Kun Dominoiva Mies itkee

[an_emi]

Miksi itkeä?

Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.

Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?

Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?

Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet  saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.

Väestöliiton ylläpitämällä hyvakysymys.fi- sivulla on tähän aiheeseen liittyen mahtavaa verkkomateriaalia. Varsinkin täällä: https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/. Kyseessä on tunnekeskeinen parisuhdekurssi, jossa käydään läpi esim. miten ainaisia riidanaiheita voi parisuhteessa työstää. Materiaalista on hyötyä myös muissa ihmissuhteissa, joten jos tunneälykkyyden kehittäminen kiinnostaa, niin suosittelen kovasti! Kurssin sisällöistä eniten tätä aihetta sivutaan jaksossa 3, Kipupisteiden tunnistaminen.

Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.

Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.

[Alistavaherra]

Itkeminen. Ulkoiset tekijät saavat minut harvoin D:nä kokemaan itkemistä tapana purkaa oloa. Otan ja olen ottanut pelottavan hyvin vastaan kaikenlaista shittiä, jopa vuosien ajan hyvinkin ahdistavissa olosuhteissa. En vain ole ihminen, joka katkeaa taakan tai vastoinkäymisten edessä. Jopa hakeudun tilanteisiinkin, missä voin kokea kevittäneeni toisen tilannetta. Tämä ei silti tee minusta henkisesti tai tunteellisesti kylmää. Toki kaikki kolahtaa, mitä päin heitetään. Mutta nämä asiat voi käsitellä selväksi.

Myöskään subin kyynelten näkeminen ei minulle ole mitenkään lohdutonta tai kammottavaa, vaan toisinaan jopa hyvinkin miellyttävää ja kiehtovaa, kun syyt ovat oikeita. Tietysti suru on aina surua, ja se pitää sellaisena kohdata.

Mutta kun tullaan omaan itseeni, tilanne on eri. Kun olen tilanteessa, missä itse muodostan esteen rakkaudelle tai ihmissuhteelle tekemieni valintojeni johdosta tai kun muut tehdyt valinnat "konkretisoituvat" ja joutuu ottamaan valtavia askeleita kasvaakseen isompiin saappaisiin, niin monasti nämä kulminaatiopisteet sattuvat - ja myös saattavat kohtaamaan niissä syntyvät tunteet kyynelten kera. Ja voin myös rakkaan ihmisen seurassa näyttää kyyneleni.

[bikantti]

Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.

Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.

Tätä komppailen. Paljolti netissä (esim. täällä) olen kuullut siitä, miten miehen on ok ilmaista vihaa, ei haavoittuvuutta tai herkkyyttä tai surua tai itkua jne. Kulttuurin puolesta taas naisilta viha on se kielletty osasto. Jos mies piilottaa pelkoa ja haavoittuvuuttaan vihan alle, niin herkästipä se pakotetaan toisen osapuolen kokemukseksi, pelko ja haavoittuvuus. Tai jos toinen osapuoli ei ilmaise vihaa, niin ilmaiseeko toinen sitä sitten senkin edestä.

Ajattelen myös, että haavoittuvuuttamme suojaamme sen minkä koemme tarpeellisena. Mitä enemmän uskaltaa ja kykenee olemaan läheisessä suhteessa auki ja avoin, niin sitä enemmän voi saada - mutta sitä enemmän voi myös sattua.

[Pip]

Mä olen itkenyt viimeksi 2014 kun kannnoin rakasta ystävääni hautaan. Erittäin lahjakas kuvaaja, joka ei tekniikan päälle niin ymmärtänyt, mutta hänellä oli silmää. Olin hällä useissa kuvauksissa assarina, koska halusi introverttinä, että kuvaukset sujuisivat leppoisissa tunnelmissa. Olin myös hällä mallina kuvissa, joihin kukaan muu ei olisi saanut mua suostuteltua. 24 -vuotias nuori nainen kuoli, kun ratsastamansa hevonen pelästyi jotain ja lähti juoksemaan talliinsa, oviaukko oli liian matala, että hän olisi voinut kumartua, mutta putosikin siihen katkoen niskansa. Kuullessani suru-uutisen olin järkyttynyt, mutten itkenyt. Vanhempansa tiesivät ystävyydestämme ja pyysivät minua kantamaan arkkua sukulaisten rinnalla. Hautajaiset menivät jotenkuten ja laskin arkulle seppeleen, jonka valokuvausyhteisön sisällä oli kerätty ja voin kertoa, ettei se kimppu ollut pieni. Pystyin vielä omat ja yhteisön muistosanat sanomaan, mutta kun nostimme arkun lattialta kuljettaaksemme sen kärryille imatrankosket silmistäni lähtivät kuohumaan.

Olen isänikin haudannut, mutten siellä tirauttanut kyyneltäkään, tyttäreni ulvoessa sylissäni. Rakastin isääni, ehkä juuri siksi, että on samanlainen paskajääräpää, kuin minäkin.

Ne ketkä minut tuntevat, eivät voi sanoa mun olevan kaikkein sentimentaalisin tyyppi, mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi mitään. Omasta mielestäni osaan käsitellä tunteeni ja jos joku arvokas ihmissuhde päättyy, niin hautaudun sopivaksi ajaksi norsunluutorniini ja vietän siellä aikaa maailman parhaassa seurassa, eli itsekseni, kunnes minulla on hyvä olla itseni kanssa ja sen jälkeen voin alkaa tutustumaan jonkun uuden ihmisen kanssa.

[Fia]

miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.

Tähän vähän tartun. Itse subina toivon toki, että kun dominoiva leikkii mun tunteilla ja iholla, hän pystyisi pitämään tilanteen hallussa, olemaan mulle turvallisesti läsnä ja kannattelemaan mua mun tunnetiloissa, kuka ties kohtaamaan sen itkunikin. En silti edellytä, että dominoivalla on sydän titaania. Kyllä äärimmäiset asiat ja rajoilla käyminen saavat hänestäkin tuntua joltain, jälkihoidon ajattelen olevan vastavuoroisesti D:tä varten siinä missä subia varten ja jos D:tä jälkikäteen droppauttaa, että mitäs tulikaan tehtyä, mentiinkö kumminkin liian pitkälle ja oliko sulla varmasti hyvä, niin sitten droppauttaa. Jos ihan jopa D:tä itkettäisi niin sitten itkettäisi. Ajatus ei pelota yhtään, eikä tee D:stä mielessäni vähemmän D:tä. Vaikka nyt olenkin nainen ja subi niin en minä ihan niin hauras astia ole, ettenkö pystyisi antamaan omasta puolestani emotionaalista tukea ja turvaa sille, jolle alistun ja antaudun. Ennemminkin pitäisin sitä kunniatehtävänäni.

Mä oon muuten myös sitä mieltä, että D/sadisti voi myös käyttää turvasanaa. Jos nyt vaikka kesken subin/masokistin kanssa tuoksimisen tulee olo, että ei vittu, nyt menee yli, tämä alkaa jo ahdistaa ja kohta tulee varmaan ruumiita tai itku nyt ainakin, saa huutaa punaista. Ei se aito dominanssi siihenkään säry. Päin vastoin.

Ihmisiä tässä nyt kumminkin ollaan, olipa nyt kenelläkin mitäkin kirjaimia.

[Hanne]

Hieno kirjoitus kaikenkaikkiaan 

[Hanne]

miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.

Tähän vähän tartun. Itse subina toivon toki, että kun dominoiva leikkii mun tunteilla ja iholla, hän pystyisi pitämään tilanteen hallussa, olemaan mulle turvallisesti läsnä ja kannattelemaan mua mun tunnetiloissa, kuka ties kohtaamaan sen itkunikin. En silti edellytä, että dominoivalla on sydän titaania. Kyllä äärimmäiset asiat ja rajoilla käyminen saavat hänestäkin tuntua joltain, jälkihoidon ajattelen olevan vastavuoroisesti D:tä varten siinä missä subia varten ja jos D:tä jälkikäteen droppauttaa, että mitäs tulikaan tehtyä, mentiinkö kumminkin liian pitkälle ja oliko sulla varmasti hyvä, niin sitten droppauttaa. Jos ihan jopa D:tä itkettäisi niin sitten itkettäisi. Ajatus ei pelota yhtään, eikä tee D:stä mielessäni vähemmän D:tä. Vaikka nyt olenkin nainen ja subi niin en minä ihan niin hauras astia ole, ettenkö pystyisi antamaan omasta puolestani emotionaalista tukea ja turvaa sille, jolle alistun ja antaudun. Ennemminkin pitäisin sitä kunniatehtävänäni.

Mä oon muuten myös sitä mieltä, että D/sadisti voi myös käyttää turvasanaa. Jos nyt vaikka kesken subin/masokistin kanssa tuoksimisen tulee olo, että ei vittu, nyt menee yli, tämä alkaa jo ahdistaa ja kohta tulee varmaan ruumiita tai itku nyt ainakin, saa huutaa punaista. Ei se aito dominanssi siihenkään säry. Päin vastoin.

Ihmisiä tässä nyt kumminkin ollaan, olipa nyt kenelläkin mitäkin kirjaimia.

Fia, miten osuvasti sanoitettukaan. Täysin samaa mieltä.

[Voitto]

Samoilla linjoilla kuin Pip, katastrofin, eron, järkytyksen, liian pitkälle menneen "lisää tähän mitä haluat" tms. jälkeen kerään omassa rauhassa voimia kunnes oma peilikuva rupeaa taas miellyttämään ja tuntuu että toisille on taas jotain annettavaa henkisellä puolella.

Viinalla viihdytän itteeni ja muita mulkulla sanoo vanha sananlasku ja mulkkua on helppo heiluttaa mutta vastuun ottaminen myös toisesta osapuolesta on rankkaa ja vaatii paljon eikä siihen hommaan kannata lähtiä jos takki on tyhjä.

Jokainen kyllä löytää oman tapansa osoittaa tunteensa niin ilossa kuin surussa, ei niihin onneksi ole olemassa mitään käsikirjaa tai käytösmallia vaan itse se työ on tehtävä. Omassa elämässä on ollut isoja mullistuksia ja joku pieni juttu joka saattaa jollekkin muulle olla suuri, ei juurikaan hetkauta suuntaan eikä toiseen muttei se tarkoita etteikö päässä liikkuisi paljonkin tunteita laajalla skaalalla syntymästä kuolemaan ja ilosta suruun, epävarmuuksista ja innostumisista, välittämisestä ja rakkaudesta puhumattakaan ja kaikki nuo on tullut koettua. Jos se miehen itkun puuttuminen on ongelma niin kenen ongelma se on ja miksi.

Ihmisiä me kaikki ollaan niin hyvässä kuin pahassa ja jokaiselle on paikkansa tässä oudossa Matrixissa.

[Sukkanauhafani]

Olen lopulta itse päätynyt siihen, että kyky ilmaista tunteitaan - kaikkia tunteitaan - osoittaa suurempaa henkistä vahvuutta kuin se että piilottaa ne kaikki. Emootiot ovat osa ihmisyyttä ja jos pelkää osaa ihmisyydestään, on selvästi jotenkin sisältä heikoilla. Musta tuntuu että sellainen stooalainen ihannekuva järkähtämättömästä miehestä on pitkälle väärinymmärrys. Ei pointti ole se että ei saisi tuntea mitään tai ilmaista tunteitaan ollakseen vahva, vaan että hädän hetkellä on hyvä osata pitää yllä toimintakykyä tunteista huolimatta. Vahvin ihminen on sellainen, joka on sinut sen kanssa mitä on. Heikot ihmiset pelkäävät ja vihaavat itseään, mikä johtaa myös näiden reaktioiden heijastumiseen kohti muita. (Vähän kuin tämä klisee homofobisista kaappihomoista, jotka oikeasti vihaavat sitä homoutta itsessään.)

Se on surullista miten itsekin oon niellyt jonkun "pojat ei itke" -propagandan penskana. Se on ollut aika vahingollista. Varmasti on totta että tyttönä kasvatetuilla on sitten taas erilainen painolasti niskassa, eikä asioita ole hedelmällistä verrata. 

Mulle dominoinnissa ei ole kyse mistään voittamattomuusfantasiasta, vaan siitä että se antaa mulle luvan päästää täysin irti seksuaalisesti kun vastaparina on nainen joka tahtoo alistua. Vaan mä nyt olenkin varmaan aika vanilja verrattuna moniin kantapeikkoihin tällaisissa piireissä.

[Qurat]

Alkaa menee jiukan sitruunat ja omenat keskenään vertailuksi. Iso on ero, tuleeko kyynel jos katsot menehtynytta isoäitä arkussa tai sub tekee sellaisen eleen, mikä uppoa syvälle ja hyvässä mielessä tai joka toinen viikonloppu D vollottaa kun pikkulapsi eikä pirkka talouspaperirulla riittää.

[Griselda_80]

Jokainen D, ketä minun elämässä on ollut, on näyttänyt koko tunteiden kirjon, myös surun, liikutuksen ja itkun. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, parisuhteeseen ja myös D/s-suhteeseen kuuluvana. Siksi tämä keskustelu näyttäytyy minulle melko absurdina.

[Snadistisadisti]

Kolumnin pointti taisi tiivistettynä olla: Älä kiusaa.

[OrjaKuiskaaja]

Olen sitä ikäluokkaa, jolle on sallittua itkeä kun äiti kuolee, ja suomalaisen seisoessa palkintopallilla saa tirauttaa yhden kyyneleen per silmä.

Näistä uusista pehmeistä arvoista puhuttaessa signalointi on vahvaa. Jokainen sanoo haluavansa juuri semmoisen heikon ja pehmoisen, ja sitä heikkoutta sitten ylistetään vahvuutena. Miehen ainoa sallittu aggressiivisuuden osoitus on valkoritarointi mielikuvitusnatsia vastaan internetissä. Saa siellä roolipelata miestä.

Vastavuoroisesti mies kertoo kirkkain silmin, että naisen pitääkin olla vihainen ja suuri. Juliarobertsileffat on ihania ja naisellani on tietenkin oikeus haaremiin.

Konservatiivisiin arvoihin nojaavat löytävät nykyään toisensa nettikiusaajien avulla. Katsot vaan kuka ottaa iskuja parhaiten ja siinä sulle vahva.

[onez]

Itse oon kokenut itkun hyvänä ja tehokkaana työkaluna käsitellä omia oloja ja menneisyyden solmujakin. Monta vuotta meni ilman itkua suojakuori kovetettuna sotaa odottaessa, aika kirjaimellisesti. Sit kuolemantapauksen myötä tuli särö siihen kuoreen ja pääsin käsiks siihen supervoimaan mikä itkussa on. Useamman kerran arkkua kantaneena odotan nykyään sitä itkua. Sen kautta tunneside vahvistuu ja voimistuu kuollutta kohtaan. Samalla myös löytyy hyväksyntä menneisyyttä kohtaan.

Oon myös onnistunut itkemään omaa menneisyyttä kohtaan ja sitä kautta saanut sen hyväksynnän ja lämmön. Sellainen avaa mahdollisuuden päästää irti ja siirtyä eteenpäin.

Samat asiat voi toki käsitellä monella muullakin tavalla. Itku on mun mielestä vaan tosi kätevä ja tehokas keino. Ei tarvi samoilla viikkokausia metsässä käsittelemässä asioita, itkun kautta voi päästä käsiksi siihen lopputulemaan sekunnissa, kirjaimellisesti. Se todennäköisesti liittyy johonkin välittäjäkemikaaliin joka muuttaa perspektiiviä. Se on myös luonnollinen reaktio jota kulttuurisista syistä halutaan rajoittaa.

Jotkut näkee itkun hallinnan menettämisenä, ja sitä se ehkä onkin tavallaan. Siinä päästää irti siitä venttiilistä ja lopettaa sen hampaiden puremisen ja kyynelien nieleskelyn ja antaa kehon reagoida. Mutta ei se huono asia ole, paitsi tietty jos se aikuisena on samanlaista kun pikkulapsilla jotka itkee kun on nälkä/väsy/kiukuttaa tms. Eikä se ole myöskään heikkoutta, päinvastoin. Vaatii rohkeutta kohdata se itkureaktio, varsinkin jos ei itke paljoa.

Liikuttuminen on mun mielestä vähän eri asia kun itku. Kunnon itku on tosi fyysinen reaktio jota ainakin itse mielelläni peittelen, se ei aina ole kovin nättiä . Liikuttuminen on taas arkipäiväisempää ja silläkin on varmasti oma funktionsa mielen toimissa. Ainakin se vahvistaa kokemusta ja muuttaa mustavalkoisen kuvan väreihin.

[Occam]

 Pari kommenttia kolumniini liittyen.
 
 Iso kiitos hyvästä vastaanotosta,
 uskon, että kirjoittelen tänne myös jatkossa.
 On hyvä että enemmänkin kirjoitettu sana,
 ja ajatus, merkitsevät enemmän kuin kirjoittaja itse.

 Tunteiden käsittely ja tunteet ovat inhimillisiä.
 Ei ole väärin kirota, itkeä tai mennä olemaan itsekseen jos maailmassa on asioita jotka vaativat näitä toimia prosessointiinsa. Ja tätä onkin huomioitu ihan hyvin. Tunteet kuuluvat kaikille.

 Snadi ja Index ja muutama muukin on huomioinut että itse itkeminen ja pahan olon purkaminen olivat vain osa kokonaisuutta. Olette siinä oikeassa. En yleensä sanomisiani paljoa tulkitse, jätän ihmisille oikeuden tulkita ajatuksiani kuten haluavat. Mutta tietynlainen 'uusi lähestymistapa' oli se mitä kokonaisuudella hain. Se miksi suostuin kirjoittamaan, ja se miksi kirjoitin itkusta, mutta myös Dominoivan Miehen arkkityypin kohtaamasta, ajatusmaailmoihin liittyvästä foorumin nykytilasta.

 Kaikki luomme kirjoituksillamme toisillemme viihdettä, popcorn-timea, tunteita ja ajatuksia. Ja oma viestini ydin oli ehkä se oikeanlainen hyväksyntä omista arvoistakin eroaville ajatuksille.