuurin tarjoamiin keinoihin luoda turvallisuuden ja yhteisyyden tunnetta. Eikä siinä sinänsä mitään väärää ole, toivottavinta on, että jokainen tekis sitä mikä itselle sopii ja pystyis aidosti tekemään valintoja itse.

[Valveuni]

Aloin siis tätä asiaa pohtia kun kävin yhtä keskustelua eilen, jossa mulle sanottiin näin:

Mut tää nykydeittailumaailma on niin kieroutunut, että sitä ollaan ns. Situationshipissä. Ja kukaan ei osaa sitoutua. Sitä tapaillaan ja vietetään toisen kanssa aikaa, mutta ei olla valmiita parisuhteeseen.

Niin sitten kun tosiaan kaivelin tuon IS:n jutun situationshipistä, joka oli mulle vähän outo termi, niin aloin miettiin että eihän tuossa suhdemuodossa ole mitään vikaa, ainakaan tässä elämäntilanteessa, eli kun olen hetki sitten eronnut, elän 50/50 elämää lasten kanssa ja kaipaan omaa tilaa ja aikaa. Mutta ei se tarkoita etteikö kyseinen ihminen jonka kanssa olisin situationshipissä, olisi minulle tärkeä ihminen. Minusta koko situationship termi on liian vähättelevä, koska minä ainakin voisin ihan hyvin pitää tuollaista ihmissuhdetta parisuhteena. Ja näkisin itseni aivan hyvin sitoutuneena tuollaiseen järjestelyyn. Se että rakastan jotain ihmistä, ei tarkoita sitä että minun pitäisi täyttää kaikki vapaa-aika hänen seurallaan.

Ja totta kai mä sain vielä keskustelun loppuun tämän perinteisen vastauksen:

joskus mäkin ajattelin etten ikinä mee naimisiin, mutta kyllä se mieli muuttuu oikean ihmisen kanssa.

Tämä lause on hyvä esimerkki tuosta elanorin mainitsemassa "parisuhteen liukuporras" ajattelusta.

[isile]

Miksi ihmiset haluu naimisiin? Onko se joku monogamiajuttu, mihin kaikki vaan opetetaan pienestä pitäen. Monet taitavat pitää sitä itsestäänselvyytenä, että vakavan parisuhteen pitää kulminoitua avioliittoon? Ja kyllä ilmeisesti minäkin pidin. Olin 10 vuotta naimisissa, ja virallisesti olen vieläkin, vaikka eropaperit on kyllä jo täytetty. Mutta nyt enää en edes muista syitä miksi halusin naimisiin. Sehän meni jotenkin niin, että 5 vuoden jälkeen kosin, koska näin vaan kuuluu tehdä kun on varmaa, että haluaa elää toisen kanssa loppuelämän. Ja muistan, että kaveritkin sanoivat, että "oli jo aikakin" ja "kyllä tätä on odotettu". Miksi näin pitää tehdä?

Havainnut sen nyt ongelmalliseksi, että kun vaikkapa Tinderissä tapaa ihmisiä, niin monella suunnitelmiin kuuluu yhteen muutto ja naimisiin meno, jota pitävät itsestään selvyytenä, koska ilmeisesti "oikeassa" parisuhteessa näin pitää tehdä. Eikö oikeaa parisuhdetta voi olla sitenkin, että asutaan omissa osoitteissa. Vai onko se yhteiskunnan näkökulmasta jotain epämääräistä treffailua, ei ollenkaan tosissaan yhdessä olemista? Minulle kun riittäisi parisuhde siten, että minulla on tilaa hengittää, saa omaa rauhaa ja tapaillaan silloin kun molemmista siltä tuntuu. Mutta vaikealta tuntuu löytää sellaista, jolle tällainen parisuhde olisi ok.

Mitenkäs muut asian ajattelevat?

Yleisellä tasolla epäilemättä avioliitossa ja heteronormatiivisessa parisuhdemallissa on juurikin ympäröivästä kulttuurista kyse. Sitten yksilöllistä eroa alkaa löytyä yllättävistäkin paikoista. Jotkut tietämäni mono-pariskunnat (laajalla ikähaarukalla vieläpä) ovat hyvin selvästi kaikilla muilla tavoin täysin yhdessä mutta esim. avioon ei ole menty. Tai on menty avioon, mutta ei ole yhteistä kotia tai lapsia..ja nuo suhteet ovat aivan täysin valideja. Ihmisten tarpeet ja tendenssit toivottavasti ohjaavat ihmisiä tekemään heille sisäsyntyisesti sopivia ratkaisuja.

Itse oon tiennyt jo pitkään että lapsia mun elämässä ei tule olemaan, eli tuo on jo ohjannut pariutumista. Aviossa oon kerran ollut, enkä todellakaan sano ettenkö menisi uudestaan. Avioliitto ei sinänsä muuta suhteessa mitään, mutta instituutiona rakkausavioliitto on aivan hyvä, kunhan siinä ollaan valot päällä eikä liitetä siihen toksisia romantisoituja asioita. Yhteenmuuton uskoisin olevan mun parisuhteessa edessä. Vietetään muutenkin puolison kanssa paljon aikaa yhdessä ja nukutaan vierekkäin aina kun mahdollista.

Ite tuumin että avioliitolla on aika paska klangi kun koko instituution historian ottaa huomioon, mutta onneksi itse siitä voi tehdä semmoisen kun haluaa.

[belladonna]

Luulen, että valtaosalle avioituvista henkilökohtainen motiivi on romanttinen. Avioliitto häineen on kulttuurissamme vahvan rakkauden ja sitoutuneisuuden symboli, joten se on rakastuneille ihmisille tapa julistaa rakkauttaan toisiinsa. Avioliiton avulla myös viestitään ystäville, suvulle ja muulle yhteisölle, että "tämä on nyt se oikea" ja nyt ollaan tosissaan.

Avioituminen voi olla myös eräänlainen statusasia. Se, että on "päässyt naimisiin" näyttäytyy kulttuurisesti itsessään eräänlaisena saavutuksena. Joku voi heijastaa omaa arvoaan tai kumppaninsa arvostamista siihen, että hänen kanssaan on haluttu sitoutua julkisesti avioliiton kautta.

Hääjuhlilla on myös kulttuurissamme oma vahva symbolinen arvonsa. Eteenkin monet naiset haaveilevat hääjuhlista pitkään, jopa lapsesta asti. Pelkästään se, että päästään pitämään häät, voikin käytännössä itsessään olla avioitumisen motiivi.

Toki avioliitto on edelleen myös juridinen sopimus, josta voi olla jonkin verran hyötyä yhteiselämän järjestämisestä. Loppujen lopuksi avioparien juridiset oikeudet suhteessa toisiinsa ovat kuitenkin melko vähäisiä, ja väitänkin, että juridiset syyt ovat melko harvoille pareille ensisijainen avioitumisen motiivi.

Olen aloittajan kanssa samaa mieltä siitä, että parisuhde voi olla vallan hyvä, arvokas ja sitoutunut ilmankin häitä tai yhteen muuttamista. Monen haaveissa nämä asiat silti varmasti tosiaan edelleen ovat, ja saavat toki olla. Kun ajattelee ihmissuhteista vähemmän normatiivisesti kuin ihmiset keskimäärin, kumppanien löytäminen voi olla vähän haastavampaa - tai sitten ei. Riippuu varmasti vähän siitäkin miten ja mistä etsii. Kannattaa joka tapauksessa olla rehellinen sekä itselleen että muillekin siitä, mitä ihmissuhteiltaan toivoo ja mitä ei. 

[belladonna]

Näin kun kinky-kontekstissa ollaan, mainittakoon, että toki avioituminen voi olla myös eräänlainen kink. Onhan avioliitolla vahvat perinteet myös puolison omistamiseen liittyen, eteenkin patriarkaalisena instituutiona, joka sitoo vaimon aviomiehensä omaisuudeksi. Tällä voi aviopari sitten mehustella, jos mehusteluttaa.