Oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

[isile]

Hyvä aloitus ja hyviä kommentteja paljon!

Vastaus varsinaiseen kysymykseen: Kyllä olen. Mun yksinäisyys on monin osin trauman kiihdyttämää siten että siinä on aiemmin ollut selkeä tuli perseen alla -kerroin mukana ja sitten oon tosiaan päätynyt kahteen todella toksiseen asetelemaan, kun olen mennyt seksuaalinen yhteensopivuus edellä.

Sukkanauhafanin kanssa olen samassa veneessä eli vapaaehtoisesti lapseton, piuhat poikki enkä halua lapsiyhtälöön millään muotoa. Haluamani suhdemuoto on niin ikään monogaminen. Tämä sitten vielä yhdistettynä siihen että en halua koskaan löytää itseäni mistään traumakemiallisesta miinakentästä vaan psykologinen yhteensopivuus menee nykyään helposti mennen tullen kinkyaspektien edelle.

Asioita kuitenkin tapahtui tuossa keväällä ja pudottelin kevyet sessiointi-kainalointikuviot pois koska ne piti mua ns. paikallaan ja alkoivat kuluttaa. Tällä kertaa vaan se yksinäisyyden pontikkapannua ajanut nuotio onkin sammunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Osittain ja jollain tasolla olen hyväksynyt että saatan hyvinkin olla yksin pitkään tai lopullisesti. Mutta jostain syystä se ei aiheuta kauhua. Lähinnä turhautumista kun koen että mulla olisi hyvälle partnerille melko helvetisti tarjottavaa. Mutta tosiaan nyt tärkeys on siirtynyt siitä partnerista (eli kuka vaan kuka tykkäis musta) siihen hyvään (eli kenen kanssa oikeasti olisi hyvän tuntuista lähteä etenemään).

Tässä omaehtoisen yksinolon äärellä en ole kuitenkaan ryhtynyt munkiksi vaan oli hyvässä yhteisymmärryksessä ystävän kanssa sadismisessio ja toisen tutun kanssa ollut hauskanpitoa kerran. Veikkaan että päädyn kaiken kaikkiaan johonkin sessiointikuvioon, mutta senkin haluaisin pitää monogamisena koska ns. tauti/testitilanteesta kärryillä pysyminen ei ole erityisen suuri turn on mulle vaikka onkin perusedellytys.

Yksinäisyys ja muut tunnejumit vaativat työtä ja mahdollisesti joitakin muuttavia kokemuksia koska en itsekään ole erityisesti tunnetyöllä edennyt harppauksia yksinäisyyden tunteen kanssa. Viimeisin suhde oli niin toksinen ja hankala että se rautalangasta näytti minulle että yksinolo on todellakin parempaa kuin se sekoilu. Sitten talvella oli yksi niin upea ihmiskohtaaminen joka todisti mulle että sen psykologisesti saman maailmankuvan ja tahdin sekä seksuaaliset taipumukset todellakin voi jakaa ihan oikean ihmisen kanssa eikä vain haaveissa. Kuvioon liittyi hänen lapset joka on syy siihen etten ole edelleen sillä tiellä.

[telle]

Anteeksi, mutta pakko sanoa. Teini-ilmaisu juu, mutta v.m.p. Erittäin hyvin pärjään yksin jos niin on tarkoitettu enkä todellakaan ala roikkumaan surkeissa suhteissa vain siksi että pitäisi. Vaikka asun yksin taloa jne. Satatuhatta kertaa mieluummin yksin kuin surkeassa suhteessa 

[Lystikäs]

Ensimmäiseksi, kiitos aloittajalle tämän vaikean ja koronan jälkeiseen aikaan varsin ajankohtaisen aiheen esille nostamisesta. Mielestäni olet hyvin rohkea, kun tuot tällaisen asian esille. Lukuisista vastauksista ehkä myös huomaat, ettet ole ajatuksinesi yksin. Itse olen 46-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut pidempää suhdetta. Tämä on ollut itselleni hyvinkin vaikea ja häpeää tuottava asia. Omalla kohdalla asiaan on johtanut moni erilainen seikka: nuorempana itsetuntoni oli hyvin alhainen enkä kokenut olevani fyysisesti enkä henkisesti oikein mitään, ainakaan verrattuna muihin; olen ollut ujohko ja hiukan varautunut aina mitä tulee uusiin ihmisiin ja isoihin ihmisjoukkoihin; elämänhistoriassani on ollut vaikeita ja surullisia jaksoja, jotka ovat vieneet voimat niin ettei ole kyennyt oikeastaan muuhun kuin päivittäisistä velvollisuuksista selviytymiseen; olen herkkä ja koen kaikki tunteet hyvin voimakkaasti, jolloin pettymys, nolous, pelästyminen, häpeä ja muut vaikeat tunteet esimerkiksi huonosti päättyneiden treffien jälkeen nostavat valtavia kierroksia kehossani ja niistä toipuminen kestää kauan; tunnesäätelyni on lapsuudessa jäänyt vajaaksi, koska en ole perheessäni saanut siihen tukea; olen jo aivan pienenä oppinut pärjäämään omillani, jolloin toisiin tukeutuminen tuntuu todella vaikealta ja omituiselta, väärältä; näitähän riittää. Olosuhteet ovat myös ajaneet minut käyttäytymään kuin introvertti, vaikka taidan oikeasti olla enemmän ekstrovertti. Korona niittasi yksinäisyyteni huipentuman ja huomasin, että vaikka sosiaaliset taitoni eivät sinänsä ehkä olleet rapautuneet, omat tapani ja koronarajoitukset yhdessä olivat tehneet minusta arjessani lähes totaalisen erakon. On täytynyt aivan tosissaan kammeta itsensä maailmalle nähdäkseen ihmisiä, ja opetella uudestaan puhumaan heille. Puhumista ei auta se, että koen olevani small talkissa aivan tollo, sen sijaan syvälliset keskustelut ovat aina sujuneet erinomaisesti. Kaiken tämän tajuaminen ja itsensä muuttaminen, tai ihmisenä kasvaminen, on vienyt aikaa. Nykyään koen olevani varsin kehityskelpoinen ja itse asiassa aika kiva tyyppi  jolla on paljon annettavaa toisille ihmisille.

Ymmärrän hyvin kaipuun oikeaan suhteeseen, ja hämmennyksen erilaisten seuranhakupelien edessä. Mielestäni aloittajalla on kuitenkin monta vahvuutta, joiden avulla omanlaisen kumppanin etsiminen ja löytäminen on paitsi mahdollista, myös kiinnostava matka. Kerrot että olet ekstrovertti muuten; tämähän on loistava asia! Helpottaa valtavasti ihmisiin tutustumista, jos kokee, että ihmisten lähestyminen ei tunnu vaikealta. Kiinnostava kysymys on, miksi juuri kumppanin etsiminen sitten tuntuu niin vaikealta? Mikä ero siinä on tutustuessasi muuten ihmisiin? Tulee mieleen, että millaisia paineita ja vaateita asetat itsellesi ja mahdolliselle kumppanille siinä tilanteessa? Miksi mahdolliseen kumppaniin tutustuminen olisi erilaista kuin mahdolliseen ystävään, varsinkin kun haluat mieluummin tutustua ensin rauhassa? Itse olen saanut erinomaisen neuvon: tutustu ihmisiin kaikenlaisissa tilanteissa ja kokeile, minkälaisia tuttavuuksia heistä saat. Voit aloittaa keskusteluja kaikenlaisten ihmisten kanssa ja rauhassa tunnustella, minkä tasoista keskustelua saat aikaiseksi. Onko se viiden sekunnin, viiden minuutin, viiden tunnin, viiden päivän, viiden kuukauden, viiden vuoden vai kenties viidenkymmenen vuoden tuttavuus 😊

Koska olet kinky ja oletettavasti toivot kinkyistä seksuaalisuutta kumppaniltasikin, looginen paikka tutustua erilaisiin ihmisiin on kinky-miitit ja -bileet. Ihmisten kirjo on niissä yhtä lainen kuin tuolla muuallakin; voit kuitenkin olla varma, että siellä olevilla ihmisillä on toive ja halu toteuttaa kinkyä seksuaalisuutta. Niin kuin joku jo sanoinkin, niin tutustumalla ihmisiin tutustuu toisiin uusiin ihmisiin ja saa heidänkin verkostonsa käyttöön. Minä kannustan sinua lähtemään ihmisten tutkimusretkelle ja käyttämään tuota erinomaista ja upeaa lahjaasi, joka sinulla jo on: ekstroverttiyttä, tutustumisen helppoutta! Olet rohkea, osaat kuvailla ja ilmaista tunteitasi ja kirjoitat erittäin hyvin. Lisäksi olet vielä nuori, joten ajattelen että sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää kumppani ja siinä matkalla ehdit tutustua todella moniin, ihaniin ihmisiin.

[MurmeliMiksu]

Ensimmäiseksi, kiitos aloittajalle tämän vaikean ja koronan jälkeiseen aikaan varsin ajankohtaisen aiheen esille nostamisesta. Mielestäni olet hyvin rohkea, kun tuot tällaisen asian esille. Lukuisista vastauksista ehkä myös huomaat, ettet ole ajatuksinesi yksin. Itse olen 46-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut pidempää suhdetta. Tämä on ollut itselleni hyvinkin vaikea ja häpeää tuottava asia. Omalla kohdalla asiaan on johtanut moni erilainen seikka: nuorempana itsetuntoni oli hyvin alhainen enkä kokenut olevani fyysisesti enkä henkisesti oikein mitään, ainakaan verrattuna muihin; olen ollut ujohko ja hiukan varautunut aina mitä tulee uusiin ihmisiin ja isoihin ihmisjoukkoihin; elämänhistoriassani on ollut vaikeita ja surullisia jaksoja, jotka ovat vieneet voimat niin ettei ole kyennyt oikeastaan muuhun kuin päivittäisistä velvollisuuksista selviytymiseen; olen herkkä ja koen kaikki tunteet hyvin voimakkaasti, jolloin pettymys, nolous, pelästyminen, häpeä ja muut vaikeat tunteet esimerkiksi huonosti päättyneiden treffien jälkeen nostavat valtavia kierroksia kehossani ja niistä toipuminen kestää kauan; tunnesäätelyni on lapsuudessa jäänyt vajaaksi, koska en ole perheessäni saanut siihen tukea; olen jo aivan pienenä oppinut pärjäämään omillani, jolloin toisiin tukeutuminen tuntuu todella vaikealta ja omituiselta, väärältä; näitähän riittää. Olosuhteet ovat myös ajaneet minut käyttäytymään kuin introvertti, vaikka taidan oikeasti olla enemmän ekstrovertti. Korona niittasi yksinäisyyteni huipentuman ja huomasin, että vaikka sosiaaliset taitoni eivät sinänsä ehkä olleet rapautuneet, omat tapani ja koronarajoitukset yhdessä olivat tehneet minusta arjessani lähes totaalisen erakon. On täytynyt aivan tosissaan kammeta itsensä maailmalle nähdäkseen ihmisiä, ja opetella uudestaan puhumaan heille. Puhumista ei auta se, että koen olevani small talkissa aivan tollo, sen sijaan syvälliset keskustelut ovat aina sujuneet erinomaisesti. Kaiken tämän tajuaminen ja itsensä muuttaminen, tai ihmisenä kasvaminen, on vienyt aikaa. Nykyään koen olevani varsin kehityskelpoinen ja itse asiassa aika kiva tyyppi  jolla on paljon annettavaa toisille ihmisille.

Ymmärrän hyvin kaipuun oikeaan suhteeseen, ja hämmennyksen erilaisten seuranhakupelien edessä. Mielestäni aloittajalla on kuitenkin monta vahvuutta, joiden avulla omanlaisen kumppanin etsiminen ja löytäminen on paitsi mahdollista, myös kiinnostava matka. Kerrot että olet ekstrovertti muuten; tämähän on loistava asia! Helpottaa valtavasti ihmisiin tutustumista, jos kokee, että ihmisten lähestyminen ei tunnu vaikealta. Kiinnostava kysymys on, miksi juuri kumppanin etsiminen sitten tuntuu niin vaikealta? Mikä ero siinä on tutustuessasi muuten ihmisiin? Tulee mieleen, että millaisia paineita ja vaateita asetat itsellesi ja mahdolliselle kumppanille siinä tilanteessa? Miksi mahdolliseen kumppaniin tutustuminen olisi erilaista kuin mahdolliseen ystävään, varsinkin kun haluat mieluummin tutustua ensin rauhassa? Itse olen saanut erinomaisen neuvon: tutustu ihmisiin kaikenlaisissa tilanteissa ja kokeile, minkälaisia tuttavuuksia heistä saat. Voit aloittaa keskusteluja kaikenlaisten ihmisten kanssa ja rauhassa tunnustella, minkä tasoista keskustelua saat aikaiseksi. Onko se viiden sekunnin, viiden minuutin, viiden tunnin, viiden päivän, viiden kuukauden, viiden vuoden vai kenties viidenkymmenen vuoden tuttavuus 😊

Koska olet kinky ja oletettavasti toivot kinkyistä seksuaalisuutta kumppaniltasikin, looginen paikka tutustua erilaisiin ihmisiin on kinky-miitit ja -bileet. Ihmisten kirjo on niissä yhtä lainen kuin tuolla muuallakin; voit kuitenkin olla varma, että siellä olevilla ihmisillä on toive ja halu toteuttaa kinkyä seksuaalisuutta. Niin kuin joku jo sanoinkin, niin tutustumalla ihmisiin tutustuu toisiin uusiin ihmisiin ja saa heidänkin verkostonsa käyttöön. Minä kannustan sinua lähtemään ihmisten tutkimusretkelle ja käyttämään tuota erinomaista ja upeaa lahjaasi, joka sinulla jo on: ekstroverttiyttä, tutustumisen helppoutta! Olet rohkea, osaat kuvailla ja ilmaista tunteitasi ja kirjoitat erittäin hyvin. Lisäksi olet vielä nuori, joten ajattelen että sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää kumppani ja siinä matkalla ehdit tutustua todella moniin, ihaniin ihmisiin.

Tää oli tosi hyvin kirjoitettu.

[Raudi]

Koko elämäni.

[UraniasMirror]

Ilman mitään syvempiä pohdintoja, en koskaan. Elämä on mitä teet siitä.

[M-E-V]

Kyllä, lähes jatkuvasti. Lukuisat ihmissuhdekokeilut ovat osoittaneet etten kelpaa kenellekään. Erityisesti yksi terapeutti, joka käytti hyväkseen, rikkoi minut lopullisesti. En usko koskaan löytäväni ketään ja vihaan elämääni yksin.

[Voitto]

Yksin jääminen, oleminen ja yksinäisyys, tätä mietin hetken että pelkäänkö vai en ja vastaus, kyllä pelkään ja en pelkää.

Elämässäni on ollut pitkä, yli 10 vuoden jakso, jolloin oli vähintään yhdet hautajaiset joka vuosi. Ihmisiä kuoli lähipiiristä pelottavaa tahtia ja saattoväkien harventuessa ymmärsin että kohtahan minua ei kaipaa aidosti kukaan ja minä kaipaan näitä kaikkia edesmenneitä. Olen menettänyt paljon tärkeitä ihmisiä että tavallaan olen aina yksin ja yksinäinen vaikka tilanteet elämässä ja sosiaalisissa kuviossa ovatkin nyt hyvin erilaiset ja varmasti muuttuvat tulevaisuudessakin. Uudet ihmiset eivät korvaa edesmenneitä vaan ovat uusia ihmisiä ja juttuja. Tämä on opettanut kunnioittamaan kuolevaisuutta, kulkemaan jalat maata myöten, opettanut että itseäsi et pääse pakoon, antanut nöyryyttä sekä lujuutta, opettanut arvostamaan suhteita ja elämää sekä välttämään äärimmäisiä ja äkkinäisiä ratkaisuja vaikka välillä näissä hävyttömän huono edelleen olenkin ja että vaikka elämä on joskus raskasta paskaa, ei kannata heti ja helposti luovuttaa eikä elää kuin Helppo-Heikki tai sisäradankiertäjä vaan pitää yrittää luottaa ja rakastaa elämää ja sen erinäisiä koukeroita. Jos tänään tai vaikka koko viikon on ukkosta tai sataa räntää niin viikon päästä paistaa aurinko.

Olen ollut elämässäni joskus useissa päällekkäisissä keveissä suhteissa ja ollut tällöin yksinäinen, teennäiset ja ei syvää henkilökemiaa sisältävät suhteet eivät sovellu minulle ja olenkin onnellinen ja parhaimmillani ollessani yhdessä hyvässä ja syvässä suhteessa jossa on paljon kipinää ja vetovoimaa, suuria tunteita ja tietysti myös niitä erimielisyyksiä onnellisuuden rinnalla ja jossa puhutaan molempien möröistä, peloista, haavoista, haaveista ja asioista joista ei muilla ole hajuakaan. Minä jaan mielelläni kumppanilleni itseni, elämäni ja tarinani, joskus se ei riitä ja joskus se on liikaa mutta tämmöisessä suhteessa johon molemmat panostavat ja käyttävät aikaa ei kumpikaan ole yksin enkä yksinäinen. Suhteet toimii kun ne on vapaaehtoisia, perustuvat omaan vapaaseen tahtoon ja haluun olla toisen kanssa ilman pakkoa, kiristystä tai painostusta. Määrä ei korvaa laatua ja halvalla ei saa hyvää eikä kestävää.

Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään mutta olisihan se mahtavaa jos oma tai kumppanin lähtöhetki olisi sellainen että eletään yhdessä vanhoiksi, pidetään kädestä kiinni ja katsotaan toisia silmiin ja niistä näkyy rakkaus, eletty ja jaettu yhteinen elämä, kaipaus ja ikävä, miljoonat hyvät yhteiset muistot kuin myös ne muka isot riidat joissa piti/sai joustaa puolin että toisinkin ja kaikki yhteiset kokemukset sekä suunnaton kiitos että olet ollut rinnallani valehtelematta ja pettämättä ja uskonut minuun, auttanut minua, rakastanut minua, tukenut ja sietänyt, antanut anteeksi ja ymmärtänyt minua ja että minusta on ollut sinulle vastaavaa iloa, tukea, turvaa ja välillämme on rakkautta ja että nyt on minun hyvä ja turvallinen nukkua pois ja lähteä ja olen surullinen kun sinä jäät tänne ilman minua vuoroasi odottamaan.

Liikaa ei saa pelätä elämää eikä huomista, sopivasti nöyryyttä asenteessa, ripaus kunnioitusta eikä kusipäisyyttä muita kohtaan ja pää pystyssä itse parhaansa tehden kohti huomista ilman juomista niin hyvä siitä tulee ja olet jo Voiton puolella.

[orja84]

Anteeksi, mutta pakko kyllä kans sanoa. Teini-ilmaisu juu, mutta v.m.p. Erittäin hyvin pärjään yksin jos niin on tarkoitettu enkä todellakaan ala roikkumaan surkeissa suhteissa vain siksi että pitäisi. Vaikka asun yksin jne. Satatuhatta kertaa mieluummin yksin kuin surkeassa suhteessa 

[Mollamaija]

En voi sanoa, että olen pelännyt koska jos olisin halunnut vain sitä, etten jää yksin, niin olisin tehnyt toisenlaiset ratkaisut elämässäni. Yksinolo on ollut kohdallani helpotus jossain elämänvaiheessa ja liittynyt oman identiteetin vahvistamiseen ja kasvuun. Tottakai toive on ollut, ja on edelleen, löytää ns. Sielunkumppani jakamaan kanssani asioita ja oppimaan elämästä. Mutta tavallaan olen hyväksynyt sen, että "it is what it is" ja että on epätodennäköistä, että löydän sitä ns. Perfect matchiä. Kaikki sinne päin on plussaa ja hyvää ajanvietettä ja muuten voin elää ja tehdä asioita aivan hyvin yksinkin. Tämän oivaltaminen ja hyväksyminen on ollut vapauttavaa. Turha miettiä tätä asiaa, tee asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi ja jos löytyy joku, joka jakaa nämä, hienoa mutta jos ei, olet silti elänyt itsesi näköistä elämää.

[hotgranny]

Siis joo, kyllä, juuri tässä hetkessä. Olin miesvainaan kanssa yli 30 vuotta yhdessä, meillä oli hyvä kinkysuhde vuosikausia, poislukien ihan alku, kun olin 13 ja loppu, kun mies oli sairas. Olin miehen kuoleman jälkeen reilun vuoden yksin, kunnes vähän yritin kinkypiireihin, siinä onnistumatta. Valitettavasti tapasin sitten eksän, jonka kanssa olin nelisen vuotta. Jo "kinky" sanana toi hälle oksureaktion  Nyt olen subeillut oikeinkin onnistuneesti jonkun reilu 1.5 vuotta, mutta viime aikoina on vain tullut joku pervessi parisuhteen tarve. Ehkä mää vielä pääsen tästä yli.

[Pohja]

Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

En ainoastaan pelkää sitä, elän sitä joka päivä.

[belladonna]

Mitä lopultakin tarkoittaa "jäädä yksin"? Jäädä ilman parisuhdetta, rakkautta vai kokonaan vaille ystävyyttä ja läheisiä?

Olisi karmivan pelottavaa jäädä oikeasti täysin yksin, il an yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Sekin on monen kohtalo, eteenkin vanhuudessa. Sitä en osaa pelätä vielä. Mutta ehkä se pelko aktualisoituu iän myötä. Toivottavasti ei.

Entä pelkäänkö "jääväni yksin" siinä merkityksessä, että minulla ei olisi ns. "elämän kumppania"?

Kyllä, joskus.
Tai ehkä enemmän pelkään, että kohtalokseni muodostuu sarja lyhyitä suhteita, alituiseen vaihtuvia kumppaneita. En haluaisi sitä. Kaipaan pysyvyyttä.

Mutta elämä menee niin kuin on mennäkseen. Kuolema odottaa jo joka tapauksessa nurkan takana. Ei täällä olla kauaa, vuodet vierivät ohi nopeasti. Jos ei täysin yksin tarvitsi taittaa koko matkaa, johan sekin olisi jotain.

Olen työn puolesta pidellyt kädestä vieraita vanhuksia heidän kuollessaan. Kuolivatko he "yksin"? Vai minun kanssani? Minun, joka nyt en edes oikein muista heidän nimiään. Kuinka paljon esimerkiksi pitkälle muistisairaalle on väliä sillä, pitääkö häntä viimeisinä hetkinä kädestä tuttu läheinen vai vain joku, toinen ihminen?

Emme me "jää yksin".
Me emme jää tänne. Olemme vain läpikulkumatkalla.

[plastiikki]

Useinkin, ja olen oikeastaan hyväksynytkin sen kaikessa hiljaisuudessa. Todennäköisyys pitkäaikaisen kumppanin tai rakkaussuhteen löytämiselle on niin mitättömän pieni tällaiselle aseksuaali/demiseksuaalille, joka ei oikeastaan pyri etsimäänkään naista, ja vaatisi niiltä myös lisäksi kinkyyttä, koirattomuutta ja lapsettomutta.

[T0mCat]

Joskus aikoinaan kyllä. Nykyään olen onnellisempi yksin, kuin parisuhteessa. Minun täytyy kaikki kokea kantapään kautta näköjään, että menee korteksiin.
Olen jo luopunut toivosta, että löytäisin sellaisen ihmisen että kaikki tärkeimmät bulletit natsaa - mieluummin mennään sitten vaikka FWB tyyliin.  Yksin en tuskin jään - mutta parisuhteen osalta näin varmasti tulee käymään. Toistaiseksi olen onnellinen siitä, miten minun elämä nyt on järjestynyt. Kymmenen vuoden päästä voi mieli olla toinen.