Oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

[Lumpeenhuurre]

En tiedä, onko tämä oikea ala-alue tällaisille kysymyksille, mutta koen että tämä aihepiiri voisi sopia tänne. Olen ollut likimain vuoden epäaktiivinen tällä foorumilla, enkä ole muutenkaan kirjoitellut tänne pahemmin, niin etikettini voi olla ehkä pienoisen ruostepesun tarpeessa.

Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

Minä olen. Toki en voi kutsua sitä samanlaiseksi peloksi kuin jokin konkreettinen, paniikkireaktion laukaiseva pelko on. Enemmänkin kyseessä on sellainen kalvava tunne jossain sisimmässä.

Itse en ole tähän ikään mennessä onnistunut oikein luomaan yhtään kestävää parisuhdetta tai FWB-tyylistä järjestelyä - jotain lyhyitä, ohimeneviä juttuja on kyllä ollut, mutta ne ovat päättyneet. Tämä on jotenkin kovin ironista, koska kaikissa muissa yhteyksissä olen hyvin ekstroverttinen ihminen, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi.

Hakiessani seuraa en osaa ikinä asettaa sanojani oikein. En oikeastaan edes tiedä, miten "seuranhakupeliä" pitää pelata. Tinderissä ihan vaniljajuttujakin hakiessa mikään ei ole juuri koskaan johtanut mihinkään, mikä johtunee siitä että keskustelu ihmisten kanssa jää ikään kuin pyörimään kehää ja lamaannun siinä vaiheessa kun pitäisi suunnitella jonkinlaisen aloitteen tekemistä esimerkiksi siihen että nähtäisiin ihan livenä. Lopulta tilanne on usein mennyt siihen että koko juttu on kuivunut kasaan ja Tinder-matchit ovat jääneet lähinnä kasvoiksi kasvojen joukkoon.

Sitten kun tähän yhtälöön lisää vielä kinkyyden ja seuranhaun nimenomaan nämä aspektit edellä, niin melkoinen pohjaton soppakattila on rakennettu. Kun edes normaalit seuranhakuun liittyvät seikat eivät ole hallussa, ja yhtäkkiä pitäisi kuuluttaa mistä kaikesta kinkystä tykkää, niin hedelmäpeli menee täysin tilttiin. Asiaa ei auta ollenkaan se että mieltymykseni ovat kovin triviaaleja, tai ainakin koen niin.

Jodelin kinkyseuraa-kanavalta olen saanut sellaisen kuvan, että pitäisi olla heti valmis hyppäämään suoraan asiaan jos haluaa että joku ottaa yhteyttä. Itse haluaisin taas tutustua ihan rauhassa - ajatus mieltymysten jakamisesta sellaisen ihmisen kanssa jota ei tunne juuri ollenkaan, ahdistaa - etenkin kun minulle sydämen asia on se että voin toteuttaa myös kumppanin mieltymyksiä sellaisenaan kuin hän ne toteutettavaksi haluaa.

Sen vuoksi koen miititkin hieman vieraana ajatuksena - tämä voi kuulostaa siltä että yritän olla jotenkin uniikki persoona, mutta en tarkoita tätä sillä. Ajatus siitä että olen tilassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, tuntuu kovin vieraalta. Voi olla että minulla on väärä kuva miiteistäkin, ja hyvin todennäköisesti onkin. En lähde missään nimessä kiistämään.

Mietin monesti, olenko aivan menetetty tapaus. Jo tällaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tässä viimeisen lauseen kohdalla pieneltä virheeltä, mutta ainakin on ihan helpottavaa jotenkin kasailla ajatuksia ylös.

Onko muilla pelkoja tai murheita vastaavanlaisten ajatusten vuoksi?

[Sukkanauhafani]

Hienoa kun uskalsit kirjoittaa aiheesta, Lumpeenhuurre. Se ei ole ihan helppoa myrkyllisten sukupuoliroolien takia nuorelle miehelle (profiilisi katsomisen perusteella), eikä varsinkaan sellaiselle joka näkee itsessään myös domitaipumuksia.

Vastaukseni kysymykseesi on lyhyesti "Tietysti".

Sanoisin että jokainen ihminen, joka ei ole narsistinen tai muuten epäterveen itseriittoinen,lienee joskus asiaa pohtinut. Oli sitten myöntänyt sen itselleen tai ei. Se ratkaiseva ero lienee siinä, onko kyseessä ahdistava ja pakottava kauhu. Osa ihmisistähän pelkää yksinoloa niin paljon, että tarrautuu jokaisen ohikulkijaan. Toiset pelkävät niin paljon torjuntaa, että eivät edes koskaan lähesty ketään (tai anna itsestään mitään vaikka lähestyisivät tai jopa panisivat) - koska kaikkein pahinta olisi saada selville ettei kelpaa. Pervosektorilla varmasti omat puolensa tuovat vielä se, jos on erityisiä mieltymyksiä - silloin on pakko tunnustaa, ettei niiden kanssa täsmääviä ihmisiä ole kauheasti. Omalla kohdalla taas monogaminen romanttisuus aiheuttaa samanlaista fiilistä pervosektorin väen kesken, missä epätyypillinen on tyypillistä.

Ei ole heikkoutta myöntää pelkäävänsä, koska vain kohtaamala pelkonsa voi olla rohkea.

Minusta vapauttavinta on kun ymmärtää, ettei noilla peloilla ole oikeasti väliä. Väliä on sillä miten elämänsä elää. Lopulta se että on yksin, ei rajoita elämää niin kauhean paljon. Riennoissa voi käydä itsekseen, platonoisilla suhteilla korvata romanttisen puutetta. Raivopäinen masturbointi saa pidetty libidon kurissa. Tietysti silti voi tulla aamukolmelta se fiilis että ehkä tämä ei ole väliaikaista vaan pysyvää... mutta entä sitten? On paljon pahempia kohtaloita kuin olla yksin. Voi olla esimerkiksi onnettomassa ja vahingollisessa suhteessa tai voi olla ihminen, joka ei ole edes koskaan saanut kokea lämpöä ja kosketusta.

Erityisesti asiaa helpottaa se kun ymmärtää, mikä osa yksinolosta on itse valittua. Esimerkiksi itse olen valinnut lapsivapaan elämän ja se leikkaa heittämällä 90-95% naisista pois potentiaalisista kumppaneista. (Ainakin monogamiaan yhdistettynä; polyissa taitaa olla enemmän lapsivapaita.) Olisi hyvin kohtuutonta minun aiheesta nurista, kun olen itse tuon valinnan tehnyt. Jos olisin valmis ryhtymään edes isäpuoleksi, potentiaalisten kumppanien määrä moninkertaistuisi saman tien. Mutta siinä että valitsee itse, on myös se vapautensa, että tietää itse tehneensä sen rajauksen. Se on rehellisyyttä itseä ja omia tarpeita, tavoitteita, haaveita kohtaan. Minusta paljon surullisempaa olisi joustaa omista rajoistaan, koska pelkää liikaa olla se ihminen joka on. Samalla tavalla en itse ole valmis enää koskaan seksuaalisesti epätyydyttävään suhteeseen tai joustamaan monogamiasta jne jne, mikä muodostaa ihan itse aiheutetun kohdaanto ongelman. Ja se on tosiaan ihan täysin okei, myös kun ne valinnat ovat ihan erilaisia kuin minulla. Tärkeintä on, että ne ovat omia ja itse tehtyjä.

Ei kannata tehdä duunia mikä rikkoo itseltä mielen ja ruumiin, aina on vaihtoehtoja. Samalla tavalla ei kannata pakottaa itseään suhteisiin tai seksuaalisiin asioihin, mitkä eivät ole itselle oikeita.

Olen arvon ketjun aloittajaa vanhempi jonkun verran ja toivon ettet Lumpeenhuurre pidä alentuvana kun sanon, että sinulla on vielä ihan helvetin paljon mahdollisuuksia elämässä edessäsi. Niin on minullakin, mutta sinulla vielä enemmän. Mä olen luultavasti hukannut niitä enemmän kuin sinä edes vielä kohdannut. Se on katsos kokonaan numeropeliä.

Itse näen asian niin, että ihmisiä on rajattu määrä permutaatioita. Aina välillä kuulee siitä miten vaikka jossain Pakistanissa on aivan totaalisen Brad Pittiltä näyttävä kaveri, mitä nyt ihonsävy vähän erilainen, ihan luonnostaan. Geeniyhdistelmiä on rajattu määrä ja sen takia, kun ihmisiä on tarpeeksi paljon, on hyvä mahdollisuus että maailmassa on yhtäaikaa aivan samalta näyttäviä tyyppejä ilman sukulaisuussuhdetta. Mitenkäs tämä liittyy sitten yksinjäämiseen? No, minä olen ihan takuuvarma että sama koskee ihmisten persoonia ja mieltymyksiä ja romanttisia ja seksuaalisia tarpeita.

Ihmiset ovat monimutkaisia ja kaikki mitä koemme muuttaa millaisiksi tulemme. Sanoisin, että muuttujia on enemmän kuin geeeneissä ja ulkonäössä. Mutta takaan ihan 100% varmasti, että maailmassa on ihmisiä joilla on juuri kanssasi sopivat seksuaaliset, romanttiset, emotionaaliset ja älylliset tarpeet. Mitä tarkempia ja erityisempi nuo tarpeet ovat, sitä vähemmän heitä on. (Jos haluaa elämältä vaniljaseksiä, kesämökin ja perunamaan sekä kolme kakaraa, eikä juuri muuta, sitten niitä on tosi paljon.) Mutta sanoisin, että ihan kaikille niitä on olemassa, vähintään muutama.

Se haaste on tietysti siinä, löytääkö tuollaisia ihmisiä elämänsä aikana edes yhden. Mutta ihan satavarmasti se on mahdollista ja minun mielestäni jo se että jatkaa etsimistä, eikä tyydy vähempään, on ihan täysin sen arvoista. Tärkein osa sitä matkaa on sen pelon kohtaaminen, hyväksyminen ja silti eteenpäin jatkaminen. Ei sitä lohikäärmettä saa surmattua, jos ei ole valmis ratsastamaan sitä päin pelosta huolimatta.

ps. Käytän tässä nyt esimerkkinä ällöttävän monoromanttista ajatelmaa, koska ketjun aloittaja vaikuittaisi olevan mono kuten minäkin ja ehkä jopa vähän demisuuntautunut. Mutta ihan sama pätee kyllä, vaikka ihmisen unelmien suhdemuoto olisi paljon irtoseksiä eri tyyppien kanssa tai  vaikka seitsemän hengen polypallo tai  ihan mikä tahansa muu. Mä uskon teihin kaikkiin tämän suhteen, mutta sen pelon voittamisen teidän täytyy tehdä ihan itse.

[Hiutale]

Jos lähdetään siitä, että nettiseuranhaku ei vaan toimi. Tinderin pelaaminen luo harhakuvitelman, että aina on parempi match, ja ihmiset pelaa sitä tietäen, että voivat torjua/ghostaa edellisen, kun aina on uusi vain swaippauksen päässä.

Jodelissa taas anonyymiteettinsä turvissa on helppo huudella ties mitä, eri juttu pitääkö mikään paikkaansa.

Lisätään peliin, että viimeisen 2 vuotta ollaan kaikki eristäydytty. Musta sellanen normaali kasvotusten-kanssakäyminen on vähän hämärtynyt, ei ihan osata enää kohdata toista. Ja odotukset toivekumppanin ulkonäöllekin tulee somesta, ei omassa irl-arjessa näkyvistä ihmisistä.

Samanikäisenä kuin aloittaja komppaan kuitenkin edellistä kirjoittajaa - elämä on edessä. Sinne vaan, sekaan, kaikkien keskelle ja mukaan. Kukaan ei oikeesti tule kotoa hakemaan, vaikka kuinka olisi tinderit tulilla.

[kaneli]

Kysymys kuuluu - oletteko koskaan pelänneet sitä, että jäätte ikuisesti yksin?

Olen, aiemmin pelkäsin yksinäisyyttä ja ulkopuolelle jäämistä aivan suunnattomasti, edelleenkin pelkään jonkin verran sitä mutta mittasuhteet ovat aivan erilaiset. Olen viime aikoina miettinyt paljon omia vaikeuksiani parisuhteissa, kuinka monet samat ongelmat toistuvat ja ainoa muuttumaton tekijä yhtälössä olen minä ja turvaton kiintymysmallini jonka olen oppinut lapsuudenkodissani. Tästä nyt saisi vaikka kirjan kirjoitettua, mutta toivottavasti mieluumin pääsisin taas käymään kahdenkeskisiä keskusteluja aiheesta ammattilaisen kanssa.

Seuraa hakiessa tulee paljon epäonnistumisia, ainakin minulle on tullut läpi aikuisikäni, jokainen epäonnistuminen voi opettaa jotain. Minusta tämä nykyinen tinder-maailma ghoustaamisineen on huomattavasti selkeämpi kuin joskus nuoruudessani kun ihastuttiin ensin ja sitten kädet hikoillen yritettiin lähestyä ja tutustua, flirttailla. Silloin joutui paljon tulkitsemaan ja aavistelemaan, että kannttaako jatkaa vai onko toinen vain kohtelias, ujostuttaako ja punastuttaako häntä siksi, että hän on vaivaantunut ja haluaisi pois tilanteesta vai juuri päinvastoin. Nyt jos sinut ghoustataan, se oli sillä selvä, asia loppuunkäsitelty.

Jos oikein hurjalle päälle sattuu, voi myös kokeilla myöntää ettei oikein osaa pelata tätä seuranhakupeliä. Ainakin omassa pienessä päässä se olisi paljon inhimillisempää kuin nse, että esittää tietävänsä ja osaavansa kaiken.

[Snadistisadisti]

Seuran hakeminen ei loppujen lopuksi ole kauhean vaikeaa. Haastavinta äkkinäiselle lienee uskaltaa kohdata pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Taidot kehittyvät matkan varrella ja hutilyönnit vähenevät. Toisin sanoen aina kun löytää itsensä naama ravassa turvallaan, pitää nousta ylös ja jatkaa eteenpäin. Uutta matoa koukkuun ja menoksi.

Kuinka onnistuisit tässä vaikeassa tehtävässä? Siihen on olemassa steppilista.

1. Määrittele mitä haluat; mitä ominaisuuksia on oltava, mitä olisi kiva olla, mitä ei saa olla. Nyt on olemassa maali, johon pyritään.

2. Tee suunnitelma kuinka saavutat tavoitteesi. Mitä kanavia käytät, millaista lähestymistapaa aiot käyttää, paljonko sinulla on aikaa käytettävissäsi hakuun. Huonokin suunnitelma on parempi kuin ei suunnitelmaa ollenkaan.

3. Pohdi mitkä ovat vahvuuksiasi, joita kannattaa pelata? Mitkä ovat heikkouksia, joita voit vahvistaa (turha miettiä onko mulkku sopivan kokoinen tai onko liian pitkä tai pätkä, niitä et voi muuttaa).

Asioita, joihin voit vaikuttaa ja joista on hyötyä kumppanin etsimisessä ovat fyysinen kunto, jokainen voi treenata itsensä houkuttelevampaan kuosiin ja saavuttaa sen kautta kiinnostavuutta. Kehitä itseäsi, osaamistasi, etene työelämässä, hanki harrastuksia ja pian huomaat olevasi yllättävän puoleensavetävä.

4. Toteuta suunnitelmaasi, opi virheistäsi, tee taustatutkimusta ja kehitä sen kautta sitä paremmaksi. Tekemällä huomaat kuinka jokin toimii tai ei toimi.

5. Ihan sama kuinka monta kertaa vedät vesiperän, jatka eteenpäin. Sormi perseessä istuminen itseään säälien ei tuo kumppania ovellesi.

Ja Tinder kannattaa poistaa puhelimelta ihan suosiolla. Niiltä lihamarkkinoilta voi olla aika haaste löytää täysipäistä seuraa.

[susa-anniina]

En ole koskaan pelännyt moista. Montaa muuta asiaa kyllä. En ole koskaan oppinut pelaamaan näitä seuranhakupelejä. Toimin vieraan ihmisen kanssa väärin, tulkitsen väärin, lähetän vääränlaisia sanattomia viestejä jne. Tästä syystä en ole koskaan hakenut baarista seuraa tai koskaan ladannut mitään tindereitä. Silti seuraa ja varsin hyvää sellaista on aina löytynyt ja onnekseni tielleni on osunut useampikin pitkä suhde. Lisäksi olen sopinut ystävän kanssa, että jos mummovaiheessa huomataan olevamme molemmat yksin, niin voidaan perustaa mummosolu. Aina ei ole tärpännyt heti, pettymyksiä on tullut. Pettymyksiä on tullut myös suhteissa. Kaikissa meissä on virheemme. En sano, että kumppaniksi pitäisi hyväksyä kuka tahansa, mutta joskus jos sitä seuralaista ei löydy, niin kannattaa katsoa myös peiliin. Joskus vika löytyy sieltä. Enkä tarkoita nyt sitä ulkonäköä mikä heijastuu peilistä. Etsikööt täydelliset ihmiset seuraa muista täydellisistä, ketä sitten lienevätkään.

[Lettu]

Elin ulkopuolisten silmissä täydellistä elämää yli 30 vuotta perheenä. Erottuani 10 vuotta sitten huomasien etten halua parisuhdetta, minkäänlaista, pidän omasta seurastani. Ystäviä on hyvä olla ja niitä on sopivasti eri tyyppisiä. Romanttinen suhde ei ole minua varten.
Aloittaja on kuitenkin niin nuori ja elämällä paljon annettavaa etten vaipuisi epätoivoon pelosta puhumattakaan. Väkisin ei tule mitään, mihin tahansa ei pidä tyytyä. Anna itsellesi arvo ja elä sen mukaan.

[hihaton]

Hyvä aihe pohtia. Ihan ensimmäiseksi tartun tähän:

Sen vuoksi koen miititkin hieman vieraana ajatuksena - tämä voi kuulostaa siltä että yritän olla jotenkin uniikki persoona, mutta en tarkoita tätä sillä. Ajatus siitä että olen tilassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin seksuaalisuuteen liittyvät asiat, tuntuu kovin vieraalta. Voi olla että minulla on väärä kuva miiteistäkin, ja hyvin todennäköisesti onkin. En lähde missään nimessä kiistämään.

Voihan se olla, ettei sinulla ole mitään muuta yhteistä kenenkään toisen miittaajan kanssa, mutta kovin todennäköistä se ei ole. Vähänkään isommassa miitissä on ihmisiä niin laidasta laitaan, että käytännössä jokaiselle löytyy joku, jonka kanssa on tarttumapintaa. Tampereen miiteissä on puhuttu niin remontoinnista, black metalista, juoksemisesta, virkkaamisesta kuin lukkojen tiirikoinnistakin, eli lähes jokaiselle on kyllä jotain. Rohkeasti sekaan ja avoimin mielin keskusteluihin osallistumaan, niin todennäköisesti saa ainakin uusia ystäviä. Ystävien kautta törmää aika usein myös potentiaalisiin kumppaneihin, ja yksi oman seuranhakuni salaisuus onkin siinä, että verkostoituu hyvien tyyppien kanssa silloinkin, kun he eivät rekisteröidy kumppanitutkalla.

Ja sitten itse kysymykseen: olen totta helvetissä pelännyt, että jään ikuisesti yksin.

Tämä saattaa kuulostaa oudolta niille, jotka toistuvasti näkevät minut kumppani(e)n kanssa ja ystävien ympäröimänä, mutta kyllä minä sitä yksinäisyyttä pelkään silti. On ollut aikoja, jolloin ei ole ollut kumppania ja ystävillä on ollut muita kiireitä, ja ne ovat omiaan ruokkimaan sitä pikkupirua, joka olkapäällä istuen kuiskii ettei sinusta kukaan välitä. Kerta toisensa jälkeen olen sille näyttänyt, että kyllä minulla ystäviä on, mutta ei se vain tajua olla hiljaa ja jättää minua rauhaan. Pelkään, mutta menen sitä pelkoa kohti, ja suurimman osan aikaa olen ollut tyytyväinen. Silti, koska karvaisena setänä saa tehdä valtaosan aloitteista itse, on helppo jumittua ajatukseen, ettei kukaan ole minusta kiinnostunut. Todellisuus kuitenkin on se, että monikin on kiinnostunut, mutta odottaa aloitteen tulevan minulta, koska sukupuoliroolit ja mitä näitä nyt on. Helvetin paljon on kiinni siitä, että uskaltaa ja jaksaa tehdä aina vain uusia aloitteita, mutta kyllä se lopulta myös palkitsee.

[violet]

Olen pelännyt ja pelkään joka päivä. En vaan osaa näitä parisuhdehommia. Olen tullut siihen lopputulokseen, että prinssiä valkoisella ratsulla ei tule pelastamaan minua. On pakko opetella rakastamaan, lohduttamaan itse itseäni, antamaan turvaa itse itselle. Ehkä sen myötä joskus voi olla kokonainen ihminen toisen kanssa.

[Pehmeä]

En ole pelännyt että jäisin kokonaan yksin. Löydettyäni vaniljaa laajemmat huvit olen vaan pitänyt varmana etten löydä seurustelusuhdetta, jossa seksuaalisuuteni tulisi tyydytetyksi eikä olisi kumppanille jollain tapaa liikaa. Että aina on valittava joko täysi tyydytys tai mies, jonka kanssa natsaa muuten. Olin väärässä.
Ketjun aloittajalle sanoisin että ole avoin. Älä peittele tarpeitasi äläkä sulkeudu. Upea ihmissuhde voi löytyä ihan muualta kuin ajattelit. Osaa olla myös itsesi kanssa kahdestaan

[Violation]

Olen miettinyt tätä. Ja aiemmin pelännyt. Nykyään olen sen hyväksynyt, etten koskaan tapaa ketään romanttisessa mielessä joka ymmärtäisi minua niin etten tuntisi yksinäisyyttä. Olen hyväksynyt yksinäisyyteni ja suurimman osaa aikaa nautin siitä. Yksinolosta siis. Elämäni on nyt siinä vaiheessa etten missään nimessä etsi seuraa. En tiedä milloin jos koskaan alan etsimään. Se ei ole minulle maailmanloppu jos/kun ”jään” yksin.

[Tseppiz]

En ole pelännyt varsinaisesti, mutta vähän mietityttää että millaista tulevaisuutta petaan itselleni. Mikään kunnes kuolema meidät erottaa -tyylinen elämänmittainen parisuhde ei oikein tunnu omalta koska elämä on tarkoitettu nautittavaksi sekä koettavaksi, ja tuntuu vähän hassulta laittaa asioita lukkoon sitten yhden tyypin kanssa. Vähän kuin jos haluaisi harrastaa uintia ja hölkkää, mutta ainoa keino olisi osallistua johonkin rautamies-viikinki-superkunto-kisaan. Sukulaistenkaan kanssa en ole juuri tekemisissä, joten mitäs sitten kun ikä on tukevasti eläkkeen puolella ja mitään pysyvää pl. kaverisuhteet ei ole rakennettu, ei ole lapsia tai lapsenlapsia tulossa moikkaamaan palvelutaloon jne.

Parisuhteen itsensä kannalta olen jollain tapaa rauhaisin mielin. Olen nyt suhteessa, ja seuranhaku nettideittien kautta ei ole tuottanut ihan kamalia vaikeuksia, ja merkityksellinen ihmissuhde voi olla muukin kuin pari- tai seksisuhde. Livenä en ole ketään ikinä mistään pokannut koska olen helvetin ujo ja epävarma enkä osaa lähestyä entuudestaan tuntemattomia naisia, joten baareista tai tapahtumista en usko löytäväni mitään, mutta toistaiseksi ei ole niin tarviskaan. Tosin ne sosiaaliset taidot ja itsensä kehittäminen sillä saralla olisi ihan kivaa.

[ForeverFrost]

En niinkään pelännyt, mutta olen kai ainakin jollain tasolla tuon yksinjäämisen 'aina' tiennyt. Liikaa ei-toivottuja luonteenpiirteitä, vähän kumma tyyppi muutenkin ja sitten vielä pervo, ei näillä korteilla voi edes pelata.

Muutaman kerran elämän aikana olen perusteettomasti saattanut haaveilla, että olisi joku jossain, mutta äkkiähän sieltä pilvilinnoista ollaan pudottu takaisin maan alle.

Ei oo mun paikka tää planeetta.

[irhe]

Koskaan? Tietysti - paljon ja usein. Aika isonkin osan elämästäni, vaikka enää nykyisin, tai tässä elämäntilanteessa, se sellainen kalvava, pelokas pohjavire ei niinkään enää elämässäni häiriöksi asti näyttäydy. Mutta joskus on näyttäytynyt hyvinkin vahvasti ja ehkä jopa valtaosan elämästäni.

Kannoin pitkään kannoillani sellaista varjona kaikkialle seuraavaa, vaikeasti sanallistettavaa kuulumattomuuden tunnetta. Koin olevani jotenkin erilainen, joukkoon sopimaton, sillä tuo yksinäisyyden tunne seurasi kaikkialla, olin joukossakin yksin. Ja pelkäsin sitä, että osani olisi olla ikuisesti yksin, ikuisesti kuulumaton. Tunne oli niin vahva ja kokonaisvaltainen, että joskus nimesin sen kosmiseksi yksinäisyydeksi.

Kirjoitan mennessä aikamuodossa, koska kokemuksen intensiivisyys on laimennut. Olen osittain hyväksynyt yksinäisyyden tunteeni, tai sen pelon, mutta myös aktiivisesti työstänyt niitä mielensisäisiä ajatusketjuja, jotka kokemukseen ovat liittyneet. Tätä on helpottanut myös harvat, mutta sitäkin merkityksellisimmät ihmissuhteet, joissa on saanutkin kokea yhteyttä erillisyyden sijaan.

Lopulta olemme kuitenkin yksin. Kukin meistä.

[douchmond]

Oon varmaan jotenkin outo, mutta musta irhen kuvaamassa eksistentiaalisessa yksinäisyydessä on ajatuksena jotain lohdullistakin. Teemmepä mitä hyvänsä, niin olemme täällä kuitenkin yksin ja sen asian kanssa on opeteltava elämään.

Hieman ajatuksia aloittajan pohdintoihin:

Tinder yms. sovellukset luovat illuusion, että vaihtoehtoja on loputtomasti tarjolla ja aivan nurkan takana odottaa joku parempi vaihtoehto. Ihmisen aivot eivät myöskään kykene käsittelemään kovin hyvin useita kumppanivaihtoehtoja. Lopputuloksena usein on, että ihmisillä on paljon pinnallista juttelua useiden ihmisten kanssa eikä mihinkään panosteta oikein kunnolla. Näin siis hieman kärjistäen.

Jos hakee itselleen sopivaa kinky-seuraa ja rajaa haun vielä lähialueelle, niin vaihtoehtoja on paljon vähemmän, mikä voi olla lopulta ihan hyvä juttu. Silloin jokainen "match" on vaivan arvoinen, se laittaa yrittämään eri tavalla ja toiselle ihmiselle antaa kunnon mahdollisuuden (jälleen kerran hieman yleistäen). Niin tekee myös se vastapuoli, joka etsii sopivaa kinky-kaveria lähialueelta.

En itse koe, että toisen ulospyytäminen vaatii mitään kikkailua tai erityisiä taitoja. Voi vaan suoraan ehdottaa, että lähdetäänkö kahville tjms. Jos vastapuoli ei lähde, niin ehdotuksessa tai sen muotoilussa tuskin oli mitään vikaa, todellista kiinnostusta ei vain ollut olemassa.

Täällä annettu neuvo siitä, että älä pelkää epäonnistumisia ja opettele sietämään niitä, on mustakin tärkeä. Se on toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta selvää on, että yrityksiä, erehdyksiä ja epäonnistumisia sopivan seuralaisen löytäminen vaatii, ainakin suurimmalla osalla ihmisiä.

Terv. Douchmond, joka ei tästä(kään) asiasta oikeasti mitään tiedä mutta yrittää silti neuvoa