Baarin kannatusmaksut
Huomionhakuisuus. Mitä se merkitsee sinulle? Kaipaatko huomiota muilta ihmisiltä?
Kaikki me kuitenkin jossain määrin kaipaamme vähintäänkin sitä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Toiset janoavat, toiset siemailevat, jotkut yrittävät olla absolutisteja. Se on ihan ok. Oman hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin pidemmällä tähtäimellä tärkeää ymmärtää, miksi hakee huomiota, keneltä, ja mitä siitä saa. Kuten kaikkien motiiviensa suhteen, pelkästään itsetuntemuksen takia. ❤️
Ihmettelen toisinaan, miksi huomionkipeyttä välillä kuulee kovasti paheksuttavan. Kun siellä taustalla on aivan tavattoman yleisinhimillinen tarve, joka ei ehkä ole tullut täytetyksi, kenties koskaan, tai ei vain riittävissä määrin. Ja sehän vaihtelee, mikä sitten kenellekin on riittämiin.
Tuon tähän kohtaan ehkä hieman yllättävän näkökannan, eli sen joka sitä huomiota antaa ja kysymyksen siitä, minkä verran on hyväksi? Toisinaan kohtaan ihmisiä jotka ovat huomiontarpeessaan ikään kuin patologisia. Tietyistä syistä johtuen nämä tapaavat kiinnostua minusta ja kuten magneetin plus napa hakeutuu kohti miinusta, niin samoin se voima vaikuttaa toiseenkin suuntaan. Jonkinlainen epäterve symbioosi voi muodostua, jossa toisen asema on tarjota huomiota ja toisen olla sen kohteena. Tässä ei vielä ole mitään kovin mullistavaa, kerta tavanmukaisesti kahden ihmisen välisissä suhteissa vallitsee monenlaisia epätasa-arvoisuuksia. Mutta jokusen kerran olen törmännyt myös sellaisiin tapauksiin, joille huomio on hirmuisen tärkeätä ja he tekevät omat manööverinsä saadakseen sitä, mutta lopulta käy ilmi että kyse on tosiaan vain huomiosta: henkilöllä, jolta sitä saadaan, ei ole väliä ihmisenä. Tätä käytetään lopulta vain omanarvontunnon ylläpitäjänä ja kohottajana. Narsistisena peilinä, jonka tehtävänä on heijastaa ihailuna takaisin se, mitä huomiota tarvitseva osapuoli hänelle esittää. Joissakin lasten piirretyissä on taidettu kuvata kuninkaita, kuningattaria ja aatelisia, joilla on imarteluja suoltavia lakeijoita tai hännystelijöitä. Heidän tehtävänä on hälvyyttää epävarmuus, jota ylempiarvoinen kokee. Yleensä kaikenlaisesta pienestä ja turhasta, siten paljastaen omanarvontunnon suhteettoman suuren riippuvaisuuden toisten antamasta kannattelusta. Tämä kannattelu on avainsana. Olen omasta puolestani saanut kasvuolojen myötä sen kirouksen tai lahjan, joka on tehnyt minusta hyvän "kannattelijan". Tein sitä jokseenkin huomaamattani pitkän aikaa, kunnes otin opikseni vuosi pari sitten ja aloin jättää tutustumatta ihmisiin, joiden huomasin tarvitsevan sitä. Kyseessä tuntuisi olevan varsin syvälle juurtunut sosiaalisessa suhteessa olemisen tapa, jonka voisin helposti uskoa olevan yhtä vakiintunut ja luontevuudestaan johtuen huomaamaton henkilölle itselleen samassa määrin kuin huomiota 'patologisesti' tarvitsevalle on hänen oma käyttäytymisensä ja suhteeseen asettumisen tapansa.
Mutta jospa tämän alustuksen jälkeen viedään puhe itse huomiontarpeeseen ja tilanteisiin, jossa kyse ei ole narsistisesti häiriintyneen, empatiakyvyttömän ihmisen huomiontarpeesta, vaan 'vain' huomionkipeydestä, jolle ei tunnu olevan loppua. Se siis uusiutuu päivä toisensa jälkeen. Mitä tästä pitäisi ajatella heidän, jotka ovat näiden ihmisten kanssa toistuvasti tekemisissä ja ovat heitä, jolta huomiota haetaan? Voisiko voimakkaan huomionhakuisuuden negatiivinen kaiku juontua mahdollisesti sekä siitä, että se kertoo jonkinlaisesta tarpeesta jota henkilö ei ole onnistunut aikuiseksi kasvettuaan selvittämään ja setvimään - siis tulemaan itsenäisemmäksi ja maltillisemmaksi, joita jotkut liittävät aikuisen hyveiksi - että myös siitä, että huomionhakuisuus voi olla kanssaihmisiä verottava ja toisinaan myös raskaasti siedettävä taakka kannettavana? Ystävyys- ja parisuhteissa voi ajatella (liiankin) helpon vastauksen eli 'itsepä valitset', mikä samalla vapauttaa vastuusta pyrkiä minkäänlaiseen kasvuksi nimitettävään muutokseen, mutta jos otetaan erilaiset ryhmät mukaan harraste-, opiskelu- tai työympyröistä, niin jokainen voinee todeta että pidemmän päälle se voi käydä välillä turhauttavaksi, kun yksi asettuu keskiöön toistuvasti ja ilman, että siihen olisi lopulta mitään aihetta tai ansiota.
Tämä kannattelu on avainsana. Olen omasta puolestani saanut kasvuolojen myötä sen kirouksen tai lahjan, joka on tehnyt minusta hyvän "kannattelijan". Tein sitä jokseenkin huomaamattani pitkän aikaa, kunnes otin opikseni vuosi pari sitten ja aloin jättää tutustumatta ihmisiin, joiden huomasin tarvitsevan sitä. Kyseessä tuntuisi olevan varsin syvälle juurtunut sosiaalisessa suhteessa olemisen tapa, jonka voisin helposti uskoa olevan yhtä vakiintunut ja luontevuudestaan johtuen huomaamaton henkilölle itselleen samassa määrin kuin huomiota 'patologisesti' tarvitsevalle on hänen oma käyttäytymisensä ja suhteeseen asettumisen tapansa.