Kysy TrueMasterilta - ketju

[toysnstuff]

Varjolla viittaan siihen osaan mielestä, joka kykenee satuttamaan, alistamaan ja turmelemaan. Meistä jokaisessa se asuu, osalla vahvempana, osalla heikompana. Esimerkiksi sodasta palaavilla todella yleinen PTSD:n aiheuttaja ei ole se mitä vihollinen tekee, vaan se kun on joutunut kohtaamaan varjonsa valmistautumattomana ja järkyttyy siitä mihin kykenee.

Juu, käsitän mitä tarkoitat.

Mitä ajattelet tähän varjon käsitteeseen liittyen erosta sen osan välillä, mikä kykenee satuttamaan, alistamaan ja turmelemaan sekä sen välillä, joka nauttii tuosta? Ovatko ne erottamaton osa toisiaan? Vai miellätkö että on erikseen asiat, joita voi tarvittaessa tehdä ja erikseen (tai osaltaan 'overlapping') asiat, joista saa myös nautintoa?

Siltä varalta että kysymys oli epäselvä, niin ääriesimerkkinä voisi toimia kuvitelma sotatilanteesta, jossa ihminen saa mahdollisuuden riistää toisen ihmisen hengen: jos henkilö nauttii toisen ihmisen satuttamisesta, niin olisiko tämä hänelle tilanne, missä hän pääsisi tietoisesti nauttimaan jostain verrattomasta, äärimmäisestä kokemuksesta?

TrueMasterin täytyy näytellä osansa sopivalle yleisölle, jotta voisi olla tunnistettu TrueMasteriksi. Muutoin hän saattaa näyttäytyä jonain, mitä bdsm-genren ulkopuolella pidetään aika huomattavan vähäisessä sosiaalisessa arvossa pidettävänä yksilönä.

Ei. Meidän ei tarvitse näytellä. Me vain olemme. Se voi olla joskus haastava asia hahmottaa.

Hehee. Okei.

Lisäksi voi kysyä, missä määrin ihminen pystyy suvaitsemaan toisissa ihmisissä niitä puolia, joita pitää itsessään heikkoutena, sopimattomana tai jonain, mitä ei halua tai kykene liittämään osaksi minäkuvaansa? Kuinka aidosti ja syvällisesti ne tunnistetaan ja hyväksytään toisissa?

Tässä nyt ei ole mitään pointtia. Tällä logiikalla kukaan ei kykenisi hyväksymään toista, ellei minuus olisi kuin kameleontin nahka, aina ympäristönsä värinen.

Peilisolut hoitavat omalta osaltaan kameleonttimaista tehtäväänsä, hyväksyminen on sitten se vaikeampi puoli. Ego taitaa olla tuossa välissä.

On sekä määrällisiä että laadullisia aste-eroja sen suhteen, missä määrin ihminen kykenee esimerkiksi myötäelämään toisen kokemuksia, ymmärtämään tämän ajatuksenjuoksua, tunnereaktioita ja ylipäänsä reaktioihin perustuvaa käyttäytymistä. Mitä paremmin ihminen tuntee itsensä ja on sujut eri puoliensa kanssa, sitä laajempi ja syvempi potentiaali hänellä on käsittää myös muita. Jokainen kyllä tulkitsee muita ihmisiä siinä määrin, kuin sitä kykenee tekemään ja uskoo omiin havaintoihinsa, mutta muutoksia tässä kyvyssä huomaa sitä myöten, kun tutustuu itseensä yhä kattavammin. Jos siis ei kykene hyväksymään itsessään pelkoa, heikkoutta ja tarvitsevuutta, tuntemaan niitä ja kärsimään niistä tunteen mukaisesti, on suhtautuminen toisten ihmisten vastaaviin kokemuksiin väistämättä erilainen kuin ihmisellä, joka kykenee tunnistamaan ja tuntemaan nämä ajatukset ja kokemukset itsessään. Oma lapsuudessa saatu tunnekasvatus ja koettu tunneympäristö määrittelee paljolti tämän kyvyn luonteen ja laadun.

Mutta myös älyllisellä ja etäisellä tasolla toisiin ihmisiin voi suhtautua varsin empaattiselta vaikuttavalla tavalla, eikä ihminen taida usein itsekään huomata itsestään tätä etäisyyttä. Miten sen voisikaan huomata, jos siihen on kasvanut ja kun muuta kokemuksellista viitekohtaa, johon peilata, ei ole? Tällöin voi olla luontaisen helppoa "hyväksyä" toisissa ihmissä heidän kaikenlaiset ominaisuutensa ja piirteensä, mutta tämän hyväksymisen syvällisyys ei ole kovinkaan mainittavaa - siitä puuttuu itsestä löytyvä reflektiopinta. Vähän kömpelönä analogiana: kaksi ihmistä on uimahallissa, molemmat eri altaissa. Toinen ui lasten altaassa, toinen aikuisten. Kun lastenaltaassa uiva yrittää kokea saman, mitä aikuisten altaassa uiva, hän voi mennä syvimpään kohtaan ja räpiköidä eteenpäin ikään kuin uisi samalla tapaa kuin aikuisten altaassa oleva. Kuitenkin ero on siinä, että toisella ylttää sekä jalat että kädet pohjaan tarvittaessa, kun taas toinen on uimakykynsä varassa ettei uppoa ja huku. Lastenaltaassa voi kuvitella, että kokee saman kuin toinen - jopa uskoa siihen - mutta tämä ei kuitenkaan vastaa sitä, mitä olisi uida siellä aikuisten altaassa.

Tämän vuoksi mietin, etkö näe tarpeelliseksi tutkia ja nostaa esiin itsellesi ehkä 'kauhistuttavia' (oma termini, tietysti) puolia - niitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin TrueMasteria? Niitä ominaisuuksia ja piirteitä, joita ehkä halveksit, vähättelet tai ainakin vierastat? Eikö kokonaisempi ihminen, jonka itsetuntemus on lähempänä 100% kuin kauempana siitä, olisi TrueMasterin itseideaalin mukainen ja tavoiteltavan arvoinen asia?

Uskon vakaasti, että SnadistiSadisti sinulta löytyy oivalliset vastaukset/kommentit näihin heittoihini.

Oivallisuudesta en tiedä, mutta aina jotakin tulee mieleen.

Olihan ne oikein oivallisia.

Moikka @toysnstuff, kunnat selkeästi ole Truemaster, etkä oikein mitään kysy, lähinnä moralisoit, niin olisikohan syytä miettiä että ihmisiä ja toimintatapoja on erilaisia.

Mielestäni SnadistiSadisti käsitti aivan mainiosti, mitä "kysyin" häneltä ilman, että olisin laittanut kysymysmerkkiä viestissäni kirjoittamieni lauseiden perään. Jotkut kutsuvat ajatusten vaihdoksi, toiset keskusteluksi.

Omasta puolestani hyväksyn väkivallan käytön jollaista on useampaa laatua. Milloin sitä tarvitsee on tilannekohtaisesti eri asia. Oma toimintasi millä otat yhden lauseen irti kokonaisuudesta ja ylianalysoit sen puhki on eräänlaista väkivaltaa. Sellaista en kuitenkaan itse käytä, enkä koe että sinunkaan tulisi. Menee hyvä ketju muuten monologin katselemiseksi.  Toki jos oikeasti siltä tuntuu et tarvitsee, niin - by all means, tohtori ottakoon pähkinänsä ja jatkakoon

Lainausten käyttäminen on tapa selkeyttää kanssakeskustelijalle, mihin viittaa kirjoituksellaan. Tavoitteena on aina tehdä mahdollisimman selkeäksi toiselle henkilölle, mihin omat kirjotetut sanat ja niiden takana olevat ajatussisällöt on suunnattu. Samalla haluan välttää väärinymmärrysten ja väärintulkintojen mahdollisuutta, koska nämä vievät vain aikaa molemmilla osapuolilta heidän joutuessa kirjoittamaan useampia viestejä saadakseen yhteisymmärryksen siitä, mistä edes keskustellaan.

Jos tämä häiritsee tai harmittaa sinua tai jotakuta muuta, voin vain todeta, että näin sitten on.

Ja miksi käyttää väkivaltaa? Koska välillä se on ainoa keino mitä kohde ymmärtää.

Mutta se milloin tilanne oikeasti sitä vaatii. vaatii muutakin elämänkokemusta kuin foorumilla viisastelua. Sen oppii elämällä elämää sellaisena kuin se vastaan tulee. Ja aina sekään oppi ei auta.

Nyt taidat itse tehdä sitä, mistä minua kritisoit. Ehkä suvaitset, että vastaan samalla tavalla?

Jos tuntuu siltä, että väkivalta on mielessä sitkeästi elävä vaihtoehto, kannattaa kokeilla luopua tästä ajatuksesta ja katsoa, miltä maailma sen jälkeen näyttäytyy. Se ei tietenkään onnistu pelkällä mentaalisella suggestiolla, vaan oman aggression perinpohjaisella selvittämisellä ja siitä luopumisella. Usein miehillä - niin nuorilla kuin iäkkäämmilläkin - taustalla on lapsuudesta peräisin oleva aggressio omaa isää kohtaan. Jos tuosta, tai mistä tahansa muusta syystä sisällä kytevästä aggressiosta - jonka johdannaisia ovat kaikenlaiset väkivaltaa sisältävät ajatukset, mielikuvat ja toivekuvitelmat (mukaanlukien fantasiat, joissa passiivinen asema muuttuu aktiiviseksi) - onnistuu luopumaan, ehkä väkivallan merkitys ja merkittävyys osana ihmisten maailmaa muuttuu tavalla, jota ei ennalta kyennyt edes kuvittelemaan?

Saattaa jopa käydä niin, ettei väkivaltaa enää tarvitsekaan.

Tarkoitin mitä sanoin ja kirjaimellisesti. Lähtöolettamasi oli kuitenkin virheellinen. Kyse oli tilanteesta, jossa konflikti on jo alkanut ja vastassa on ylivoimainen vihollinen jota vastaan tappio näyttää väistämättömältä, eikä tilanteesta pääse irti. Siinä kohtaa minulle on ihan paskan hailee kuinka pahasti toiselle osapuolelle käy.

Arvotatko kaikki väkivaltatilanteet samanarvoisiksi? Entä uskotko, että toiset ihmiset haluavat potentiaalisesti tappaa tai vammauttaa sinut, mikäli syntyy väkivaltainen yhteenotto? Vilan kysymyksessä puhuttiin kasvojen menettämisestä, jonka voisi mieltää vaikkapa nakkikioskijonossa tapahtuvan etuilun ja siitä seuraavan konfliktin seuraukseksi. Tämä on kovin erilainen tilanne, kuin esimerkiksi Etelä-Amerikkalaisessa valtiossa joukkopäällekarkauksen kohteeksi joutuminen.

Entä oletko ajatellut oman toimintasi seurauksia suhteessa siihen, miten toinen osapuoli haluaa sinua vahingoittaa? Silloin, kun ihmistä on satutettu, on todennäköisempää että tämä haluaa satuttaa vakavammin kuin silloin, kun häntä ei ole satutettu. Tietysti henkilöstä riippuen. Keskivertokansalaiselta en odottaisi mitään verenhimoista raivoa tai siihen verrattavissa olevaa estottomuuden tilaa. Riskiryhmäläisiä ovat tietyt skitsofreenikot, psykopaatit, vahvasti narsistiset henkilöt, elämänsä aikana väkivaltaisesti traumatisoituneet henkilö sekä osa narkomaaneista/huumaavien aineiden vaikutuksen alaisista henkilöistä. Mutta tavanomaisissa, tavallisten ihmisten välisissä kohtaamisissa uskon, että kivun kokeminen ajaa tyypillisesti ihmisiä sitä kohti, että estot tuottaa vahinkoa toista henkilöä kohtaan vähenevät. Tällöin se, ettei satuta toista/toisia "mahdollisimman paljon" vaan mahdollisimman vähän, johtaa todennäköisemmin pienempiin itseen kohdistuneisiin vahinkoihin.

Tietysti sitä egoa lukuunottamatta. Mikä ilmeisesti onkin monille se herkimmin traumatisoituva alue, oman kehon sijasta. (vrt. trauma=ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta syntyvä ruumillinen tai henkinen vamma).

Niin. Juuri tuota minä tarkoitin edellisessä kohdassa kuvaillussa kontekstissa. Kun vähempi ei voima ei riitä, ei jää vaihtoehtoja.

Missä ja milloin uskoisit (siis kuvittelet, mielessäsi) voivasi joutua tai todennäköisesti joutuisit tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikenlainen väkivalta toista kohtaan on ainoa/paras vaihtoehto?

Entä arveletko, että se voisi myös tapahtua yllättäen minä päivänä tahansa?

Mikäli konflikti ei yksinkertaisesti ole vältettävissä, niin voimankäyttö hätävarjeluna on se viimeinen keino valikoimassa.

Hätävarjelu sallii itsen ja toisten puolustamisen, mutta sen varjolla ei lähdetä lyömään, potkimaan, kuristamaan tai vääntämään raajoja esimerkiksi maahan kaadetulta henkilöltä. Oli tämä "vastustaja" sitten uhka omalle egolle tai omalle hengelle ja terveydelle.

Tässä puhuu ääni, jolla ei ole pienintäkään käsitystä aiheestaan. Jos tilanne on se, että edessä on monta vastustajaa, mahdollisesti aseistautunut tai merkittävästi vahvempi henkilö, niin mitäpä siinä pitäisi tehdä? Filosofian voimalla puhua järkeä? Nyt valot päälle.

Omaa laji- ja kokemushistoriaani läpikäymättä totean, että joudun toisinaan miettimään näitä asioita ihan konkreettisesti, todellisuuteen peilaten: mitä olisin valmis tekemään ja mistä olisin valmis kantamaan seuraukset. Tatamilla, treenikavereiden kesken, kamppailulajifoorumeilla ja muualla voi toki puhua mitä lystää ja fantasioida vaikka millaisista väkivallanteoista ja omista reaktioista, mutta kuten muissakin asioissa, silloin kun asiasta tulee vakava sitä alkaa miettimään hieman eri tavalla. Ilmeisestikin tiedät tämän omasta kokemuksesta. Mutta vain äärimmäisen harvat ihmiset ovat tietoisesti halukkaita tappamaan tai vakavasti vammauttamaan toista henkilöä. Jos näin käy, se on luultavammin vahinko. Tämän ymmärtämisen myötä tarve oman väkivallan reaktiiviselle, pelkoon perustuvalle ylimitoittamiselle vähenee. Hengestään ei Suomessa tarvitse käytännössä tapella, kukkoilevat egot ne useammin ottaa mittaa toisistaan - jos siihen leikkiin lähtee mukaan. Siksi hätävarjelun sallivan lain kohtuullisuuden periaatteiden [lis.: suhteeton] ylittäminen ei ole järkevää, koska seurauksena on sekä taloudellinen, rikosoikeudellinen että moraalinen (omantunnon katumuksen ja syyllisyyden) taakka kannettavana. Mahdollisten [lis.: itselle kostautuvien lisä]vammojen lisäksi. Silmitön väkivalta on hyvin harvinaista, eikä siihen varautumisessa ja/tai orientoitumisessa ole mielestäni muuta mieltä kuin teoreettisena, epätodennäköisenä mahdollisuutena, jota voi käyttää vaikkapa treenaamisen motivaattorina.

Ihmiset ja etenkin suomalaiset on mätkineet toisiaan kautta historian.

Toki sitten, jos oma tuttava- ja elämänpiiri on valikoitunut siten, että sen myötä altistaa itsensä toistuvasti vakavan väkivallan uhalle, pyöritään toisenlaisissa vesissä kuin nk. tavallisten kansalaisten todellisuudessa. Tuon maailman pelisäännöt eivät kuitenkaan päde enää sen jälkeen, kun sosiaalinen viiteryhmä muuttuu.

Näin ollen haluaisin uskoa, että tarkoitit kuviteltua tilannetta, missä päädyt menettämään tajuntasi ja siihen asti laittaisit "kunniakkaasti" kampoihin - eikä sitä, mitä tuossa kirjaimellisesti lukee. Että toisen ihmisen vahingoittaminen mahdollisimman vakavasti on haikailtu menettelytapa.

No eipä kyllä ole. Väkivalta on perseestä, mutta jos sitä joutuu käyttämään, on tuomittu häviämään jos miettii seurauksia. Mikä kadulla voitetaan, se rosiksessa hävitään.

Mitä häviäminen merkitsee sinulle?

Koska jos itse ei satukaan häviämään, vaan onnistuu vahingoittamaan toista tavalla joka kääntää tilanteen omaksi eduksi, mikä estää vahingoittamasta tätä toista ihmistä lisää?

Ja lisää. Ja lisää.

Ei mikään. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää välttää tilanteita, joissa konflikti on todennäköinen.

Tarkoitatko, että uskot olevasi kykenevä raivoisaan, rajattomaan väkivaltaan? Tai olisiko se tunteetonta väkivaltaa?

Nautitko ihmisten vahingoittamisesta esimerkiksi lyömällä tilanteissa, joissa ei olla BDSM-sessioissa?

Ihan tarkennuksena, ettei tarvitse asiaa kysyä. En tule missään tapauksessa avaamaan sitä millaisiin konflikteihin olen elämäni aikana joutunut. Tiedän kuitenkin mistä puhun ja se saa luvan riittää.

Tämä taisi tulla myöhemmin, tai en huomannut ensilukemalla. Juu, ei tarvitse kertoa. Uskon, että kokemuksellisesti ovat olleet vaikuttaneita tapahtumia. Kyseenalaistan tässä silti ajattelumallia, jota tuot esille. Olen kohdannut saman toisaallakin (väkivaltalajeja harrastavien keskuudessa) ja en usko, että se on aivan realistisin suhtautumismalli siihen todellisuuteen, jossa elämme - vaikka helposti tuntuisikin siltä, ainakin subjektiivisella tasolla (sekä samanmielisten kanssa asiasta puhuttaessa).

[Snadistisadisti]

Mitä ajattelet tähän varjon käsitteeseen liittyen erosta sen osan välillä, mikä kykenee satuttamaan, alistamaan ja turmelemaan sekä sen välillä, joka nauttii tuosta? Ovatko ne erottamaton osa toisiaan? Vai miellätkö että on erikseen asiat, joita voi tarvittaessa tehdä ja erikseen (tai osaltaan 'overlapping') asiat, joista saa myös nautintoa?

Uskoisin, että nämä ovat saman kokonaisuuden osia. Kaikki eivät kuitenkaan omaa sadistisia piirteitä niin paljoa, että nauttisivat siitä. Mahdollisesti myös empatia ja sosiaaliset rajoitteet saattavat luoda sille esteen.

Tämän vuoksi mietin, etkö näe tarpeelliseksi tutkia ja nostaa esiin itsellesi ehkä 'kauhistuttavia' (oma termini, tietysti) puolia - niitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin TrueMasteria? Niitä ominaisuuksia ja piirteitä, joita ehkä halveksit, vähättelet tai ainakin vierastat? Eikö kokonaisempi ihminen, jonka itsetuntemus on lähempänä 100% kuin kauempana siitä, olisi TrueMasterin itseideaalin mukainen ja tavoiteltavan arvoinen asia?

En pidä turvallisena aiheena käydä avaamaan tätä puolta itsestäni tämän enempää. Se ei tarkoita sitä etten käsittelisi sitä itsekseni ja luotettavien kumppanien kanssa. Ihan kaikkea en aio tässä ketjussa levitellä maailman nähtäväksi.

Jos tuntuu siltä, että väkivalta on mielessä sitkeästi elävä vaihtoehto, kannattaa kokeilla luopua tästä ajatuksesta ja katsoa, miltä maailma sen jälkeen näyttäytyy.

Jos kuvittelee, että väkivallaton maailma on mahdollinen mentaaliharjoittelulla, niin voi veljet kuinka pihalla onkaan. Ei tarvita kuin yksi kilipää ja tilanne on päällä. Väkivallan aloittamiseen ei tarvita kahta. Jos tykkää elää henkisessä pumpulissa ja kuvitella maailman muuttuvan sellaiseksi, niin siitä vain. Ikävä kyllä se on totaalisesti todellisuudesta vieraantunut fantasiamaailma. 

Se ei tietenkään onnistu pelkällä mentaalisella suggestiolla, vaan oman aggression perinpohjaisella selvittämisellä ja siitä luopumisella. Usein miehillä - niin nuorilla kuin iäkkäämmilläkin - taustalla on lapsuudesta peräisin oleva aggressio omaa isää kohtaan. Jos tuosta, tai mistä tahansa muusta syystä sisällä kytevästä aggressiosta - jonka johdannaisia ovat kaikenlaiset väkivaltaa sisältävät ajatukset, mielikuvat ja toivekuvitelmat (mukaanlukien fantasiat, joissa passiivinen asema muuttuu aktiiviseksi) - onnistuu luopumaan, ehkä väkivallan merkitys ja merkittävyys osana ihmisten maailmaa muuttuu tavalla, jota ei ennalta kyennyt edes kuvittelemaan?

Tämä on täyttä soopaa. Ikävä kyllä. Et millään saa sysättyä väkivaltaisuutta patriarkaalisten isähahmojen niskoille. Ihminen on aggressiivinen, väkivaltainen eläin, jonka käytöstä rajoittavat selviytymiseen keskeisesti liittyvät sosiaaliset inhibiittorit. Voihan tuohon teoriaasi uskoa, jos haluaa, mutta hienostuneesta asustaan huolimatta se on vain radikaalifeministien miesvihamielistä propagandaa kiiltävässä kuoressa.

Saattaa jopa käydä niin, ettei väkivaltaa enää tarvitsekaan.

Tuota ei tule ikinä tapahtumaan. Tähän ei riitä edes kaksinkertainen naamapalmu. Samaa sarjaa maailmanrauhan ja joulupukin kanssa, joista kaikista kolmesta viimeisin on uskottavin. Tällaisia teorioita odottaisin lähinnä ihmisiltä, jotka ovat kyvyttömiä puolustamaan itseään ja pyrkivät naamioimaan sen hyveeksi. Ehket ole tällainen ensinkään, mutta sellainen vaikutelma tästä kyllä tulee. Ikään kuin toivotaan, että maailma muuttuisi taikatempulla kivaksi, ettei tarvitse valmistautua rumaan todellisuuteen.

Arvotatko kaikki väkivaltatilanteet samanarvoisiksi?

Ihan oikeastiko kysyt tuota? Jos nyt edes hetken kuvittelisit, että olen ihan sosiaalistunut ihminen, joka kykenee toimimaan normaalisti ympäröivässä yhteiskunnassa. En kirjoittele vankilasta, eikä kahvittelut ole syyskuussa jotta ehdin ehdonalaiseen.

Entä uskotko, että toiset ihmiset haluavat potentiaalisesti tappaa tai vammauttaa sinut, mikäli syntyy väkivaltainen yhteenotto?

En todellakaan aio seisoa kädet taskussa ja ottaa selvää. Jos ymmärtäisit edes alkeita siitä, mitä väkivalta on ja mitä siitä voi seurata, et edes kysyisi tätä. Siinä kohtaa kun vakavasti otettava konflikti alkaa, on henkesi ja terveytesi aina vaarassa. Kumpikin on minulle hyökkääjän henkeä ja terveyttä arvokkaampi.

Entä oletko ajatellut oman toimintasi seurauksia suhteessa siihen, miten toinen osapuoli haluaa sinua vahingoittaa? Silloin, kun ihmistä on satutettu, on todennäköisempää että tämä haluaa satuttaa vakavammin kuin silloin, kun häntä ei ole satutettu.

Ei minua kiinnosta se paskan vertaa. Kaavitaan paskiainen lapiolla jätesäkkiin, niin päästään siitäkin. Kenenkään ei ole pakko hyökätä toisen kimppuun ja jos päättää niin tehdä, saa mielestäni kärsiä seuraukset, olivatpa ne mitä hyvänsä.

Missä ja milloin uskoisit (siis kuvittelet, mielessäsi) voivasi joutua tai todennäköisesti joutuisit tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikenlainen väkivalta toista kohtaan on ainoa/paras vaihtoehto?

Entä arveletko, että se voisi myös tapahtua yllättäen minä päivänä tahansa?

Se voi tapahtua lähes missä tahansa. Useimmiten ilmoittamatta etukäteen. Tämä on aihe johon olen perehtynyt todella hyvin, eli en arvaile. Tiedän. Todennäköisyys vaihtelee, mahdollisuus on aina olemassa, jos kaksi ihmistä on samassa tilassa.

Tatamilla, treenikavereiden kesken, kamppailulajifoorumeilla ja muualla voi toki puhua mitä lystää ja fantasioida vaikka millaisista väkivallanteoista ja omista reaktioista, mutta kuten muissakin asioissa, silloin kun asiasta tulee vakava sitä alkaa miettimään hieman eri tavalla. Ilmeisestikin tiedät tämän omasta kokemuksesta. Mutta vain äärimmäisen harvat ihmiset ovat tietoisesti halukkaita tappamaan tai vakavasti vammauttamaan toista henkilöä.

Sekotat kaksi aivan eri asiaa keskenään. Halukkuuden ja kyvykkyyden. En myöskään fantasioi asialla, tiedän mikä olen ja mihin pystyn.

Mitä häviäminen merkitsee sinulle?

Joskus voittaa, joskus häviää. Elämä on sellaista. Pyrin aina voittamaan, mutta useimmiten tappio (vaikkapa pelissä, treeneissä) vain harmittaa. Ei se ole sen kummempaa.

Tarkoitatko, että uskot olevasi kykenevä raivoisaan, rajattomaan väkivaltaan? Tai olisiko se tunteetonta väkivaltaa?

Kyllä olen siihen kykenevä. Luulin sanoneeni sen jo pariin otteeseen. Onhan se pelottavaa ja vaikeata hyväksyä, ymmärrän sen.

Nautitko ihmisten vahingoittamisesta esimerkiksi lyömällä tilanteissa, joissa ei olla BDSM-sessioissa?

Kontekstilla ei ole väliä sadismin näkökulmasta. Etiikalla sen sijaan on. Ihmisten lyöminen huvikseen ei ole oikein ellei se ole konsensuaalista. Niin ei siis passaa tehdä vaikka se olisi kivaa.

Kyseenalaistan tässä silti ajattelumallia, jota tuot esille. Olen kohdannut saman toisaallakin (väkivaltalajeja harrastavien keskuudessa) ja en usko, että se on aivan realistisin suhtautumismalli…

Mitä ne väkivaltalajit ovat? En ole ikinä kuullutkaan. Kamppailulajeista kyllä, samoin itsepuolustuslajeista. Kummallakaan ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Niissä on säännöt, joita osallistujat sitoutuvat noudattamaan. Minulle on aivan sama miten muut suhtautuvat tähän aiheeseen.

Jos pistät pelastusliivit, on todennäköistä ettet joudu veneilyonnettomuuteen. Sama juttu tässä. Ole valmis puolustautumaan, niin todennäköisesti vältät konfliktin. Puolustuskyky näkyy päällepäin ja useimmat pahantahtoiset valitsevat mieluummin jonkun helpomman maalin.

[Von]

Hauska törmätä bdsm-palstalla ilmiöön, että joku ei hoksaa väkivallan ja kamppailu-urheilun eroa. Siis koska se ero on ihan sama kuin väkivallan ja bdsm:n välinen: Informoitu suostumus.

[IKRM]

Ja vielä. TrueMastereilla on hankalan tyypin maine ja provosoiminen puolin ja toisin vaikuttaa teemasanalta. Onko kuitenkin niin, että TrueMasterit elävät rauhassa niiden kanssa, jotka antavat heidän elää rauhassa?

Tässä tiivistyy olennainen osa TrueMasteriutta, riitaa eikä konflikteja ei haeta eikä aiheuteta, mutta jos joku haluaa haastaa, pitää olla valmis nousemaan seisomaan ja pitämään puoliaan eikä silloin ole tarvetta pidätellä ettei toinen vaan loukkaantuis tai pahottais mieltään. Ja toisaalta pitää myös kyetä ymmärtämään milloin on sopivaa antaa asian olla, ja odotella että aika hoitaa ne kuntoon.

IKRM

[Alexios]

Nyt on kyllä aika erikoinen näkemys. Eli jos ei ole truemaster, niin sitten on pikkusintti? Voisitko vähän tarkentaa?

Mielelläni. Jos et ole TM mutta esiinnyt sellaisena, olet pikkusintti. Teeskentely ja esittäminen eivät ole vahvan ihmisen ominaisuuksia.

Mutta jos TrueMaster ei välitä muiden mielipiteistä häneen liittyen, niin eikö silloin voi vaan olla välittämättä siitä, että jonkun mielestä ei ole TrueMaster?

[Snadistisadisti]

Mutta jos TrueMaster ei välitä muiden mielipiteistä häneen liittyen, niin eikö silloin voi vaan olla välittämättä siitä, että jonkun mielestä ei ole TrueMaster?

Se, että marakatti kutsuu itseään tiikeriksi ei tee siitä tiikeriä, vaikka usko omaan tiikeriyteen olisi kuinka kova. Ei silloinkaan, kun se ei piittaa tiikerien mielipiteistä.

[vila]

3. Kun puhutaan lyömisestä takaisin niin oletan, että tarkoitetaan ihan fyysistä kontaktia. Miten TrueMaster käsittelee tilanteen, jossa hänellä ei olekaan fyysisiä edellytyksiä pärjätä vaan tilanne johtaa kasvojen menettämiseen tavalla tai toisella?

Tarkoitin tätä myös fyysisessä kontekstissa. Mutten pelkästään siinä. Muista kaltaisistani en tiedä, mutta konfliktitilanteessa jatkan mahdollisimman vakavan vahingon tuottamista vastustajalle niin kauan kuin toimintakykyä riittää. Siinä kohtaa kun kuvaamasi kaltaisessa konfliktitilanteessa itseltä lähtee taju tai henki, vastarinta loppuu.

Pakko sanoa, että kiitos tästä ketjusta ja näin rehellisestä vastauksesta! Olisin ollut yllättynyt jo olisin True Masterilta saanut erilaisen vastauksen.

Itse en kuvitellutkaan, että se tarkoittaisi herkkää egoa tai väkivaltaa matalalla kynnyksellä - jokainen joka on lukenut listasi TrueMastereiden ominaisuuksista ja tietää jotain väkivaltaisuudesta varmasti kykenee ymmärtämään sen. Minulla henkilökohtaisesti ei ole etuoikeutta kuvitella, että maailman väkivaltaisuuden voisi jotenkin kuvitella pois. En usko, että kukaan joka on oikeasti kokenut ja nähnyt väkivaltaa pitäisi sellaista ajatusta edes kovin syvällisen keskustelun arvoisena. Eli en myöskään tarkoittanut "kasvojen menettämisellä" pikkuasioista kiivastumista tai väkivallan pitämistä normaalina tapana kommunikoida. Väkivallan hyväksyminen osana ihmisyyttähän ei tarkoita sitä, että kuka tahansa olisi kykenevä mihin tahansa - vaan sitä, että hyväksyy sen että maailmassa on pahuutta.

Tarkoitinkin nimenomaan sellaista hyvin harvinaista tilannetta, jossa keskustelu eikä karkuun juokseminen ole auttanut (tai niihin ei ehkä edes ole ollut mahdollisuutta).  Loppuen lopuksi aika harva ihminen kykenee toimimaan mitenkään sellaisessa tilanteessa. Sehän riippuu yksilöstä laukaiseeko adrenaliini fight- , flight vai freeze-tilan. Ja toisaalta jos ei ole ikinä ollut sellaisessa tilanteessa niin ei myöskään osaa realistisesti pohtia kuinka toimisi. Minulle on tuttuja kaksi itsepuolustuslajia, joissa molempien harjoittamisessa pyritään siihen ettei jäätymistä tapahtuisi. Vasta jos jäätymisreaktion saa pois ihmisellä on vaihtoehtoja, myös niitä hyviä vaihtoehtoja. Jos jäätyy hankalassa tilantessa (lasken myös pelon vuoksi alistumisen sellaiseksi) niin kyllähän ihminen siinä menettää itseluottamustaan. Siitäkin huolimatta, ettei hänellä välttämättä olisi ollut mahdollisuuttakaan toimia toisin tilanteessa.

[Snadistisadisti]

Olet asian ytimessä. Reaktioon konflikti- tai muussa tilanteessa voi vaikuttaa merkittävästi koulutuksella. Tästä syystä tämän tyyppisiä tilanteita usein kohtaavat pyritään ehdollistamaan tiettyyn toimintamalliin, kun uhka ilmenee.

Mikäli ihminen kykenee tekemään edes jotakin, se on jo poistanut ’kaniini ajovaloissa’ jäätymisreaktion. Tästä on ihan mielenkiintoinen kansantajuinen kirja olemassa. Lasse Nurmen teos ”Kriisi, pelko ja pakokauhu”.

Muistutan vielä uudemman kerran, että konfliktin välttäminen ja tilanteesta poistuminen ovat aina paras toimintamalli, jos sellainen on mahdollista.

Kovaluontoinen on se, joka pystyy taistelemaan, mutta valitsee toimia rauhanomaisesti. Silloin se on hyve, ei heikkous.

[toysnstuff]

Hyviä vastauksia, ja olivat myös sen suuntaisia, mitä odotin. Tästä aiheesta pääsee harvoin keskustelemaan kovinkaan pitkälti, koska ehdollistuma väkivaltaiseen ajattelutapaan/maailmankuvaan on niin piintynyt, ettei siitä pystytä pääsemään hetkeksikään 'irti'. Tähän on vertaus delfiinin loikasta: jos delfiini hyppää vedestä ilmaan, se voi päästä hetkeksi pois siitä ympäristöstä johon se on tottunut ja nähdä sekä maailman toisella tapaa, kuin myös itsensä - heijastumana veden pinnasta. Tämä on hyvä metafora itsereflektiolle ja sille, mitä se edellyttää.

Sen mukaan mitä aihetta ymmärrän ja mitä olen aiheeseen liittyviä harrastuksia omaavia ihmisiä kohdannut, väkivaltakeskeisen ajattelun taustalla näyttäisi olevan turvattomuuden tunne. Monien osalta traumaattinen tilanne on ollut selkeä (esim. päällekarkaus, kiusaaminen), joidenkin kohdalla se vaikuttaa olevan pelko passiiviseen avuttomuuden asemaan joutumisesta. Osalla hyvin ankara isä, mahdollisesti fyysisellä kurittamisella tai jokseenkin täysin tunnekylmällä kasvatuksella, on parhaimman veikkaukseni syypää. Tai fyysisesti alistava ja arvaamaton sisarus voinee ajaa joillakin saman asian. Väkivaltakeskeinen ajattelu tarkoittaa tässä sekä väkivaltaiseksi mielletyn ihmisen tapaa olla valmis ajattelemaan väkivaltaa toimintakeinona, kuin myös vaikkapa taistelu-, kamppailu- tai itsepuolustuslajia harrastavan ihmisen ajattelumaailma, jossa väkivalta on puettu lajinmukaiseen muottiin. Tällöin siitä on tehty ikään kuin "salonkikelpoista", jolloin voi uskoa, että kyse ei olekaan väkivaltaisesta ajattelusta.

Hauska törmätä bdsm-palstalla ilmiöön, että joku ei hoksaa väkivallan ja kamppailu-urheilun eroa. Siis koska se ero on ihan sama kuin väkivallan ja bdsm:n välinen: Informoitu suostumus.

Et nyt hoksannut, mihin viittasin väkivalta-sanalla. Odotin, että SnadistiSadisti oivaltaisi jujun, mutta se meni häneltäkin ohi.

Ihminen voi olla (sosiokulttuurillisesti opituista syistä) mieltämättä tällaista ajattelutapaansa väkivaltaiseksi, vaikka se sitä pohjimmiltaan on: väkivalta on valtaa, joka on toteutettu toiselle ihmiselle väkisin, tämän tahdosta riippumatta. Itsepuolustus- ja kamppailulajit ovat fyysisen toiminnan muotoja. Aikidossa voidaan filosofioida miten ollaan väkivallattomia, kun ei käytetä omaa voimaa, mutta tämän tarkoitus taitaa olla lähinnä tyynnyttää pakkoneuroottisten harrastajien yli-innokas yliminä - joka ei "väkivaltaa" ja "aggressiota" suvaitsisi sitten millään. Lain silmissä ihminen joka lyö toista, tuottaa väkivaltaa joka tuomitaan, mutta väkivalta jonka tarkoitus on estää pahempaa tapahtumasta katsotaan suvaittavaksi väkivallaksi. Sitä voidaan nimittää "itsepuolustukseksi". Sama koskee tatamille tai kehään astumista. Toiseen ihmiseen osuva isku tai kipua tuottava muu teko on sitä, mitä kutsutaan väkivallaksi, mutta tuossa ympäristössä sitä ei haluta kutsua eikä mieltää niin. Lasten leikeissä mustelmia tuottava leikkilyöminen ei ole heidän mielestä väkivaltaa, vaikka se sitä silti on. Todellisuus ei muutu sanoilla, mutta sosiaalinen ja lainopillinen todellisuus muuttuu.

Sama koskee yksilön sisäistä mielikuvamaailmaa. Voi mennä tatamille tai kehään mätkimään toisia ja uskoa samaan aikaan, ettei ole väkivallasta kiinnostunut, väkivaltaan taipuvainen tai aggressiivinen ihminen. Omat tarpeet ja mieltymykset on puettu sosiaalisesti hyväksyttyyn muotoon, jolloin ne naamioivat asian sekä itselle, että muille. Ihminen, joka kulkee kadulla ajatellen, miten tappelisi joka kolmannen miespuolisen vastaantulijan kanssa olisi helppo leimata apua tarvitsevaksi yksilöksi. Jos samaiseen ihmiseen liitetään määre "kamppailu-urheilija" - oli se sitten alkeiskurssin aloittanut tai kymmenen vuotta vapaaottelua harrastanut henkilö - voitaisiin mieluusti perua tuo ajatus hoidon tarpeesta.

Mutta miten mahtaa olla asian laita todellisuudessa - näiden sanojen takana?

Jos tuntuu siltä, että väkivalta on mielessä sitkeästi elävä vaihtoehto, kannattaa kokeilla luopua tästä ajatuksesta ja katsoa, miltä maailma sen jälkeen näyttäytyy.

Jos kuvittelee, että väkivallaton maailma on mahdollinen mentaaliharjoittelulla, niin voi veljet kuinka pihalla onkaan. Ei tarvita kuin yksi kilipää ja tilanne on päällä. Väkivallan aloittamiseen ei tarvita kahta. Jos tykkää elää henkisessä pumpulissa ja kuvitella maailman muuttuvan sellaiseksi, niin siitä vain. Ikävä kyllä se on totaalisesti todellisuudesta vieraantunut fantasiamaailma.

Puhuin ihmisen omasta, mielessä vallitsevasta maailmankuvasta, joka määrittelee sitä, miten koemme ja tulkitsemme maailmaa. Mitä siltä odotamme, mitä toivomme, mitä ennakoimme, mitä pelkäämme tapahtuvan. En puhunut maailman muuttamisesta väkivallattomaksi. Pidän tällaista ajatteluvirhettä osoituksena siitä, että esittämäni ajatuksen vastaanottaminen on hyvin vaikeata: että mitä siitä todella seuraisi, jos päätyisi kyseenalaistamaan oman, tutuksi tulleen ja todeksi oletetun todellisuuskäsityksen - ja mitä jos sen myötä maailma tosiaan näyttäytyisi vähemmän väkivaltaisena, vähemmän uhkaavana, vähemmän vihamielisenä paikkana elää ja hengittää?

Se ei tietenkään onnistu pelkällä mentaalisella suggestiolla, vaan oman aggression perinpohjaisella selvittämisellä ja siitä luopumisella. Usein miehillä - niin nuorilla kuin iäkkäämmilläkin - taustalla on lapsuudesta peräisin oleva aggressio omaa isää kohtaan. Jos tuosta, tai mistä tahansa muusta syystä sisällä kytevästä aggressiosta - jonka johdannaisia ovat kaikenlaiset väkivaltaa sisältävät ajatukset, mielikuvat ja toivekuvitelmat (mukaanlukien fantasiat, joissa passiivinen asema muuttuu aktiiviseksi) - onnistuu luopumaan, ehkä väkivallan merkitys ja merkittävyys osana ihmisten maailmaa muuttuu tavalla, jota ei ennalta kyennyt edes kuvittelemaan?

Tämä on täyttä soopaa. Ikävä kyllä. Et millään saa sysättyä väkivaltaisuutta patriarkaalisten isähahmojen niskoille. Ihminen on aggressiivinen, väkivaltainen eläin, jonka käytöstä rajoittavat selviytymiseen keskeisesti liittyvät sosiaaliset inhibiittorit. Voihan tuohon teoriaasi uskoa, jos haluaa, mutta hienostuneesta asustaan huolimatta se on vain radikaalifeministien miesvihamielistä propagandaa kiiltävässä kuoressa.

Pojille (ja toki tytöillekin) on paljon syitä kokea vihamielisyyttä, aggressiota, epäoikeudenmukaisuutta ja katkeruutta isiään kohtaan. Ja tietysti selkeämmin heillä, ketä isä on esimerkiksi pahoinpidellyt. Loukannut sanallisesti, mitätöinyt tai kurittanut fyysisesti. Nämä eivät ole patriarkaalisia isähahmoja, vaan kehnosti vanhemman roolissa toimineita ihmisyksilöitä.

Ihmisten käsitys sekä maailmasta, että sosiaalisista suhteista, että myös itsestä, perustuu kokemuksiin ja sanallisiin merkityssisältöihin, mitä elämän aikana ympäristöstä vastaanotetaan. Kenelläkään kahdella yksilöllä nämä eivät vastaa toisiaan täydellisesti. Mutta silti on tyyppejä (types), jotka muistuttavat toisiaan suhtautumistavaltaan: on ihmisiä, jotka ovat lempeitä eivätkä odota, että heidän kimppuunsa olisi joku hyökkäämässä. Ja on ihmisiä, jotka olettavat ja uskovat, että näin on hyvin mahdollista käydä. Riippumatta siitä, että elinympäristö on sama suomalainen pumpulimaa. Molemmat elävät elämäänsä samassa todellisuudessa, mutta kokien sen tältä osin täysin erilaisina. Jos huolettomuutta ja stressittömyyttä, levollisuutta ja avoimuutta pidettäisiin yksinä hyvän elämän kriteereinä, tästä voisi tehdä aika suoran veikkauksen, kummalla mahtaa olla paremmat saumat leppoisampaan elämänkokemukseen.

Tätä tarkoitan kun puhun väkivaltaisen maailmankuvan kyseenalaistamisesta. Siinä on konkreettiset vaikutukset ihmisen elämänkokemukseen. Kuin myös - tietysti - muidenkin kokemukseen kyseisestä ihmisestä. Ihminen joka muuttuu suhtautumistavassaan maailmaa kohtaan, muuttuu myös suhteessaan muihin ihmisiin. Arvokkain muutos on tietenkin ihmisen itsensä kannalta, koska väkivaltaisesta maailmankuvasta vapautuminen vapauttaa samalla tuntemaan, ajattelemaan ja kokemaan tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista.

Tarpeetonta aggressiota kantava ihminen on samassa tilanteessa, kuin muidenkin jumien kanssa elävä ihminen. Tilanne vertautuu merellä olevaan purjeveneeseen, joka miehistön tietämättä on ankkuroinut meren pohjaan kymmenien kilometrien mittaisella ketjulla: koko ajan kyllä liikutaan, mutta itselle tuntemattomasta syystä ei pystytä pääsemään tiettyä pientä kokemuspiiriä kauemmas. Mitään uutta ei voida löytää, koska ollaan jumissa ja kierretään samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Vasta irti pääseminen / päästäminen mahdollistaa vapautumisen, vapaan liikkuvuuden ja uuden kokemisen. Itse tein tuon yli kymmenen vuotta sitten, ja sitä seurasi muutaman vuoden ihmettelyt siitä, kuka oikein olen. Aggressio - katkera, kostonhaluinen, vihainen, ja tietysti itselleni suurilta osin tiedostamaton - oli ollut niin olennainen osa itseksi kasvamista ja itsenä olemista, etten tuntenut tietäväni enää kuka oikein olen. Jotain menetti. Jostain joutui luopumaan. Harmillista oli se, että tuon onnistui tekemään vasta niin myöhäisessä vaiheessa omaa elämää.

Saattaa jopa käydä niin, ettei väkivaltaa enää tarvitsekaan.

Tuota ei tule ikinä tapahtumaan. Tähän ei riitä edes kaksinkertainen naamapalmu. Samaa sarjaa maailmanrauhan ja joulupukin kanssa, joista kaikista kolmesta viimeisin on uskottavin. Tällaisia teorioita odottaisin lähinnä ihmisiltä, jotka ovat kyvyttömiä puolustamaan itseään ja pyrkivät naamioimaan sen hyveeksi. Ehket ole tällainen ensinkään, mutta sellainen vaikutelma tästä kyllä tulee. Ikään kuin toivotaan, että maailma muuttuisi taikatempulla kivaksi, ettei tarvitse valmistautua rumaan todellisuuteen.

Jos ei odota, että ihmiset ovat potentiaalisia tai jopa todennäköisiä (enemmän tai vähemmän) "vihollisia", vastustajia tai hyökkääjiä, vuorovaikutus näiden kanssa voi olla erilaista kuin silloin, kun näin uskoo. Tarkoitan tässä myös non-verbaalista vuorovaikutusta mukaanlukien se, joka välittyy ihmisten välillä aavistuksina ja intuitiona. Uhkaavuus, varuillaan olo, valppaus versus vapautuminen, rentous ja rauhoittavuus. Nämä on merkittäviä tekijöitä tilanteissa, joissa toisella osapuolella on kierrokset nousemassa. Omalla äänellä ja keholla voi tehdä paljon (enemmän) silloin, kun ei ajattele fyysisen toiminnan olevan se seuraava tie, joka pitää kulkea loppuun saakka.

Mutta ehkä vielä olennaisemmin asennoitumisen muutos vaikuttaa siihen, ettei ajaudu niin helposti tilanteisiin, jotka ovat mennä tai menevät mähinäksi.

Toki, kuten tuossa myöhemmin kirjoitit, voi yrittää näyttää siltä että olisi valmis mähinöimään ja sillä tavalla yrittää pelotella potentiaaliset uhat pois. Tätä näkee sekä teineillä että aikuisilla. En vain pidä sitä tavoiteltavan arvoisena olotilana yksilön oman elämänlaadun kannalta. Tietty, jos asuisi Los Angelesin slummissa, asia voisi olla toisin. Mutta siellä tuollainen habitus voisi myös johtaa toisenlaisiin lopputuloksiin. Suomessa sellaista ei pitäisi juurikaan tarvita lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Narkkareiden ja velanperijöiden leikit on sitten asia erikseen. Mutta tietenkin oman itsetunnon, imagon ja muun mielikuvituksellisen turvallisuudentunteen puolesta sitä kuitenkin tehdään.

Arvotatko kaikki väkivaltatilanteet samanarvoisiksi?

Ihan oikeastiko kysyt tuota? Jos nyt edes hetken kuvittelisit, että olen ihan sosiaalistunut ihminen, joka kykenee toimimaan normaalisti ympäröivässä yhteiskunnassa. En kirjoittele vankilasta, eikä kahvittelut ole syyskuussa jotta ehdin ehdonalaiseen.

Entä uskotko, että toiset ihmiset haluavat potentiaalisesti tappaa tai vammauttaa sinut, mikäli syntyy väkivaltainen yhteenotto?

En todellakaan aio seisoa kädet taskussa ja ottaa selvää. Jos ymmärtäisit edes alkeita siitä, mitä väkivalta on ja mitä siitä voi seurata, et edes kysyisi tätä. Siinä kohtaa kun vakavasti otettava konflikti alkaa, on henkesi ja terveytesi aina vaarassa. Kumpikin on minulle hyökkääjän henkeä ja terveyttä arvokkaampi.

Kyllä, kysyin ihan vakavasti että arvotatko tilanteet samanlaisiksi, koska et tehnyt niiden suhteen eroa ja myös nyt mainitset vain "vakavaksi otettavan konfliktin" - sen kummemmin selventämättä, mikä tekee mielestäsi konfliktista vakavasti otettavan ja vaarallisen? Tällaisen arvioinnissa on kaksi erittäin olennaista tekijää: tilanteesta ja toisesta/toisista henkilöistä tehdyt aktuaaliset havainnot, sekä omassa mielessä tapahtuva tulkinta tilanteesta. Jälkimmäinen on se, jonka mukaan tehdään vääriä ja tarpeettomia valintoja. Nämä virheelliset tulkinnat voivat johtaa tilanteen eskaloitumiseen tai toteutumiseen sellaisena, joksi sen ei olisi tarvinnut mennä.

Ehkä olennaisempaa olisi nyt kysyä, kuinka usein kyseenalaistat omat tulkintasi ja pidät mielessäsi sitä, että saatat havainnoida maailmaa tavalla joka ei pidä paikkaansa? Uskotko, että tässä asiassa tulkitset maailmaa ja ihmisiä itsellesi parhaalla mahdollisella tavalla?

Entä oletko ajatellut oman toimintasi seurauksia suhteessa siihen, miten toinen osapuoli haluaa sinua vahingoittaa? Silloin, kun ihmistä on satutettu, on todennäköisempää että tämä haluaa satuttaa vakavammin kuin silloin, kun häntä ei ole satutettu.

Ei minua kiinnosta se paskan vertaa. Kaavitaan paskiainen lapiolla jätesäkkiin, niin päästään siitäkin. Kenenkään ei ole pakko hyökätä toisen kimppuun ja jos päättää niin tehdä, saa mielestäni kärsiä seuraukset, olivatpa ne mitä hyvänsä.

Okei. Itselle on valjennut viime vuosina esimerkiksi se, kuinka verrattoman yleistä tietynlaiselle populaatiolle on kantaa veitsiä mukanaan. Se on osaltaan saanut arvioimaan potentiaalisia tilanteita hieman uudella tavalla. Egonsa ja huulensa loukannut, miehisyydestään (pohjimmalti) epävarma ihmisolento on kovin paljon vaarallisempi siinä vaiheessa, kun veitsi kaivetaan esiin. Verrattuna siihen, että tämä on saanut lyötyä muutaman kerran kohdettaan päähän ja kokee voiton huumaa kovana jätkänä olemisesta.

Uskon, että laskelmoinnilla voi selvitä monista tilanteista paremmin, kuin peräänantamattomalla egolla. Jopa silloin, kun kyvykkyyttä antaa takaisin tai "voittaa" olisi.

Se voi tapahtua lähes missä tahansa. Useimmiten ilmoittamatta etukäteen. Tämä on aihe johon olen perehtynyt todella hyvin, eli en arvaile. Tiedän. Todennäköisyys vaihtelee, mahdollisuus on aina olemassa, jos kaksi ihmistä on samassa tilassa.

Näinhän se on. Käytännössä kuitenkin on äärimmäisen harvinaista, että näin käy. Edellyttää toisen/toisia ihmisiä, joilla on motiivi tällaiseen toimintaan ja halu toteuttaa sitä. Jos ajatellaan ihmisten valveillaoloaikaa, joka vietetään kodin ulkopuolella, niin prosentuaalinen osuus milloin näin todella tapahtuu, on uskomattoman pieni. Ihmisten määrä, jotka tällaista toteuttavat, on todella pieni silloinkin, kun lasketaan kaikki ihmiset joita tapaa päivän aikana edes ohimennen. Tuntemattomat tietysti mukaanlukien. Jos mahdollisuus on äärimmäisen pieni, kuinka paljon kannattaa käyttää aikaa ajatella ja olla varautunut tällaiseen?

Kuinka kauan kannattaa käyttää aikaa lottovoitosta unelmoimiseen? Tietysti niin paljon, kuin tekee mieli.

Tatamilla, treenikavereiden kesken, kamppailulajifoorumeilla ja muualla voi toki puhua mitä lystää ja fantasioida vaikka millaisista väkivallanteoista ja omista reaktioista, mutta kuten muissakin asioissa, silloin kun asiasta tulee vakava sitä alkaa miettimään hieman eri tavalla. Ilmeisestikin tiedät tämän omasta kokemuksesta. Mutta vain äärimmäisen harvat ihmiset ovat tietoisesti halukkaita tappamaan tai vakavasti vammauttamaan toista henkilöä.

Sekotat kaksi aivan eri asiaa keskenään. Halukkuuden ja kyvykkyyden. En myöskään fantasioi asialla, tiedän mikä olen ja mihin pystyn.

Itseasiassa tarkoitin tällä ihmisiä, joita kohdataan elämän aikana. Että on todella harvassa ne yksilöt, jotka olisivat toiseen ihmiseen kajotessaan tietoisesti valmiita tai kykeneviä tappamaan toisen, tai vammauttamaan tätä vakavasti. Keskivertokansalainen ei edes lähde mukaan väkivaltaan, vaan välttelee sitä. Siksi päätyäkseen tilanteeseen, jossa toinen ihminen yrittäisi tai olisi valmis 'vahingossa' tappamaan tai vahingoittamaan vakavasti, on kovin pieni. Valtaosa väkivaltatilanteista on sellaista, joka voidaan laittaa "kännisten tappelemiseksi" tai "tuntemattoman turpaanvetämisen"-kategorioiden alle. Tämän vuoksi minua ihmetyttää, huvittaa ja samalla surettaa kuulla sellaisten henkilöiden suusta, jotka ovat käyttäneet vuosikymmeniä hankkiakseen kunnioitettavat taidot lajinsa parissa, miten he puheissaan kuvittelevat toimivansa tilanteissa X, Y ja Z. Tulee olo että hetkinen, eikös tämän pitäisi kuitenkin olla sekä aikuinen että myös henkilö, jolla on tiedossa omat taitonsa suhteessa toisten ihmisten kyvykkyyteen toimia tämän asian tiimoilla. Alakouluikäisenä sellaiset jutut, mitä näki leffoissa ja mihin näidenkin jutut vertautuvat, olivat kovia.

Todellisuudessa ne on sitten kuitenkin ihmisiä, eikä 'yksiulotteisia' vihollisia ja vastustajia kuten elokuvissa.

Tarkoitatko, että uskot olevasi kykenevä raivoisaan, rajattomaan väkivaltaan? Tai olisiko se tunteetonta väkivaltaa?

Kyllä olen siihen kykenevä. Luulin sanoneeni sen jo pariin otteeseen. Onhan se pelottavaa ja vaikeata hyväksyä, ymmärrän sen.

Tällaisessa asiassa kiinnitän enemmän huomiota siihen, ettei ole sujut oman aggressionsa kanssa niin hyvin, että pystyy antaa sen elää osana itseä ilman, että se ottaisi valtaansa.

Jotkut kertovat pelkäänsä sitä, että menettäisivät kontrollin mikäli joutuisivat väkivaltatilanteeseen. Eli pelkäävät itseään, omaa reaktiotaan. Tilanne, jossa oma viha ja katkeruus pääsisi ilmentymään tekona, voi olla pelottava sellaisille ihmisille, jotka eivät tunne mistä tuo viha ja katkeruus on peräisin. Esimerkiksi ne isien kaltoinkohtelemat pojat. Mutta se, että pelkää omaa reaktiotaan, on huolissaan siitä, kertoo sekä huolesta että tekisi väärin, että jonkinlaista tunnistamista siitä, että halua olisi.

Sitten on niitä tapauksia - jälleen kaltoinkohdeltuja poikia - jotka hyökkäävät sopivassa mielentilassa tuntemattoman ihmisen päälle, koska tämä herättää heissä jonkin tiedostamattoman triggerinä toimivan ajatuksen tai muiston. Yksilöitä, jotka eivät ole (vielä, ainakaan) käyneet läpi syitä omalle vihaisuudelleen, aggressiolleen ja/tai katkeruudelleen. Kostonhalulle, satuttamisen halulle. Sivusta ne on helppo ymmärtää, kun kuulee näiden kertovan, mitä on tapahtunut. Se voi olla todella pienikin juttu, mistä tuo viha on alkanut itämään. Mutta niin se vain pääsee kasvamaan ja kasvamaan, jos sitä ei kaiveta juurineen pois.

Nautitko ihmisten vahingoittamisesta esimerkiksi lyömällä tilanteissa, joissa ei olla BDSM-sessioissa?

Kontekstilla ei ole väliä sadismin näkökulmasta. Etiikalla sen sijaan on. Ihmisten lyöminen huvikseen ei ole oikein ellei se ole konsensuaalista. Niin ei siis passaa tehdä vaikka se olisi kivaa.

Onko se kivun määrä kuinka olennaista? Onko se kivaa vasta sitten, kun toisesta näkyy, että sitä sattui? Mietin tätä, kun en osaa samaistua - satuttaminen on mulle ollut aina vierasta, vaikka fyysisestä kontaktista olenkin pitänyt paljon lapsesta saakka. En nyt osaa vetää muuta esimerkkiä tuolle "vaikka se kivaa olisi" kuin ne muistot lapsuudesta, kun mätkittiin toisiamme kaverin kanssa ja tarkoituksena ei ollut tuottaa kipua määräänsä enempää. Sen verran että saattoi tulla "ai", mutta ei sellainen "ai" joka ilmaisi että nyt meni liian kovaksi. Se oli kivaa. Mustelmia tuli ja niitä saattoi laskea nukkumaan mennessä, mutta pahaa mieltä ei ollut. "Nautinto" tuollaisessa tilanteessa liittyi onnistumiseen, jonka näin myöhemmällä, aikuisen ajattelulla voisi liittää myös lapsenomaisen kilpailulliseen valtaan ja kontrolliin - siis siihen samaan, mitä lajeissa voi tavoitella ja mistä voi saada tyydytystä. Jonkin asian hallitsemiseen. Taitoon. Kyvykkyyteen. Etevyyteen. Hmm. Aloin nyt kyseenalaistamaan, että onko tuon asetelman liittäminen näihin ei-satuttamiseen liittyviin määreisiin osaltaan pyrkimystä yrittää välttää sen tunnistamista, että mukana oli sitten kuinkin sitä kivun aiheuttamista toiselle - ja ehkä siinä oli jotain piilotetun mielihyvän sävyä, kun toista sattui, mutta ei liian kovasti.. ei sitä sopinut liiaksi hymyillä, mutta omassa mielessä saattoi käydä tyytyväisyyden pilkahdus toisen irvistyksestä. Samperi. Pitääköhän sitä alkaa kohta tutkimaan, millaista sadismi on silloin, kun sitä ei tuoteta yhdessä seksuaalisen kiihottamisen kanssa.

Kyseenalaistan tässä silti ajattelumallia, jota tuot esille. Olen kohdannut saman toisaallakin (väkivaltalajeja harrastavien keskuudessa) ja en usko, että se on aivan realistisin suhtautumismalli…

Mitä ne väkivaltalajit ovat? En ole ikinä kuullutkaan. Kamppailulajeista kyllä, samoin itsepuolustuslajeista. Kummallakaan ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Niissä on säännöt, joita osallistujat sitoutuvat noudattamaan. Minulle on aivan sama miten muut suhtautuvat tähän aiheeseen.

Tämän kävinkin jo läpi. Tuli vielä mieleen, että ainoastaan hyvin mittelykeskeisten ("kuka on kova jätkä")/aggressiivisten teinipoikien ja nuorten miesten parissa esiintyy yhtä omistautunutta kiinnostusta väkivaltaisiin mielikuviin, kuin mihin lajiharrastajien keskuudessa törmää. Fantasioita tilanteista, joissa henkilö itse toimii väkivaltaisesti (lajiharrastajien keskuudessa tietenkin oikeutetusti tai harjoitus/kilpailumielessä) ja on voitokkaan menestyksekäs toiminnassaan. Mikä aktivoi nämä kuvitelmat ja mikä niiden funktio henkilölle itselleen on asia, jota olen nyt useamman vuoden pitänyt varsin mielenkiintoisena aiheena. Törmäsin jokin aika sitten asian hyvin tiivistävään lauseeseen, minkä tuossa jo aiemmin kirjoitinkin: fantasiassa passiivinen asema käännetään aktiiviseksi. Heikosta ja avuttomasta tulee vahva ja hallinnassa oleva. Vaikka ihminen ei muiden mielestä olisi heikko, henkilö voi omassa mielessään kokea olevansa missä tahansa tilanteessa heikko tai joutua 'tappiolle'. Tällaisilta tuntemuksilta, ajatuksilta, kokemuksilta ja havainnoilta voi ego yrittää pelastaa itsensä tuottamalla fantasian, jossa tilanne ei olekaan noin, vaan aivan päinvastoin. Tästä seuraa, että havainnoimmalla milloin ihminen puhuu tai ajattelee tuollaisia kuvioita ja kuvitelmia, voivat johtaa niiden ajatusten jäljille, jotka saavat ihmisen kokemaan itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Kompensaation tarve paljastaa, mitä yritetään kompensoida.

Pienten lasten kanssahan tuo on ihan selvää kaikille, kun kuuntelee heidän juttujaan.

Jos pistät pelastusliivit, on todennäköistä ettet joudu veneilyonnettomuuteen. Sama juttu tässä. Ole valmis puolustautumaan, niin todennäköisesti vältät konfliktin. Puolustuskyky näkyy päällepäin ja useimmat pahantahtoiset valitsevat mieluummin jonkun helpomman maalin.

Osaltaan samaa, osaltaan eri mieltä. Tämän mukainen nykyajan suosituin 'puolustautumiskeino' taitaapi olla salilla käyminen. Se on toki valheellinen monelta osin, mutta riittää tuomaan turvallisuuden tunnetta monille ja riittävissä määrin harjoitettuna voi joltain tilanteelta säästääkin, vaikkapa baarin sulkeuduttua. Omat havainnot on sen mukaisia, että lähinnä jotkut lajiharrastajat ja muutamat, "luonnostaan fyysisemmät" yksilöt osaavat lukea ihmisten kykypotentiaalia riippumatta näiden koosta ja lihaksikkuudesta. Eri asia on sitten jännittyneet, varautuneet, "aina valmiit" tyypit, joista jokainen huomaa, että tuolla ei kaikki ole kohdillaan - ja joita vältellään selkeän arvaamattomuuden/uhkaavuuden vuoksi. Tämä liittyy nyt siihen, mistä tuossa aiemmin jauhoin: ettei ole tarkoituksenmukaista olla varautunut silloin, kun sille ei ole aihetta. Se vaikuttaa sekä toisten ihmisten suhtautumiseen, että omaan suhtautumiseen toisiin ihmisiin. Jos pystyy valitsemaan, ettei ole huolissaan omasta turvallisuudestaan, on vapaa. Muutoin ei ole. Sanoitkin jotain vastaavaa liittyen siihen, onko kykenevä tekemään jotain vai ei ole - väkivaltaan ja selibaattiin liittyen. Että muutoin sitä on vain puheissaan selittelemässä tilannetta.

[Pulse]

Ja vielä. TrueMastereilla on hankalan tyypin maine ja provosoiminen puolin ja toisin vaikuttaa teemasanalta. Onko kuitenkin niin, että TrueMasterit elävät rauhassa niiden kanssa, jotka antavat heidän elää rauhassa?

Tässä tiivistyy olennainen osa TrueMasteriutta, riitaa eikä konflikteja ei haeta eikä aiheuteta, mutta jos joku haluaa haastaa, pitää olla valmis nousemaan seisomaan ja pitämään puoliaan eikä silloin ole tarvetta pidätellä ettei toinen vaan loukkaantuis tai pahottais mieltään. Ja toisaalta pitää myös kyetä ymmärtämään milloin on sopivaa antaa asian olla, ja odotella että aika hoitaa ne kuntoon.

IKRM

Tästä herää kysymys-kuinka TM selviää henkisesti jos aina saa pataan fyysisesti vahvemmalta esim. subimieheltä.. joko "kehässä tai snagarilla"?!

[Snadistisadisti]

Nyt on pakko sanoa toysnstuff, että säästetään saarnat sinne, missä jotakuta kiinnostaa. Sinä olet esittänyt kantasi minä omani ja pidän edelleen omaani parempana. Olet mielestäni pihalla kuin lumiukko, eikä se näkemys tule mihinkään muuttumaan. Asiaa ei kannata enempää ruotia, paitsi jos sille avaa oman ketjunsa.

Toiveeni on myös, että pidetään kysymykset maltillisen mittaisina. Tiivistäminen on taitolaji ja jako pienempiin osiin on lukijalle miellyttävämpää.

[Snadistisadisti]

Tästä herää kysymys-kuinka TM selviää henkisesti jos aina saa pataan fyysisesti vahvemmalta esim. subimieheltä.. joko "kehässä tai snagarilla"?!

Kehässä nyt voi ottaa pataan vaikka naiselta, jos se on vitun hyvä. Lopuksi hanskat yhteen ja miettimään kuinka voisi itseään kehittää.

Snagarilla nyt ei ylipäätään kannata yöaikaan käydä, ellei sitten halua tapella. En suosittele. Ja kuinka siitä selvitään, jos tulee koteloon? Like a Boss. Me selviämme aina. Joskus sitä voittaa, joskus häviää. Se on elämää.

[IKRM]

Tästä herää kysymys-kuinka TM selviää henkisesti jos aina saa pataan fyysisesti vahvemmalta esim. subimieheltä.. joko "kehässä tai snagarilla"?!

Tarkennetaan nyt vielä, haastamista on monenlaista, vain yksi pienenpieni osa siitä on fyysistä sorttia.

Yleisesti ottaen vastauksena kysymykseesi sanoisin, että jos aina vaan kertatoisensa jälkeen saa turpiinsa, on varmasti sen verran huono tappelija, että kannattaa ottaa opikseen ja jättää kyseinen laji muille. Sama pätee ylipäänsä kaikkeen tekemiseen, jos ei jossain pärjää, kannattaa keskittyä asioihin joissa pärjääja kehittää itsestään niissä aina vaan paremman ja paremman.

IKRM

[IKRM]

Nämä on olleet niin pitkiä postauksia, etten jaksa lukea läpi, pitäis kyetä tiivistämään oikein ja paljon että niistä tulis mielenkiintoisia ja vastattavia. Snadi näyttää käyttäneen aikaa, oletan että vastaukset on olleet oikeansuuntaisia.

IKRM

[Snadistisadisti]

Sitä lukijaystävällisyyttä tosiaan tuossa peräänkuulutinkin. Suurin osa käyttäjistä on kuitenkin sellaisia, jotka mielellään lukevat sujuvasti soljuvaa keskustelua pitkien monologien sijaan. Hyvätkin ajatukset katoavat sinne tolkuttoman pitkiin tekstiseiniin ja jäävät sitten monilta lukematta.