Miehet deittimarkkinoilla

[laalaa]

Katsoin Yle Areenasta ohjelman Miesoletuksia jakson (2 Deittailu on paskaa)  https://areena.yle.fi/1-50211576  jossa mies analysoi kiitettävästi tunteitaan ja kokemuksiaan deittisovelluksissa, ja vaikka tapahtuneet olivat synnyttäneet katkeruutta, hän kykeni niitä sanoittamaan rauhallisesti (ehkä johtuen siitä, että oli kuitenkin löytänyt tyttöystävän).

Olisiko täällä halukkuutta kertoa lisää tästä ilmiöstä?

Haluaisin kovasti ymmärtää tätä miesten todellisuutta. Yleensä siitä kohtaa puheenvuoroja, joissa lähinnä se kauna, katkeruus ja turhautuneisuus ryöpsähtää, ja tätä kautta olenkin ymmärtänyt, että kohtaamattomuus aiheuttaa paljon tuskaa. Mutta olisiko kenelläkään halua kertoa vähän syvällisemmin aiheesta ja ajatuksistaan?

Onko mahdollisesti niin, että ennen näitä tindereitä, esim yökerhoissa/kuppiloissa, muutkin kuin ne profiilinsa airbrushanneet ovat kuitenkin päässet kohtaamaan potentiaalisia partnereita, vai onko tilanne silloinkin ollut yhtä vinoutunut?

[MrA]

Katsoin tuon kymmenen minuutin pätkän.

Siinä tuli esiin pari ristiriitaa joista ei saa puhua. Toinen on miehen väärä lähestymistapa. Hän hakee seuraa tositarkoituksella. Se on suuri virhe, ei kannata sekoittaa läheisyyttä, tunteitaan tai seksin tarvettaan parisuhteen etsimiseen.

Jännämies tai suoraviivainen seksin etsijä löytää sitä. Seksiä. Eli ko. rooli päälle siihen tarpeeseen. Suhteeseen sitten sieltä napsahtaa joku tai napsahtaa muuta kautta mutta mieli pysyy rauhallisena kun kassit pumppaa välillä tyhjäksi ja saa jokaiselle ihmiselle tärkeää ihokosketusta.

Toinen mistä ei saa puhua on markkina-arvoteoria ja se miten Tinderin kautta miesten ja naisten välinen kohtaanto-ongelma on lisääntynyt. Kohtaanto siinä mielessä jos pohjimmiltaan on tavoitteena parisuhteen muodostaminen.

Top miehet saavat mitä haluavat ja joskus miehellä on vain tarve tehdä tarpeensa (kuten varmasti naisillakin). Näin toisinaan nainen joskus saa seuraa prinssistä johon missään tapauksessa ei rahkeet riitä. Nainen helposti biasoi tasovaateensa prinssiin ja etsii tällaista kumppania parisuhteeseen. Sitä ei tule tapahtumaan. Näin netin luoma valheellinen kuva omista mahdollisuuksistaan muodostuu tragediaksi naiselle. Hankitaan koira ja ollaan kolmevitosia sinkkuja biologisen kellon paukkeessa.

Niille miehille jotka eivät ole top 10-20% ja joilla on väärä lähestymistapa kuten kyseisen kaverin kohdalla homma on myös traagista. Ei tipu ei lirise.

Toisaalta irtopanoja viikonlopuksi etsiville naisille Tinder on helpotus, voi tehdä valinnat viikolla ja viikonloppuna pääsee suoraan asiaan ilman turhia säätöjä ravintolakierroksen muodossa. Sama nautinto-oikeus oli myös miehillä Tinderin alkuaikoina, palvelun valtavirtaistuessa se poistui. Ilmiö kävi myös Jodekin suhteen, tosin nopeammalla syklillä.


Tarinan opetus; Älkää olko kuin filmin Janne, olkaa jännämiehiä.  Niin Jannekin lopulta onnistui. 

[Pip]

En katsonut linkkiä, mutta vastaan omakohtaiselta perstuntumalta. Tällä naamalla tinderistä seuraa ei saa. Tämä oli etukäteen jo tiedossa, enkä siis tilanteeseeni pettynytkään, kun kaksi lumellista päivää maaliskuun lopulla erotti minut ja henkisen tukeni koronan ajalla (eli golf). Kaksi mätsiä sain, mutta molemmat englanninkielisiä ja hyvin nopeasti alkoivat tarjoamaan maksullisia sivustojaan, jossa voisin seurata heidän masturbointiaan. Molemmat vakuuttivat olevansa pirkanmaan alueelta. Haistatin molemmille pitkät vitut.

Oli mulla muutamia kiinnostuneita blurrattuina, mutta osasin heidät yhdistää tyyppeihin, jotka eivät kiinnostaneet mua. Mulla oletettavasti on siis ylikorostunut vaatimus kumppanista, koska tykkäyksiäni laittaneista ei kukaan ollut kiinnostunutkaan musta.

Mä en osaa myydä itseäni netin kautta, enkä osaa kuvailla itseäni tarpeeksi, enkä jenkkiläläiseen tyyliin halua kehua itseäni liikaa. Totean asioita lyhyesti ja jotkut niistä voivat kiinnostua, mutta parhaimmillani olen, kun pääsen keskusteluyhteyteen jonkun kanssa. Siinä kuuluisassa markkina-arvossa olen asteikon alapäässä tinderistä ja muista puhuttaessa.

Toisaalta livenä olen seuraa löytänyt ja siinä aion tästedes pysyäkin. Markkinoikoon paremmannäköiset miehet itseään sitten netin kautta, mulla se vaan ei toimi.

En sano tätä katkerana missään nimessä, vaan siten, että mun itsetuntoni on kohdallaan. En  kuvittele itsestäni yhtään enempää, kuin olen, mutten myöskään vello itsesäälissä. Mä oon mitä oon.

[hwyl]

Toinen mistä ei saa puhua on markkina-arvoteoria ja se miten Tinderin kautta miesten ja naisten välinen kohtaanto-ongelma on lisääntynyt. Kohtaanto siinä mielessä jos pohjimmiltaan on tavoitteena parisuhteen muodostaminen.

Top miehet saavat mitä haluavat ja joskus miehellä on vain tarve tehdä tarpeensa (kuten varmasti naisillakin). Näin toisinaan nainen joskus saa seuraa prinssistä johon missään tapauksessa ei rahkeet riitä. Nainen helposti biasoi tasovaateensa prinssiin ja etsii tällaista kumppania parisuhteeseen. Sitä ei tule tapahtumaan. Näin netin luoma valheellinen kuva omista mahdollisuuksistaan muodostuu tragediaksi naiselle. Hankitaan koira ja ollaan kolmevitosia sinkkuja biologisen kellon paukkeessa.

Tosin tuo markkina-arvoteoria saa ajattelemaan että Uuno Turhapuro on top-elokuva ja joku Maa on syntinen laulu on beta- tai gamma-elokuva. Ihmisillä on usein tosi huono maku. Sillä en tarkoita sitä, etteivätkö kysynnän ja tarjonnan lait toimisi, totta kai toimivat. Jääkiekkotähdet ja mallit pariutuvat - mikä on oikeastaan hyvä juttu monelle ihmiselle, koska se jättää tarjolle kiinnostavia tyyppejä

edit: ei niin etteikö malli tai jääkiekkotähti voisi olla kiinnostava tyyppi mutta tietty korrelaatio varmastikin on olemassa siiheen toiseen suuntaan

[hihaton]

En toki voi puhua kaikkien miesten puolesta, mutta ainakin minun todellisuuteni deittimarkkinoilla poikkeaa radikaalisti kaikista naisista, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut. Tinderiä olen kokeillut joskus, ja olisinko saanut kaiken kaikkiaan kymmenkunta matchia. Muistaakseni treffasin lopulta yhden sellaisen matchin, jota en tiennyt jo muualta, mutta toisia treffejä ei tullut. Pari muualta tuttua matchia tuli tavattua useammankin kerran, mutta sen kummempia suhteita ei niistäkään kehkeytynyt. Siksi olen keskittynyt deittailemaan enemmän kinky-ympäristössä, koska täällä se on ollut selkeästi helpompaa.

Kuten jotkut ehkä muistavat, kirjoitin tuossa keväällä räiskyvän deitti-ilmon, joka keräsi kolmatta sivua kommentteja, kehuja ja ylistystä. Sain siihen yhteensä 6 vastausta, ja tämä on kaikkien aikojen ennätykseni nettideittailussa. Yksi näistä vastauksista johti toisiinkin treffeihin, mutta se ihminen asuu niin kaukana, että välillemme ole muodostunut suhdetta. Ehkä vielä joskus.

Parhaat tulokset olen saanut vastaamalla muiden deitti-ilmoihin tai kysymällä kiinnostavaa ihmistä treffeille suoraan. Näistäkään ei läheskään joka kerta muodostu edes niitä toisia treffejä, mutta aina välillä löytyy joku helmi, joka jää pidemmäksi aikaa.

Kun ottaa huomioon, että olen kuitenkin jo jossain määrin tunnettu kasvo kinkypiireissä ja osaan jonkin verran kirjoittaa, tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että valtaosa miesten deitti-ilmoista jää vaille ensimmäistäkään vastausta. Tästä on nykyisen kumppanini kanssa itse asiassa puhuttu, että pitäisi laittaa aiheesta gallup pystyyn, mutta en ole saanut aikaiseksi. Epäilen, että sieltä paljastuisi samankaltainen karu totuus, josta tuossa Ylen jutussa puhuttiin.

En ole koskaan kokenut luontevaksi vetää mitään rooleja päälle, joten olen aika ajoin ollut yksinäinenkin. Yltiöpäisen sosiaalisena ihmisenä se on ollut minulle vaikeaa, enkä ollenkaan ihmettele, että vuosia jatkuessaan sellainen vetää katkeruuden ja vihan pintaan. Minulla on sentään siinä mielessä onnekas tilanne, että ystäväpiiristäni löytyy aina halauksia tarvitsevalle, mutta tunnistan, etteivät kaikki ole yhtä hyvässä asemassa. Tunnen itsekin useita ihmisiä, pääasiassa miehiä, jotka ovat sinkkuja ja/tai neitsyitä vasten tahtoaan. Siinä joukossa on korkeakoulutettuja, älykkäitä, hauskoja, toimeentulevia ja elämään intohimoisesti suhtautuvia tyyppejä, joista ei ikinä arvaisi. Minusta se on helvetin surullista, enkä tiedä mitä hittoa sille voisi tehdä.

[stoge]

Bittideittailun kulta-aika sijoittuu johonkin akselille 90 -luvun loppu 10 - luvun alku.
Tällöin koko homma siirtyi melko pitkälle onlineksi.

Siitä sitten alkoi alamäki ihan sen vuoksi, että ihmisten motiivit ja toimintamallit muuttui.
Kinderi ja variaatiot tappoi koko homman melko pitkälti lopullisesti kun kuvaselailusta tuli harrastusmuoto.

En siis väitä ettei satunnaisia juttuja voisi tapahtua, mutta itse tuon kulta-ajan eläneenä, se on ohi.
Ihan nykytilanteesta en toki osaa ukkoontumisen vuoksi sanoa, mutta kyllähän sivukorvalla kuunneltuna meno on vähän epätoivoista.

Jos itse lähtisin seuraa hakemaan nykypäivänä, en käyttäisi nettiä ollenkaan.

Liha is back.   

[Pip]

Jos itse lähtisin seuraa hakemaan nykypäivänä, en käyttäisi nettiä ollenkaan.

Liha is back.   

Näin mäkin tuumaan. On sitten ne sujuvapuheiset, jotka saavat seuraa helpommin, mutta mitä kokemuksia naiset niistä sitten  saavatkaan, kuuluu ihan toiseen kommenttiraitaan.

[Dominanssi]

Ennen kuin tajusin olevani tämän lajin edustaja, hain seuraa ilmoituksilla netissä.
Ja löysinkin sitä.

Koko sen ajan, mitä olen tässä skenessä ollut, olen ollut passiivinen.
Olen silti seuraa löytänyt... vain olemalla itse avoin  ja valmis keskusteluihin.
Niiden kautta olen ne ihmissuhteet löytänyt.

En ole deitti-ilmoja laittanut.
Olen vain jutellut ihmisten kanssa avoimin mielin...pitkään ja hartaasti.
Ja se seura on löytynyt nimenomaan keskustelujen kautta.
Ja aina se on löytynyt piinaavan (ei minusta).. ja pitkän kaavan mukaan.

Hyvä niin.

[rovasti48]

Jossain kohtaa tulee vastaan ikä, loppuu tarjonta ja kysyntä. Tähän on tultu.....

[laalaa]

Kiitos vastauksista. Mä olen itsekin tätä ikäluokkaa jolla on vielä kokemus livenä tapaamisesta nuoruudessaan, mutta miten nää nuoret jotka on aikuistuneet tähän kulttuuriin?
Mä muistan toissakesältä, kun oltiin upeena kuumana kesäiltana ystävän kanssa vähän yläikäisenä jollain hipsteriulkoilmaravintolan keikalla, missä väkeä oli pari sataa, miehiä ja naisia, niin seurattiin mun ystävän kanssa sellasta miesporukkaa (alle kolmekymppisiä) viereisellä sohvaryhmällä jotka olivat koko sen ajan tinderissä. Se oli musta jotenkin niin outoa! Että vaikka sä olisit ihmisten ilmoilla, niin silti ne sun kohtaamiset ja kohtaamattomuudet on siellä puhelimessa.

Ehkä se mitä hain linkkaamalla ton ohjelman oli myös se kokemuksien ja tunteiden jakaminen. Onko sellasia paikkoja, missä sitä voi tehdä? Onko tällainen keskustelunavaus esim sellainen, johon uskaltaisi jakaa omia ajatuksia? Onko sellaista miehen suuhun sopivaa sanastoa, jota tuntuu luontevalta käyttää?

Oisin tosi happy, jos tähän vielä tulis lisääkin kirjoituksia. Avautumiset ja tunteenpurkauksetkin tervetulleita, kunhan ne pysyy sisällöltään ja sanavalinnoiltaan asiallisina.

[finsir]

Videolla näkyvä mies oli rohkea ja selvästi poikkeuksellisen taitava itsereflektoimaan. Näin miehen näkökulmasta katsottuna vaikutti olevan myös ihan tavallisen näköinen, ellei jopa komea.

Se, että videossa esillä olleella, äärimmäisen rohkealla miehellä, on tällainen kokemus kertoo siitä, kuinka erilaisia miesten ja naisten kokemukset tältä osin ovat. Haastavaa miehenä on se ymmärretyksi tulemisen puute, joka tulee naisilta kun nettideittailusta puhutaan.

Netin kautta on edelleen mahdollisuus löytää seuraa myös miehenä, mutta se vaatii tietyllä tapaa näytille ja tarjolle asettautumista ja paljon omaa aktiivisuutta suhteessa tuloksiin.

Äärettömän tärkeää, että asiasta puhutaan!

[Snadistisadisti]

Netin kautta löytyy seuraa suhteellisen helposti ja nopeasti. Tämä huolimatta siitä, että potentiaalisten soveltuvien kumppanien joukko on varsin pieni osa väestöstä. TrueMaster on kysyttyä seuraa, koska meitä on vähän ja alistuvia on suhteessa paljon.

Epätoivoisuus, teeskentely, kiire, tositarkoituksella etsiminen ja itsesääli ovat pahinta myrkkyä seuranhaulle. Niitä kannattaa välttää. Jokaisella on jotakin vahvuuksia, niillä korteilla kannattaa pelata - ei ole järkeä hävitä painissa, jos on mestari shakissa.

[Coach]

Nuorempien deittailu- ja seuranhakukertomuksia odotellessa kerron hieman omiani.

Aloin käyttämään Tinderiä avioeron aikaan, ennen poismuuttoa yhteisestä kodista eksän kanssa. Alkuun vain tarkoituksena (eksällä) oli saada mun itsetunto jätetyksi tulemisen jälkeen nousuun, kun hänkin uutta seuraa jo oli etsinyt tovin. Itsetunnon kohottajana Tinder toimi hyvin ja lopulta sieltä ne ekat treffitkin löytyi. Mä olen oikeastaan sen alun jälkeen suhtautunut Tinderiin positiivisesti. Hyvä appi, joka madaltaa ujon ihmisen lähestymisyritystä ja karsii valmiiksi kiinnostuneet sun saataville.

Silloin alkuun sieltä etsi itselleen syliä ja lämpöä. Tärkeätä oli myös vaan löytää joku jonka kanssa lähteä kokeilemaan synkkaisiko. Etsin silloin vuosia sitten enemmän itseäni kuin toisia (näin myöhemmin olen havainnut).

Suhteita olen saanut muodostettua Tinderin kautta useita. Yksikään varsinaisista parisuhteista ei silloin aiemmin kestänyt pidempään kuin vuoden, mutta pysyviä ystävyyksiä tai kaveruuksia sieltä on löytynyt useita. Eli on toiminut tarkoitukseensa erittäin hyvin, seuraa on löytynyt. Nykyään en hae mitään ”vakavaa seurustelua” vaan kohtaamisia, ja sanon sen avoimesti profiilissakin. Olen nykyään myös avoimesti kinky ja poly Tinderissä. On matchien lukumäärä pudonnut varsin radikaalisti sen jälkeen, mutta enpä itsekään tykkää kuin ehkä prosentista tai sen puolikkaasta profiileita. Osuman tullessa helmiä kuitenkin löytyy.

Kokemuksia baarin deitti-ilmosta ei ole, koska en ainakaan vielä ole kokenut luontevaksi laittaa omaa ilmoa tänne. Mä lueskelen ilmoituksia ja poimin sieltä joskus kiinnostavia, jos itsellä aikaa ja kiinnostusta johonkin on sillä hetkellä. Mutta edelleen mun mielestä parhaat suhteet löytyy etsimättä. Bileissä kohdatessa, miitissä tai jossain vaan. Kun planeetat on oikeassa asennossa, niin asioita tapahtuu.

Mä pidän kaikilla elämänalueilla, myös parinhaussa, tärkeänä tavoitteenasettelua. Tarkoitan sitä, että kun sinulla on joku haave tai unelma, se pysyykin haaveena niin kauan, kunnes sanot ääneen ”minä haluan toteuttaa unelman X”. Unelmien tavoittelu on tiedostavan päätöksen jälkeen tiedostamattomia valintoja kohti päämäärää. Jos hoet itsellesi, ”en koskaan löydä ketään”, et myöskään tee sopivalla hetkellä valintoja kohti kumppanuutta. Silloin kun pitäisi ottaa se rohkea katse kohti kiinnostavaa tyyppiä tai avata suu ja alkaa rohkeasti puhumaan toisen kanssa, se jää tekemättä kun et ole asettanut sitä tavoitteeksi itsellesi. Negatiivinen asenne myös näkyy ja kuuluu, silloin et tee itse itsellesi mahdolliseksi parin löytymistä.

Tämä ei tietenkään päde aina ja kaikkialla. Vaikka uskoisit itseesi, voit silti jäädä ilman kumppania. Joskus elämä vaan menee niin. Mutta kun uskoo itseensä, yleensä sen kumppanin löytymättömyys ei aiheuta niin suurta kolhua, että koko paketti romahtaa.

Minulla muuten seuranhaussa on aina toiminut rehellisyys ja aitous. Jos yrittää esittää muuta kuin on, se nähdään heti. On parempi sanoa suoraan, että jännittää, kuin yrittää peittää sitä. Tämä tuntuu vaniljahetskumaailmassa olevan se ensimmäinen asia joka deittailusta opetetaan, älä vaan näytä että olet epävarma tai paljasta heikkouksiasi. Käsittämätöntä kuraa, joka vaan johtaa noidankehään syvemmälle ja syvemmälle. Deittailun ensiaskeleet pitäisi vetää jotain roolia, ja sitten kun saadaan saalis nalkkiin (liukuportaissa ne muutamat ekat metrit) niin lyödään täyskäsi pöytään ja paljastetaan kuka oikeasti olen. Erohan siitä pääsääntöisesti tulee.

[Sukkanauhafani]

Toisaalta livenä olen seuraa löytänyt ja siinä aion tästedes pysyäkin. Markkinoikoon paremmannäköiset miehet itseään sitten netin kautta, mulla se vaan ei toimi.

Puutun vain tähän sen verran, että *kuvissa paremmannäköiset miehet*. Osa ihmisistä on vain parempia esiintymään kuvissa tai ottamaan kuvia itsestään kuin toiset. Todellisuus voi sitten olla ihan toista, kuten monet koskaan nettideiteillä käyneet tietävät. Se on aika hassua, miten tuollainen tekninen taito tai se miten osa ollaa kuvattavana, vaikuttaa noin paljon. (Kaikki kuvien käsittely ja siloittelu ja muu sellainen päälle.) Livekohtaamisessa pääsee esille karisma, ruumiinkieli ja muut ominaisuudet mitkä eivät kuvien kautta välity, eikä toisaalta ole mahdollisuutta hakea edullisia katselukulmia todellisuutta puijamaan. Se, että ei Tinderissä tai instassa tai missään muussa sellaisessa vastaa vaadittua visuaalista järjestystä, ei lopulta kerro mitään siitä onko yleisemmin viehättävä vai ei. Sama pätee kaikkiin sukupuoliin.

[Manuel]

Vahva samaistuminen tuolla Ylen videolla deittailukokemuksistaan kertoneen miehen sanoihin. Ei sinänsä mitään uutta, kun olen omia kokemuksiani esim. tinderissä ja OKC:ssä verrannut muiden kuin miesten kokemuksiin. Mulla lukee omassa profiilissa mm. että olen poly/ra ja että olen sub. Se tietysti itsessään karsii jo monta ihmistä, ja ihan hyvä niin! Siinä tarkoituksessa ne on sinne kirjoitettu ettei tuhlaa aikaansa ihastuessaan johonkin ihmiseen vain että se päättyisi siihen kun selviää etten olekaan mono. Kuitenkin ei voi olla lannistumatta siitä, kuinka vähän mätsejä tulee - ja kuinka iso osuus mätseistä joita saa ei ole lukenut profiiliani. Ärsyttää myös että joudun aloittamaan noin 90% keskusteluista. Kokeilin hetken bumblea, jossa siis vain nainen voi aloittaa keskustelun, ja keskustelun aloitus oli yleensä "moi". Että se siitä sitten, ettei muka joutuisi itse aloittamaan keskustelua

Tietysti aika paljon oma mieliala vaikuttaa siihen, kuinka vakavasti nämä tinderin pettymykset ottaa. Jos on jo yksinäinen tai puutteessa (enkä tarkoita vain seksiä) pettymykset maistuvat entistä karvaammilta. Olen myös huomannut, että kokemus tinderissä nyt on hyvin erilainen kuin vuosikymmenen alussa. Tuntuu että silloin oli helpomi mätsätä tykkäämiensä tyyppien kanssa, nyt epäilen että tinderin algoritmit entistä enemmän pimittävät hyviä mätsejä siinä toivossa että maksaisi sen käytöstä.

Tällä hetkellä en koe pettymyksiä kauhean raskaasti, mutta kyllä se pidemmän päälle syö itsetuntoa ja turhauttaa. Monellakaan tapaa ei tunnu voivan löytää kaipaamansa seuraa tinderistä tai muualta. Offline en ole jaksanut etsiä seuraa pitkään aikaan, koska en erinäisistä syistä jaksa taikka halua käydä enää sellaisissa tapahtumissa tai harrastuksissa joista joskus muinoin on saattanut seuraa löytyä - eikä enimmäkseen heterona sub-miehenä ole helppo löytää sen suhteen mätsäävää seuraa saati että muut asiat mätsäisivät samaan aikaan.

tl;dr: Joo, olen kyllä kieltämättä lievästi katkeroitunut.