Vääriä syitä olla poly

[Coach]

Jos tuota miettii, miten sitten oppisi rakastamaan itseään. Tärkeimmältä on tuntunut minusta se oivallus ettei ole huono ihminen. Ettei kukaan oikeasti ole huono ihminen.

...

Oivalluksen jälkeen sitä oppii myös madaltamaan odotuksiaan itsensä ja muiden suhteen, hyväksymään ettei kenelläkään ole sisällään mitään rakkautta jota hän voi jakaa, antaa tai jota häneltä voisi ansaita. Rakkaus on enempi sellainen ilmiö joka ilmestyy tyhjästä. Kun se ilmestyy, tilanne muistuttaa useammin jotain en tiedä aa-kokousta missä ollaan rehellisiä ja haavoittuvaisia toistemme edessä. Ihminen omien keskeneräisyyksiensä takana tulee nähdyksi ja näkee toisen hänen keskeneräisyyksiensä takana. Siellä jossain sellaisessa totuuden ja vapauden ilmapiirissä niitä rakkauden tunteita olen huomannut ilmestyneen.

Peukku tälle!

Jos mihinkään ihmissuhteeseen lähtee reppu täynnä odotuksia ja valmiina "panostamaan" siihen, ollaan mielestäni jo väärällä polulla. Aito rakkaus tai ystävyys perustuu vapaaehtoisuuteen, haluun vastaanottaa se mitä tulee ja aitoon haluun tehdä asioita toisen eteen. Vaatimalla asioita takaisin, koska on itse antanut suhteelle jotain, saa vain pahaa mieltä aikaiseksi. Näin ainakin itselläni. En minä ole mikään pankki, johon voi antaa ja odottaa saavansa sitten takaisin sopivalla korolla.

Valitettavasti meidän liukuporrasteoriaan perustuva ihmissuhdekäsitys on omiaan ajamaan ihmiset oletusten ja odotusten tielle, jossa petytään, kun toinen ei toiminutkaan odotustemme mukaisesti. Oli sitten mono tai poly (tai monopoly  ) useimmilla ihmisillä on paljon opittavaa juuri Alistavaherran mainitsemissa tarpeiden määrittelyssä, ja sitä taas joutuu lähes väkisin tekemään polysuhteissa. Ja jos sitä ei tee, on ennemmin tai myöhemmin pulassa sen asian kanssa.

Olisikin hyvä miettiä, miksi me asetamme itsemme parisuhteissa asemaan, jossa toinen (vieläpä rakas ihminen) rajoittaa ja "omistaa" meidät ja me vaan antaudumme sille. Monoliitoissakin olisi hyvä pohtia ihan samat asiat kuin polysuhteissa, miksi me olemme yhdessä ja mitkä suhteemme säännöt ovat.

Itserakkaus nähdään myös jotenkin pelottavana asiana. Mutta mielestäni vasta itsensä rakastamisen kautta voit rakastaa muita. Silloin et ole niin haavoittuvainen ja riippuvainen toisen "antamasta" rakkaudesta, vaan rakkaus on jotain joka syntyy yhdessä.

[Coach]

Polyamorisuus, mulle soolopoly, on identiteetin kaltainen asia. Ihan kuin olen kinky, olen samalla poly tai monisuhteilija.

Suhde ei määritä polya tai monoa. Vai olenko mono, jos kahdesta suhteesta toinen lakkaa ja on vain yhden kanssa?

Nuo "syyt olla polysuhteissa" ei liity polyamoriaan mitenkään. Voit valita suhteiden määrän perustuen erilaisiin syihin, tai olla olematta missään suhteessa, koska olet rikki henkisesti etkä kestä yhtään suhdetta. Se ei silti tee yhtään mitään sun halulle tai tarpeelle olla poly/mono.

Miksi aina pitää perustella erilaisuus valideilla ja muiden hyväksymillä argumenteilla?

Ei pidä Sen sijaan minusta on älyttömän hyvä pyrkiä siihen, että pystyy perustelemaan valintansa itselleen. Se pohjimmainen kysymys silloin on, edistääkö tämä minun hyvinvointiani. Vielä tarkemmin kuin erilaisuuden kohdalla miettisin sitä silloin, kun on muovautumassa samanlaiseksi kuin jotkut toiset.

Ei polyamorisuus minusta muoti-ilmiö ole sen enempää kuin mikään muukaan suuntautuminen on ollut, mutta se on ilmiö. Ajanhenkeä ja semmoista. Asia on enemmän esillä, ja yhä useammat pohtivat ja/tai kokeilevat, kokevatko sen siksi toimivimmaksi tavaksi olla omia itsejään suhteissa. Huomaan taas olleeni kuplassa kerrassaan kun taas järkytyn miten paljon ennakkoluuloja polyamorisuuteen yhä liittyy. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ollut edistää niitä. Minulle polyamorisuus näyttäytyy positiivisena asiana, muttei sitäkään silti ihan annettuna kannata ottaa niin kuin ei mitään muutakaan maailmassa. Tämän kolumnin sinä on hyvin vahvasti minä - tämäntyyppisistä lapsuksista olen itseni saanut kiinni ja joudun siksi miettimään jälleen sitä "onko tämä minulle hyväksi" -kohtaa.

Mulle on identiteettitasoinen asia, että olen emotionaalisesti ja seksuaalisesti voimakkaasti kokeva ihminen. Mulle on ominaista, että pystyn solmimaan niitä emotionaalisseksuaalisia siteitä elämäni aikana määrällisesti paljon, ja mahdollista että niitä on yhtäaikaisesti useampia. Sen verran minä tiedän tässä vaiheessa. Hyvältä tuntuvat suhdesopimukset tahdon määrittää vasta sitä mukaa kun asiat ajankohtaisiksi tulevat, huomioiden kaikki ne joita asia koskettaa. Juuri nyt tuntuu siltä, etten tahdo ennalta tehdä siihen edes sitä rajausta, puhutaanko mono- vai polysuhteesta. Sekin rajanveto voi sitä paitsi olla melkoista veteen piirtelyä.

Ymmärrän ettet sinä Pikkusisko vaadi perustelemaan tätä, mutta olen kyllä joutunut kohtaamaan varsin usein  lyhyellä "polysuhdeurallani" sen, että minulle kerrotaan löytäväni kuitenkin sitten lopulta "sen oikean", kunhan vaan "se oikea" kohdalle osuu. Ja sitten kyllä ne muut siitä karsiutuu vierestä pois.

Tai sitten minulle kauhistellaan ääneen, että "en minä kyllä vain tuohon pystyisi". Ihan kuin se olisi joku pystymisasia, kun koen elämäntapani oikeaksi juuri näin. Ne mono-oletukset on niin tiukassa, että ei nähdä muita vaihtoehtoja mahdolliseksi, ja siitä tämä minun kuumenemiseni juontaa. Ja onhan se aika perseestä, että omankin pään opettaminen hyväksymään polyamoria on vaikeata, sen lisäksi sitä joutuu tekemään työkavereille, ystäville ja muille asiaa ihmetteleville. Kinkynä monet varmasti samaistuvat tähän. (Ja ennen kuin kukaan tarttuu tähän oman pään opettamiseen, tarkoitan sitä, että ne monosuhteen askelmerkit on niin lujassa, että ehtii monesti miettiä matkalla, että onko tämä nyt oikein, mitä olen tekemässä.)

Rajanveto mono ja polysuhteissa onkin aikamoista sekameteliä. Ei sitä tavallaan voi määritellä mitenkään muuten kuin yksilön omien näkemysten kautta, mutta vain omalle kohdalleen. Siinä vaiheessa kun tunnet olevasi poly, olet poly. Ihan kuin kinkykin.

[Irwikissa]

Koska olen poly niin olen samantien automaattisesti

- karkkikauppailija
- syön suhteissa rusinat pullasta
- suhteeni (rakastamiini) ihmisiin ovat pelkkiä panoja- ja säätöjä, joita kutsun vain trendikkäästi polyamoriaksi
tai vaihtoehtoisesti
- en erota säätämistä suhteesta vaan kerron kaikille holtittomasti olevani sitoutunut heihin, mutta toisaalta koska olen poly en edes kykene sitoutumaan
- nussiskelen ristiinrastiin enkä huolehdi partnereista enkä heidän tarpeistaan
- en kykene rakastamaan tai kokemaan syviä tunteita enkä edes kiinnittymään tunnetasolla toiseen ihmiseen

P.S. Jos joku käyttäytyy holtittomasti tai kusipäisesti ihmissuhteissa niin jotenkin en ymmärrä tarvetta vetää yhtäläisyysmerkkejä monogaamisuuteen tai polyamoriaan. Kusipää on kusipää ja sekin saattaa oppia ihmiseksi.

Kas, jos tätä ei olisi jo löytynyt niin olisin kirjoittanut aika vastaavaa.

Ja tuo ajatus, että polyamoria on vapaita panosäätöjä ympäriinsä..joo, kiva jos jollekin näin on, mutta itsellekin polyamoria tarkoittaa kykyä rakastaa useampaa samanaikaisesti, eikä vain säätämistä ympäriinsä

Täällä oli myös lause..jos on vaikeuksia uskaltaa rakastaa tai olla rakastettu, polyys voi olla hyvä vaihtoehto??!

Niin että jos yhden ihmisen kanssa jo hajottaa, niin useampi lisää on iisimpi? Miten? Luuleeko täällä oikeasti niin moni, että polyys ei sisällä tunteita, sitoutumista ja merkityksellisiä ihmissuhteita - ilmeisesti, vaikka silloin ollaan kyllä täysin hukassa

[balthazar]

Jos tuota miettii, miten sitten oppisi rakastamaan itseään. Tärkeimmältä on tuntunut minusta se oivallus ettei ole huono ihminen. Ettei kukaan oikeasti ole huono ihminen.

Ainoastaan huonot ihmiset ovat sellaisia jotka eivät ansaitse osakseen rakkautta, he ansaitsevat vain huonoa kohtelua. Huono ihminen ahdistuu kun sille sanoo että rakastaa sitä. Huono ihminen vastaa että nyt kyllä olet erehtynyt pahemman kerran. Se tuntuu niin pieneltä erolta mutta on itseasiassa ihan hirveän suuri ero nähdä itsensä ihmisenä joka on tehnyt huonoja valintoja, eikä ihmisenä joka on huono. Ihminen joka on tehnyt huonoja valintoja on ihminen joka on keskeneräinen, jolla on kasvuvaraa, mahdollisuuksia, se on aidosti pahoillaan ja sille voi antaa anteeksi, se voi antaa itselleen anteeksi. Huonolla ihmisellä sensijaan on vain huonon ihmisen kohtalo.

Oivalluksen jälkeen sitä oppii myös madaltamaan odotuksiaan itsensä ja muiden suhteen, hyväksymään ettei kenelläkään ole sisällään mitään rakkautta jota hän voi jakaa, antaa tai jota häneltä voisi ansaita. Rakkaus on enempi sellainen ilmiö joka ilmestyy tyhjästä. Kun se ilmestyy, tilanne muistuttaa useammin jotain en tiedä aa-kokousta missä ollaan rehellisiä ja haavoittuvaisia toistemme edessä. Ihminen omien keskeneräisyyksiensä takana tulee nähdyksi ja näkee toisen hänen keskeneräisyyksiensä takana. Siellä jossain sellaisessa totuuden ja vapauden ilmapiirissä niitä rakkauden tunteita olen huomannut ilmestyneen.

Kukaan ei ansaitse huonoa kohtelua, imho. Jos ihminen on "huono" (?) ja kusipäinen, lienee sopivin tapa suhtautua jättää moinen ihminen huomiotta ja unohtaa koko ihmisen olemassaolo.

Huono kohtelu tekee kaksi asiaa; validoi ihmisen käsitystä omasta huonoudestaan entisestään, tai huomio antaa entistä enemmän varmuutta tämän "huonon" ihmisen hyvästä käsityksestä itsestään.

Ensimmäisessä esimerkissä kyse on ihmisestä jonka minäkäsitys muodostuu ulkoapäin tulevasta, ympäristön ja sen ihmisten palautteesta. Sellaisen minäkäsityksen muuttaminen tai korjaaminen on toki mahdollista, mutta hyvin hyvin vaikeaa.

Toisessa esimerkissä taas se "huono" ihminen ajattelee olevansa huipputyyppi ja ihmisenä erinomainen huolimatta siitä, millainen vaikutus hänellä ympäristöönsä ja muihin ihmisiin on.

Summa summarum, ihminen voi halutessaan muuttua mutta se vaatii paljon työtä. Kummassakaan tapauksessa ulkoinen palaute ei edesauta muutosta, mutta molemmissa tapauksissa kehno kohtelu vain lisää negatiivisuutta; ensimmäisessä kohteen ja toisessa palautteen antajassa itsessään.

Kukin tehköön kuten itselleen on hyvä ja oikealta tuntuu, tämäkin on vain allekirjoittaneen nöyrin mielipide, vaikka saattaisi Ainoan Oikean Totuuden julistukselta vaikuttaa. Jos tuntuu oikealta kohdella kusipäitä kusipäisesti ja siitä tulee lämmin ja pörröinen olo sisälle niin eikun antaa palaa vaan

[Dante79]

Kolumnissa kun mainittiin yksinjäämisen pelko, rakastumiseen uskaltamisen pelko ja uskomukset ettei olisi rakkauden arvoinen yleisinä väärinä syinä lähteä, olla ja jämähtää vähän mihin tahansa suhdekuvioon. Tuntuu että niiden taustalla on torjutuksi/hylätyksitulemisen pelko ja ajattelin siitä kirjoitella sekalaisia ajatuksia tähän:

Hylätyksitulemisen pelko on minusta terve pelko, joka kuuluukin olla ihmisellä. Tuntuu että sille on muodostunut vähän sellainen heikkouden leima, että onhan se nyt aika nössö jos sellaista pelkää. Mutta olen ajatellut että me ihmiset kun ollaan sosiaalisia otuksia. Ja ilman ihmissuhteita elämällä ei ole merkitystä. Ja rakkaudelliset ihmissuhteet itsenäisten aikuisten kesken ovat sellaisia mitä ei voi loppupeleissä kontrolloida mitenkään. Toinen osapuoli voi koska vaan ilmoittaa että tää oli tässä, ja sitten se oli siinnä, eikä sille voi mitään. Jos on tunteillaan investoinut kaikenlaisiin mahdollisiin yhteisiin tulevaisuuksiin ja ne ovat olleet vähän niinkuin jo osa itseä, silloin se pala itseä leikataan poikki. Ja onhan se ihan hirveä fiilis. Siinnä mielessä tuo pelko on tärkeä, turvaamassa ihmistä, ettei olisi liian sinisilmäinen ja toiveajatteluun heittäytyvä. Että ajan kanssa katsoisi ensin turvatarkastuksen omaisesti että minkäslaisen ihmisen seurassa sitä oikeastaan on ja minkälaista tulevaisuutta tässä on realistista odottaa.

Hyvä reality check pelkonsa mittakaavan suhteen on itselle ollut sellainen että muistelee omaa elämäänsä tähän mennessä ja listailee mielessään kaikki mahdolliset tulevaisuudet jotka ovat katkenneet. Onko sielä kavereita, ystäviä, sukulaisia, tuttavia, yksipuolisia ihastuksia, kaveriporukoita, työ- ja opiskelupaikkoja mihin on hakenut, läheisten kuolemia, lemmikkieläinten kuolemia, päättyneitä parisuhteita, työsuhteita, aikaisempia käsityksiä itsestään ja suuntia mihin kuvitteli elämänsä olevan matkalla, jne. Ja mietin että, olenko selvinnyt hengissä, olenko itseasiassa ihan ok, vaikka kaikenlaista on tullut menetettyä? Kaikenlaisia ovia sulkeutunut, hetken ollut paska fiilis, mutta kokoajan tää elämä availee uusia ovia. Eikö näin tulisi käymään jatkossakin. Tuota kautta pelon saattaa saada palautettua sopivaan mittakaavaan. Voinee huomata että kyllä se elämä jatkuu niinkuin on ennenkin jatkunut vaikka (henkilö x) pistäisi välit poikki.

Torjutuksi tulemisen pelko herättää henkiin usein myös oman sisäisen kriitikon, joka tuo pinnalle vanhat kuluneet: "Olen liian (negatiivinen piirre x) että kelpaisin kenellekkään" -väittämät. Tuosta umpikujasta olen itse ainakin päässyt ulos kun katselen ympärilleni objektiivisesti ja kysyn: Näenkö ihmisiä joilla on enemmän (negtiivinen piirre x:ää) kuin minulla, ja ovatko he silti rakastettuja ja löytäneet onnellisia suhteita? Vastaus on ainakin omalla kohdalla aina ollut: Kyllä. Silloin tuo sisäinen kriitikko on nopeasti hiljentynyt.

Pelko suhteesta poisputoamisesta usein herättää ajatuksia myös että voisinkohan sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida ja muokata itseäni tai toista, että saisi tätä jatkettua. Mutta ei. Rakkaus on ilmiö joka tarvitsee totuutta ja vapautta ollakseen olemassa, yhtäpaljon kuin ihminen tarvii happea. Lapsuuden ympäristössä varsinkin jos sielä oli se kuuluisa "virtahepo olohuoneessa", mihin oli pakko sopeutua, eikä siitä saanut puhua, ei voinut luottaa että oma selusta oli turvattuna, niin sitä on ehkä jäänyt selkärankaan olettamus että oma paikka ihmissuhteissa on jotain missä asiaan kuuluu että mukaudutaan odotuksiin, sensuroidaan itseään, kovetutaan itsevahvaksi, tai että se "virtahepo" kuuluu suhteisiin, joten jonkun meistä pitää olla siinnä roolissa. Mutta eipä toimi silleen täällä itsenäisten aikuisten maailmassa. Täällä tarttee vaan olla oma ittensä, puhua avoimesti totuus ja vaalia aina toisen mahdollisuutta poistua. Siitä syntyy se ihmeellinen happikupla minkä sisällä rakkaus voi hengittää kaikenlaisissa suhdekuvioissa.

Tuommoisia keskeneräisiä sekalaisuuksia olen aiheesta ajatellut. Ja ajattelin ne tähän ketjuun jakaa.

[Henuli]

Kolumnissa kun mainittiin yksinjäämisen pelko, rakastumiseen uskaltamisen pelko ja uskomukset ettei olisi rakkauden arvoinen yleisinä väärinä syinä lähteä, olla ja jämähtää vähän mihin tahansa suhdekuvioon. Tuntuu että niiden taustalla on torjutuksi/hylätyksitulemisen pelko ja ajattelin siitä kirjoitella sekalaisia ajatuksia tähän:

Hylätyksitulemisen pelko on minusta terve pelko, joka kuuluukin olla ihmisellä. Tuntuu että sille on muodostunut vähän sellainen heikkouden leima, että onhan se nyt aika nössö jos sellaista pelkää. Mutta olen ajatellut että me ihmiset kun ollaan sosiaalisia otuksia. Ja ilman ihmissuhteita elämällä ei ole merkitystä. Ja rakkaudelliset ihmissuhteet itsenäisten aikuisten kesken ovat sellaisia mitä ei voi loppupeleissä kontrolloida mitenkään. Toinen osapuoli voi koska vaan ilmoittaa että tää oli tässä, ja sitten se oli siinnä, eikä sille voi mitään. Jos on tunteillaan investoinut kaikenlaisiin mahdollisiin yhteisiin tulevaisuuksiin ja ne ovat olleet vähän niinkuin jo osa itseä, silloin se pala itseä leikataan poikki. Ja onhan se ihan hirveä fiilis. Siinnä mielessä tuo pelko on tärkeä, turvaamassa ihmistä, ettei olisi liian sinisilmäinen ja toiveajatteluun heittäytyvä. Että ajan kanssa katsoisi ensin turvatarkastuksen omaisesti että minkäslaisen ihmisen seurassa sitä oikeastaan on ja minkälaista tulevaisuutta tässä on realistista odottaa.

Hyvä reality check pelkonsa mittakaavan suhteen on itselle ollut sellainen että muistelee omaa elämäänsä tähän mennessä ja listailee mielessään kaikki mahdolliset tulevaisuudet jotka ovat katkenneet. Onko sielä kavereita, ystäviä, sukulaisia, tuttavia, yksipuolisia ihastuksia, kaveriporukoita, työ- ja opiskelupaikkoja mihin on hakenut, läheisten kuolemia, lemmikkieläinten kuolemia, päättyneitä parisuhteita, työsuhteita, aikaisempia käsityksiä itsestään ja suuntia mihin kuvitteli elämänsä olevan matkalla, jne. Ja mietin että, olenko selvinnyt hengissä, olenko itseasiassa ihan ok, vaikka kaikenlaista on tullut menetettyä? Kaikenlaisia ovia sulkeutunut, hetken ollut paska fiilis, mutta kokoajan tää elämä availee uusia ovia. Eikö näin tulisi käymään jatkossakin. Tuota kautta pelon saattaa saada palautettua sopivaan mittakaavaan. Voinee huomata että kyllä se elämä jatkuu niinkuin on ennenkin jatkunut vaikka (henkilö x) pistäisi välit poikki.

Torjutuksi tulemisen pelko herättää henkiin usein myös oman sisäisen kriitikon, joka tuo pinnalle vanhat kuluneet: "Olen liian (negatiivinen piirre x) että kelpaisin kenellekkään" -väittämät. Tuosta umpikujasta olen itse ainakin päässyt ulos kun katselen ympärilleni objektiivisesti ja kysyn: Näenkö ihmisiä joilla on enemmän (negtiivinen piirre x:ää) kuin minulla, ja ovatko he silti rakastettuja ja löytäneet onnellisia suhteita? Vastaus on ainakin omalla kohdalla aina ollut: Kyllä. Silloin tuo sisäinen kriitikko on nopeasti hiljentynyt.

Pelko suhteesta poisputoamisesta usein herättää ajatuksia myös että voisinkohan sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida ja muokata itseäni tai toista, että saisi tätä jatkettua. Mutta ei. Rakkaus on ilmiö joka tarvitsee totuutta ja vapautta ollakseen olemassa, yhtäpaljon kuin ihminen tarvii happea. Lapsuuden ympäristössä varsinkin jos sielä oli se kuuluisa "virtahepo olohuoneessa", mihin oli pakko sopeutua, eikä siitä saanut puhua, ei voinut luottaa että oma selusta oli turvattuna, niin sitä on ehkä jäänyt selkärankaan olettamus että oma paikka ihmissuhteissa on jotain missä asiaan kuuluu että mukaudutaan odotuksiin, sensuroidaan itseään, kovetutaan itsevahvaksi, tai että se "virtahepo" kuuluu suhteisiin, joten jonkun meistä pitää olla siinnä roolissa. Mutta eipä toimi silleen täällä itsenäisten aikuisten maailmassa. Täällä tarttee vaan olla oma ittensä, puhua avoimesti totuus ja vaalia aina toisen mahdollisuutta poistua. Siitä syntyy se ihmeellinen happikupla minkä sisällä rakkaus voi hengittää kaikenlaisissa suhdekuvioissa.

Tuommoisia keskeneräisiä sekalaisuuksia olen aiheesta ajatellut. Ja ajattelin ne tähän ketjuun jakaa.

Aivan ihanasti muoltoiltu sanoiksi ne ajatukset, jotka omassa päässäkin usein pyörii

[lemmikki]

Koska olen poly niin olen samantien automaattisesti

- karkkikauppailija
- syön suhteissa rusinat pullasta
- suhteeni (rakastamiini) ihmisiin ovat pelkkiä panoja- ja säätöjä, joita kutsun vain trendikkäästi polyamoriaksi
tai vaihtoehtoisesti
- en erota säätämistä suhteesta vaan kerron kaikille holtittomasti olevani sitoutunut heihin, mutta toisaalta koska olen poly en edes kykene sitoutumaan
- nussiskelen ristiinrastiin enkä huolehdi partnereista enkä heidän tarpeistaan
- en kykene rakastamaan tai kokemaan syviä tunteita enkä edes kiinnittymään tunnetasolla toiseen ihmiseen

P.S. Jos joku käyttäytyy holtittomasti tai kusipäisesti ihmissuhteissa niin jotenkin en ymmärrä tarvetta vetää yhtäläisyysmerkkejä monogaamisuuteen tai polyamoriaan. Kusipää on kusipää ja sekin saattaa oppia ihmiseksi.

Kas, jos tätä ei olisi jo löytynyt niin olisin kirjoittanut aika vastaavaa.

Ja tuo ajatus, että polyamoria on vapaita panosäätöjä ympäriinsä..joo, kiva jos jollekin näin on, mutta itsellekin polyamoria tarkoittaa kykyä rakastaa useampaa samanaikaisesti, eikä vain säätämistä ympäriinsä

Täällä oli myös lause..jos on vaikeuksia uskaltaa rakastaa tai olla rakastettu, polyys voi olla hyvä vaihtoehto??!

Niin että jos yhden ihmisen kanssa jo hajottaa, niin useampi lisää on iisimpi? Miten? Luuleeko täällä oikeasti niin moni, että polyys ei sisällä tunteita, sitoutumista ja merkityksellisiä ihmissuhteita - ilmeisesti, vaikka silloin ollaan kyllä täysin hukassa

Tässä saatettiin viitata minun kirjoitukseenikin. Ei. En mä näe, ettei polyys sisältäisi tunteita, sitoutumista tai merkityksellisyyttä. Mutta näen, että polykuvioissa oma osa ja vastuu voi olla pienempi. Ei polyys ole ainoa ratkaisu. Eikä aina edes hyvä. Mutta en sanoisi, että tällaiset syyt olisivat automaattisesti vääriä olla yhtään minkäänlaisissa suhteissa. Kuten edellisissä kirjoituksissakin on mainittu, ihminen voi muuttua ja kasvaa suhteessa ollessaan. Tai sit ei kasva.

Olisiko kaikkien kannalta parempi ratkaisu olla yksin ja tulla ehjäksi, ennen kuin aloittaa mitään suhdetta tai suhteita? Ehkä. Ehkä ei. Kokeilemalla selviää. Mutta kai rikkinäisillä, keskeneräisillä ja rakastamista pelkäävilläkin on oikeus kokeilla siipiään? Etenkin, jos he tuovat suhteita solmiessaan esiin riskit, joita nämä voivat aiheuttaa.

Ja ei, ei kaikki polyt ole karkkikauppailijoita. Mutta monen polyyden taustalla on juurikin se tarve saada omia halujaan ja tarpeita toteutettua eri suhteissa. Eikä siinäkään ole yhtään mitään väärää lähtökohtaisesti.

[pikkusisko]

Omalta osaltani taas tähdentäisin, etten todellakaan ole sitä mieltä ettei siipirikkona saisi lentää  en vain usko sen olevan niin yksinkertaista, että jos on sattunut, valitsemalla tietyn suhdemuodon ei sitten enää sattuisi. Tai että itselle sopimaton suhdemuoto olisi välttämättä ollut syy siihen että alun alkaen kävi köpelösti, vaikka voi toki olla niinkin.

Ihmisille on hirvittävän tyypillistä oikoa mutkia suoriksi kun ne kokevat itsensä loukatuiksi. Sen sijaan että oikeasti paneuduttaisiin siihen, minkä takia jokin asia on tuntunut pahalta, monesti tartutaan mieluummin päätä pahkaa mihin tahansa toimeen, jotta voitaisiin estää sitä tapahtumasta enää koskaan uudelleen. Mikä on tietysti aikamoinen utopia koska ihan takuulla joskus sattuu taas, ja sitten pyöritellään päätä että miten voi aina käydä näin. Se on vähän kuin lätkisi laastareita jos sattuu päähän tai jalka ei kestä astua.

[pikkusisko]

Kaikkea ei tarvitse eikä voikaan ymmärtää, mutta tuomita ei kannattaisi, ja sheimata tai leimata ei kerta kaikkiaan saa. Mutta joku niin aina tekee, ja ymmärrän sen turhautumisen josta Coach aiemmin puhui. Ettei jaksaisi toistuvasti selittää itseään ja oikeuttaa omaa olemistaan muille.

Minä olen sikäli onnekas, että lempipuuhaani on nimenomaan kertoa siitä miten minä maailmani koen Se etteivät kaikki ymmärrä ja että jotkut eivät hyväksy, on mulle itsessään aika neutraali tosiasia, vaikka totta kai ymmärtämättömät ja/tai loukkaavat sanat välillä kirpaisevat. Kannattaa pyrkiä kääntämään se kipu bensaksi omiin liekkeihin. Niin kuin The Arkin iki-ihanassa It Takes a Fool to Remain Sanessa lauletaan:

And if you think I'm corny
then it will not make me sorry
It's your right to laugh at me
And in turn that's my opportunity
to feel brave.

 

[mauje]

Vaihtakaapa kokeeksi mielessänne tähän "vääriä syitä olla kinky"...jotkut asenteet tulevat selvemmin esiin kun osuu omaankin nilkkaan.

[Lady Whip]

Vaihtakaapa kokeeksi mielessänne tähän "vääriä syitä olla kinky"...jotkut asenteet tulevat selvemmin esiin kun osuu omaankin nilkkaan.

Hyvä miettiä ”vääriä syitä” olla jotain.
Tuskin kukaan on ihmisenä niin kehittynyt, ettei mikään teko olisi väärä tai vääristä syistä tehty.
Kun kohtaamme ihmisen tai otamme omaan elämäämme johonkin osaan, omat motivaatiomme ottaa vastaan saattavat olla hyvinkin tuhoavia ja rikkovia. Jos se toinen ihminen olettaa jotain muuta.

Jonkin verran miettinyt tässä ihmisenä olemisen dilemmaa.
Olemmeko veljemme vartija. Vai. Onko jokainen vastuussa vain omasta elämästään.

[Dominora]

Törmännyt tähän artikkeliin ja käynyt lukemassa uusia ajatuksia siihen liittyen aina välillä. Huomannut samalla, että otsikko sinänsä on klikkiansa. Menee sisältöön käsiksi, mutta hiukan laajemmalta ja erilaisemmalta kulmalta kuin antaa ymmärtää  .

1. Haluat vain panna ketä haluat, ilman että kellään on siihen nokan koputtamista
2. Kun kaikki siistit tyypit on / pelkäät jääväsi yksin
3. Et uskalla rakastaa ketään kokonaan
4. Et usko kenenkään voivan rakastua sinuun tarpeeksi
5. Olet ihastunut polyamoriaan aatteena ja/tai mielikuvitusolentona

6. mono-poly -vastanapaisuus
7. Vääriä syitä olla kinky
8. Vääriä syitä olla vanilija
9. Vääriä syitä olla olla kolikon toisella puolella - minä, ja vain minä olen oikeassa.

Polyamoria - kuten mikä tahansa lokero, on vain yksi ajatusrakennelma muiden joukossa. Ihminen on tottunut pistämään asioita raameihin ja jotkut jopa hämmentyvät, kun ne ajatusrakennelmat eivät sovikaan tai muut eivät ajattele asiasta samalla tavalla. Terminologia kuitenkin pirstaloituu, koska ihmiset - nuo ihanat olennot - ovat äärimmäisen älykkäitä keksimään uutta. Uusin termi mihin olen viime aikoina törmännyt, on "karusellipolyamoria" - osalle käyttäjistä se on elämää, osalle vitsi, osalle haukkumasana. Jokainen voi miettiä, mitä sillä halutaan sanoa.

Jokainen pelkää, jokainen haluaa sekä jokaista on satutettu. Tunteva ja empatiaan kykenevä ihminen, käsittelee monia asioita, joista seksuaalisuus, rakastuminen, kelpaaminen tai yksinkertaisesti pelot sekä halut ovat osa kokonaisuutta. Osa ihmistä.

Loppujen lopuksi jokainen määrittelee, kuinka elää niiden asioiden kanssa, kuinka elää muiden kanssa. Itse olen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että antaa jokaisen kukan kukkia, niin kuin parhaaksi katsovat. Useampaa pystyy rakastamaan ihan samalla tavalla kuin yhtä, löytämään raamit tekemiselle.

Itse annan jokaisen määritellä rakastaako yhtä, kahta vai ei ketään.

[Blondie77]

Edit: Pikkusiskon kommentti on poistunut ja eka kappaleeni liittyy siis siihen.

^ Kyllä tässä ketjussa on esitetty mielestäni ihan yhtä loukkaavia ajatuksia polyamoriasta ennen tuota kommenttia ja epäilen, että kyllä siellä yksi jos toinen ruudun takana loukkaantui myös niistä sanoista... En nyt puolustele kumppanini sanoja ja toivon, että ainakin ne järkevämmät ymmärtää, että emme ole yksikkö joka ajattelee aina samalla tavalla asioista vaan meillä molemmilla on omat ajatukset (välillä tahtonut joiltain unohtua tämä fakta ).

Itse mietin, että voiko tämän vastakkainasettelun ongelma olla, että tässä skenessä polyamoria näyttäytyy seksuaalisten tarpeiden kautta ja sitä kautta se isompi kuva jää uupumaan. Jos vaikka seuraa jenkkien Sisarvaimo -sarjaa huomaa, että keskinäinen suhde rakennetaan ihan muun kuin seksuaalisen tarpeen ympärille. Toki tiedän skenestä pari pariskuntaa jotka elävät polyamorisessa suhteessa myös arjen, mutta harmittavan paljon se puoli jää tuomatta ilmi ja polyamorian ympärillä vahvistuu "rusinat pullasta" -fiilis, jolloin kustakin kumppanista haetaan vain puuttuvia palasia ja suhteet näyttäytyvät ulkopuoliselle enemmän frends with benefits -tyylisenä suhteiluna joissa kumppaneita vaihdetaan suht useinkin. Vaikka amerikkalaisesta tosi tv:stä voidaan olla montaa mieltä niin monta kautta seuranneena on ehkä itse saanut avartavamman kuvan polyamoriuudesta (meniköhän nyt oikein ?) kuin mitä esim. tämän skenen kautta.

Onhan täällä baarissa näkynyt liikehdintää kumpaankin suuntaan => polyja joista on uudessa suhteessa tullut monoja ja monoja jotka suhteen päättymisen jälkeen ovat siirtyneet polysuhte (i)eseen.. mietinkin, että miten paljon suhdemuoto tulee omasta identiteetistä (yhtä vahvana kuin esim. oma homo, lesbous, heterous jne) kuin tilanteen luomasta mahdollisuusta?

[lemmikki]

Ehkä ihan kaikkien kommenttien osalta olisi syytä oivaltaa se, että jos nimeää joitain tapoja olla poly tai mono tai syitä siihen.. Niitä ihan kaikkia voi olla olemassa. Ja onkin.

Mä olen monoutunut ja on monta syytä, miksi se sopii mulle. Jos kuitenkin olisi tullut vastaan tilanne, että löydän kumppanin, joka kaipaa esim. pikaista yhteenmuuttoa ja vaikka perheen perustamista tms. olisin ehkä toivonut, että hän etsii sen toisaalta, eikä minun tarvitsisi sen vuoksi välttämättä suhdetta katkaista, jos polyys on ok kaikille osapuolille. Samoin switchaavan ihmisen kanssa järkevin ratkaisu olisi täyttää jompi kumpi tarve muualla, koska itse en kykenisi vaihtamaan samassa suhteessa roolia.

Bdsm on lajina vähän sellainen, että hirveän moni juttu vaatii luottamusta ja tuntemista, joka väkisinkin tuo mukanaan jotain tunteita, jos on toimiakseen. Siksi ymmärrän hyvin, että polyamoria on varsib suosittua meidän keskuudessamme. En vain äkkiseltään osaisi nimetä yhtään lähtökohtaisesti väärää syytä olla poly. Toteutustapa voi sitten olla jollekin hyvinkin vahingollinen, mutta se liittynee sitten toiveisiin, odotuksiin, kommunikaatioon, rehellisyyteen ja avoimuuteen.

Avoimuuden vastapainona kuitenkin on aina myös se muiden kumppanien yksityisyys. Aika tasapainoilua herkästi.

Ihmissuhteet eivät ole helppoja. Ihmiset ovat erilaisia ja heidän toimintaansa vaikuttaa aika moni asia. Vaikka syyt olisivat ulkopuolisen silmiin miten vääriä, eikö parisuhteeseen osallisilla ole täysi vapaus hyväksyä tai olla hyväksymättä ne silti omalla kohdallaan?

[pikkusisko]

En vain äkkiseltään osaisi nimetä yhtään lähtökohtaisesti väärää syytä olla poly. Toteutustapa voi sitten olla jollekin hyvinkin vahingollinen, mutta se liittynee sitten toiveisiin, odotuksiin, kommunikaatioon, rehellisyyteen ja avoimuuteen.

Avoimuuden vastapainona kuitenkin on aina myös se muiden kumppanien yksityisyys. Aika tasapainoilua herkästi.

Ihmissuhteet eivät ole helppoja. Ihmiset ovat erilaisia ja heidän toimintaansa vaikuttaa aika moni asia. Vaikka syyt olisivat ulkopuolisen silmiin miten vääriä, eikö parisuhteeseen osallisilla ole täysi vapaus hyväksyä tai olla hyväksymättä ne silti omalla kohdallaan?

Tismalleen tätä tarkoitin, ja nimenomaan niin että pätee yhtä lailla monoihin Eiväthän nämä nyt moraalisesti vääriä syitä ole olla poly eikä mono tai mitään muutakaan. Pelkään vain pahoin, ettei tällaisista syistä valittu suhdemuoto tuo toivottuja tuloksia, oli se pyrkimys mitä hyvänsä. Rakkaus tuntuu ja rakkaus sattuu, ei se ole sinällään huono asia.

Ehkei tarvitse kaiken muun päälle ennalta ennustaa mitenkä päin tämäkin kolikko kääntyy.