Pikkuistelusta voimavara?

[Coach]

Ylen uutisten kolumniosiossa Ina Mikkola pohdiskelee omaa suhdettaan söpöilyyn. Jutun voit lukea: https://yle.fi/uutiset/3-11368525

Söpöily nähdään tietynlaisena eskapismina maailmantuskaa vastaan. Söpöily antaa voimaa kohdata päivittäistä elämää ja siinä kokemiaan vääryyksiä vastaan.

Tuo kuvattu söpöily näyttäytyy mielestäni paljonkin pikkuistelussa, eikä se silloin liity välttämättä ollenkaan seksuaaliseen toimintaaan tai kiihottumiseen. Itselleni on vaikea samaistua tai kiinnittyä pikkuisten söpöilyyn, koska en tunne sitä samalla tavalla kuin tuntemani söpöilijät.

Mieleeni heräsikin ajatus kysyä ja keskustella, miten paljon nuo kaksi asiaa liittyy toisiinsa, söpöily ja seksuaalisuus. Onko söpöily muillakin pakoa arjena haasteista? Antaako pehmolelu voimaa pitkin päivää kohdatuissa pienissä haasteissa? Kiihottaako jotakuta söpöily itsessään, tai söpöt asiat tai esineet?

[bikantti]

Söpöt jutut (esim. esineet, sisustusjutut) arjessa ovat itselleni jotain pehmeää, esteettisesti miellyttävää, piristävää, iloista, rauhoittavaa, innostavaa. Jotkut niistä ovat muistoja lapsuudesta, jotkut littlejutuista, jotkut ihan vaan siitä että maailmassa on muutakin kuin ikäviä uutisotsikoita.

Kun söpöilyyn liittyy ihminen (itse tai joku muu), niin se voi alkaa muuttua itselle kiihottavaksi, mutta ei välttämättä. Pidän kiltin söpöilyn ja (törkeän?) kinkyilyn välisestä ristiriidasta. Tavallisesti tuon tai sitä tuodaan esille esim. vaatteilla, asennoilla, poseeraamisella, kiusoittelulla jne. 

[subitar89]

Mä saan söpöistä asioista tavallaan lohtua ja turvaa. Kai se on tavallaan pakoa arjen haasteista ja yritys lievittää itseä usein vaivaavaa ahdistusta. On vaan niin ihana nukahtaa My Little Pony- tai Hello Kitty kuvioisen peiton alle. Tarrat on ihanan värikkäitä ja niillä asioiden koristelu tuo iloisen mielen. Puistossa keinuminen tuo villin ja vapaan olon.
Tosin mulla pikkuistelu varmaankin liittyy osittain pelon ja yksinäisyyden sävyttämän lapsuuden "uudelleen elämiseen". Saan nyt tehdä ja kokea asioita turvallisesti, mitä en silloin saanut.
Mulle pikkuistelu on luontaista ja tuo hyvää oloa. Seksuaalista siinä on mulle säännöt ja niiden rikkominen, koska niistä tulee rangaistus. Kiihotun rangaistuksista ja torutuksi tulemisesta, joten siksi nautin niiden mukana olosta. Seksin aikana tavallaan taas "liu'un" "perussubiksi", enkä silloin ole samalla lailla pikkuisen roolissa. Joskaan mulla ei varsinaisesti ole pikkuisikää, vaan teen niitä juttuja omana itsenäni. Toki saatan apua pyytää helpommin ja kaivata hellyyttä enemmän. Mutta voin ajaa pikkuisena vaikka autoakin ihan hyvin. Saatan vaan sitten jos teen ajovirheen, niin vedota et ei pieni vielä voi kaikkee osata.

[Pioni]

Subitar osaa aina kirjoittaa asiat ihan kuin miun kynästä. Yhdyn noihin kaikkiin. Nimenomaan ne rangaistukset ja torumiset on seksuaalista ja seksissä olen sitten helposti aikuinen sub. Mutta muutoin pikkuisuus on minussa se huoleton, keijukaisiin ja yksisarvisiin uskova minä, jota ei maailman huolet kauheasti paina. Se on se pieni, joka en koskaan saanut enkä osannutkaan olla silloin kun olin lapsi.

[Ninuiitti]

Mä oon tosi ronkeli sen kanssa mikä on söpöä, ihan kaikki yleissöpö ei kelpaa. Ne söpöt asiat sitten mitä arvostan, miellyttävät mun silmiäni kauneudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Monet asiat, mitkä ovat mulle jollain tapaa lapsuudesta tuttuja tuovat valtavasti lohtua ja turvaa. Turva liittyy kai siihen, että lapsena koin oloni niin turvalliseksi. Mulle siis kai söpöt asiat muistuttavat asioista, joista tulee positiivisia tuntemuksia.

[Nelli Pikkuvaltikka]

Oi, tuo juttu tuo mieleen niin paljon juttuja omasta nuoruudesta.. Välillä edelleen, pelataan kavereiden kesken samaa ajatusleikkiä. Mitä jos tapahtuisi jotain, mitä tekisit, pelastaisit ja minne menisit? Oma maailmantuskan käsittely alkoi aikaisimpien muistojeni mukaan jo iltapäiväkerhossa. Pohdittiin esimerkiksi sitä, että jos kerhorakennus olisi tulessa? Mä olisin aina pelastanut väriliidut tai hamahelmet.. Parit vuodet myöhemmin päästiin kauhuelokuvien kautta pahuuden läsnäolon tiedostamiseen ja pohdittiin mökillä, keskellä yötä: "mitä tekisit jos.." Puhumattakaan niistä kidnappausleikeistä, mitä leikittiin jo ala-aste ikäisinä, kun saatiin hyytävät fiilikset sisaruksilta perityistä turhista cd-levyistä tms. (Ja joo, prinsessojen sitomis-kidnappausleikit tais olla oikeastaan kinkyjen sitomisleikkien esiaste..)

Se on totta että söpöys on supervoima, joka kumoaa maailmantuskan. Ihan yleisesti ilman pientäkin puoltani, rakastan söpöjä asioita ja juttuja joille voin hymyillä! (Mutta sehän nyt sitten taas on aivokemiaa, hymyily nimittäin.) Ja tottakai näkyy pikkuistelussa jos nauttii söpöstä elämästä! Duh, pikkuiset on monesti olentoja, jotka elää ja syntyy söpöyden ytimestä!

Miten paljon seksuaalisuus ja pienten söpöily on yhteydessä toisiinsa, jos on?
Molemmat on yksilöllisiä asioita, joihin kukin osaa vastata omalta osaltaan. Vaikka söpöydessäkin on monilla samat asiat, etenkin pienillä, sen yleistäminen on vaikeaa. Myös söpöys on yksilöllistä niinkuin muut jo onkin sitä kuvannut hyvin - se on jokaiselle eri juttuja ja siitä voi ja saakin olla nirso! (Lähtekääs vaan mun kanssa etsimään sitä täydellistä, mintunvihreää mutta pastellia esinettä niin tiedätte mitä on nirsoilu..)

Itselle söpöys ei ole tuota mitä Mikkola jutussaan pohtii söpöyden mieltämisestä heikkoudeksi ja tyttömäiseksi lapsellisuudeksi. Koska en miellä itselleni lokeroa, en usko että söpöyskään olisi mikään "tyttöys"- lokero. Mulle se on ennemmin kuin toinen iho tai toiset silmät tai oikeastaan silmälasit! Maailmaa voi katsoa tuskaisena tai laittaa södelasit päähän ja nähdä perhosia! En kuitenkaan pakene söpöyteen piiloon maailmalta, lähinnä vaan filteröin södelaseilla sen mitä haluan nähdä ja poimin ne perhoset kaiken kaaoksen keskeltä. Totuushan kuitenkin on että, jatkuvassa informaatioähkyssä ihminen monesti näkee pelkkää tuskaa - silloin tekee mieli alkaa huutaa ja kovaa... (Minäkin haluisin joskus huutaa niin kovaa että pää räjähtää ja muut luulee hulluksi - sehän ei olisi tervettä se..?) Tavallaan söpöys on siis juuri se ihmelääke, joka parantaa arjen ja estää mun huutokohtauksia?

Mulla on muutamia juttuja, jotka liittää omassa päässä pikkuisuuden ja seksuaalisuuden tai söpöyden ja seksuaalisuuden pyhään liittoon.. Mä sanon näitä söpöfetisseiksi tai pikkufetisseiksi koska.. Well, obviously? Duh, Im little, and horny for glitter!  Pikkufetissejä on esim. näihin:

• Värikkäisiin pompuloihin, pinneihin, hiuslenkkeihin ym. Mitä enemmän värejä ja söpöyksiä sen parempi! Pastelliväreistä syntyy mahdollisesti pikkupervoa hyrinää..
• Lyhyet shortsit tai hameisiin ja mekkoihin pukeutuminen, tässäkin värit tekee sen lisäsöpöyden ja pikkuisen pervon hyrinän.. Pikkuinen minä vaan tykkää olla epäsiveellinen..
• Söpö viattomuus, noin niinku asenteena. Pieni minähän on ihan kiero mieleltään mutta tykkää esittää, ettei muka tiedä mitä pervoa jäisen banaanin nuolemisessa on?
• Ja sit mulla on se outo pikkuisen ja kissan uteliaisuus pistää asioita suuhuni tai nuolla ja purra niitä? Jokaisen kakaran kasvuun kuuluu oraalivaihe, vai onko se verenhimoa?

Joo, kerroin pikkufetissejäni ja nyt jos joku kiero keksii, että pistää mun nenän eteen pastellihiuslenkkejä tms. - Ei kannata. Sanonpa vaan että you have been warned!


Jos söpöyteen tai söpöilyyn on hankala kiinnittää omia ajatuksia?
Se helpottaa suuresti jos juurikin kysyy mikä kullakin on oman söpöilynsä tai mieltymyksen taustalla, usein sieltä löytyy yksinkertaisempia pervoja liitännäisiä taustalta.. Yhtälailla söpöilijän itse kannattaa miettiä tätä, näistähän löytyy vaikka mitä uusia maailmoja kun lähtee pohtimaan että, miksi glitterhileet on musta niin seksikkäitä? (Äläkää kysykö, ette halua tietää..)

[Namunen]

Vastaan näin ei pikkuisena, jolle söpöily ei liity omaan seksuaaliseen puoleen millään tavalla.

En tiedä onko söpöys voimavara, se saattaa olla sitä hetkittäin. Mutta välillä haluan näyttää söpöltä ja tykkään söpöistä jutuista. En tosin siinä määrin että ne menisi jotenkin aikuisuuden edelle. Itsellä ehkä söpöily näyttäytyy eniten tietyssä seurassa, joka taas ei liity kinkyyn mitenkään. Voi sitä söpöstelyn määrää! Ehkä se liittyy kuitenkin siihen lapsuuden huolettomuuteen ja kultaisiin muistoihin. Omalla kohdalla söpöilyssä ei ole mitään seksuaalista tai kiihottavaa.

Koen että söpöily ja söpöistä jutuista pitäminen kuuluvat osaksi omaa persoonaa sen kummemmin erittelemättä ja kyllähän söpöistä jutuista nyt vaan tulee hyvä mieli 

[Wasabi]

Mulle pikkuistelu voi olla sekä seksuaalista, että ei seksuaalista. Kuten mainittu, se voi olla vapauttavaa ja terapeuttista, säännöllinen pastelliannos auttaa jaksamaan harmaata arkea. Se, ettei pehmokasassa tai röyhelömekossa hengailu ole vakavasti otettavaa on jopa positiivinen asia, kuka ihme jaksaa ottaa kaiken vakavasti 24/7. Välillä täytyy rentoutua ja leikitellä. Olen myös jossain määrin melko materialisti, ja söpöt jutut nyt vain ovat miellyttäneet silmääni siitä hetkestä saakka, kun esiteininä hullaannuin kawaii-kulttuuriin. Kohtaloni oli sinetöity.

Pervossa pikkuistelussa taas kiihotun ajatuksesta viattomuuden turmelemisesta, avuttomuudesta, ja kenties vallan väärinkäytöstä. Hyvin kieroutuneetkin skenaariot toimivat. Siinä kohtaa söpöys ei ole niin kytketty materiaan, vaan se on enemmän pikkutyttömäistä asennetta ja käytöstä, voimakkaita tunteita ja uteliaisuutta. "Miksi sedän housuissa on patti? Ai tikkari? Haluan!"

[Saiga]

Wasabi kuvailikin jo hyvin sen, mitä olin itse tulossa kirjoittamaan. Mulle pikkuisuus voi olla sekä seksuaalista että ei-seksuaalista, riippuen päivästä ja tilanteesta. Söpöily esim. pukeutumisen tai söpön materian kautta taas on enemmän just sellaista harmaan arjen piristämistä.

Oon viime aikoina uskaltautunut vähän pikkuiskaapista ulos siinä mielessä, että oon alkanut arkenakin pukeutua söpömmin. Mun heikko itsetunto on aikaisemmin estellyt tekemästä sitä, kun oon ajatellut, että en oo vakavasti otettava aikuinen, jos mulla on selässä vaalenapunainen pikkureppu, josta roikkuu pehmoleluja ja päällä kellohame ja polvisukat. Nyt oon onneksi päässyt siihen pisteeseen, että kiinnostaa paljon vähemmän, mitä muut musta ajattelee. On helpottavaa, kun voi olla just niin söpö kuin haluaa

Oon myös huomannut, että ihmiset suhtautuu joko neutraalisti tai yllättävänkin positiivisesti kaikkeen söpöilyyn. Oon saanut kehuja mun tyylistä silloin, kun oon kotona miettinyt, että näytänköhän mä nyt liikaa 13-vuotiaalta. Kadulla moni kyllä taitaa luulla mua 16-vuotiaaksi pienen kokoni ja lapsekkaiden kasvojeni takia, mutta mitä sitten Nuorempana oli kipeä paikka näyttää monta vuotta oikeaa ikää nuoremmalta, mutta alan pikku hiljaa päästä siitäkin yli.

[Selina]

Komppaan kahta edeltävää.

Havahduin eilen siihen, että musta tulee nykyään poikkeuksetta pikkuinen, kun Isi antaa mulle piiskaa ja se on sellainen skenaario mikä vain tapahtuu täysin ajattelematta ja suunnittelematta. Se vain on täysin luonnollinen olotila. Pehmo kainalossa lohduttaa,  auttaa kestämään kipua, sekä toimii hyvänä kohteena mihin siirtää välillä ajatuksia.

"Aikuisten maailma" on luotu ihan suotta aivan liian kovaksi, eli tylsäksi ja jopa kotikasvatukseni mukaan "aikuisten tulee käyttäytyä arvokkaasti". Juu...kyllä...äitini on sanonut minulle suoraan: "Voisitko alkaa käyttäytyä hieman arvokaammin?".

Miksi mun pitäisi lakata tykkäämästä söpöistä asioista vain siksi, että olen nyt fyysisesti tietyn ikäinen? Missä menee se raja? Monet ihmiset hukuttavat oman itsensä harmauteen, mutta sitten pynttäävät pikkulapsensa tai lemmikkinsä söpöyspötkylöiksi, koska sehän on yhteiskunnallisesti sallittua.

Vastatakseni kysymykseesi vertauskuvallisesti:
Yksinäinen dildo pöydällä on epäeroottinen esine, mikä ei herätä minussa juurikaan minkäänlaisia tunteita. Vasta sen dildon käyttäminen tekee, sekä siitä esineestä, että tilanteesta seksuaalisen.

[RopeBunny]

Onpas kiva aihe! <3
Sarvipääkin tykkää söpöillä. Vaikka mulle voimavarana on enemmän kaikki synkeä ja makaaberi, rakastan myös kaikenlaista pientä hassua söpöilyä varsinkin mieheni seurassa >3< Nyaa~
Se vaan tulee jotenkin luonnostaan - pienet söpöt vingahdukset, pyörähdykset, söpöt ilmeet ja liikkeet. Mieheni kutsuu mua myös kaikilla ällösöpöillä nimillä ja yksi niistä on Pallero.  Purr! Tykkään pehmoleluista, kaikesta pehmoisesta ja pörröisestä, peiton alle miehen kainaloon käpertymisestä ja siellä söpöilystä, koirille lässyttämisestä... jos nään ulkona koiran niin mun on pakko aina miehelleni hihkaista "Koijja!!" ja saatan jopa taputtaa käsiäni.

Söpöyteen liitetään yleensä kaikki pastellisävyt, yksisarviset ja sateenkaaret, mutta itselle maailman söpöintä ovat.. lepakot (lentävät koirat *3*), pehmolepakot, pikku hämikset, pastel goth -estetiikka, pääkallot ja eläimen luut pastellisävyihin yhdistettynä, söpöt goottitytöt... KAWAII!!! Ne saa mut pyörimään ja hihkumaan ja lässyttämään.

Lyhyessä hameessa ja polvisukissa keimailu etenkin mieheni edessä on tietty aivan super söpöä ja viatonta(ko?) :3 Toisaalta en miellä pikkuis-puoltani edes kovin seksuaaliseksi. Kuten täällä on jo pohdiskeltu, on se enemmänkin eskapismia tylsästä todellisuudesta. Mutta onhan se ihanaa olla myös seksin aikana domin käskyvallan alla nöyränä kilttinä tyttönä. 

[Coach]

Kuten saattoi arvatakin, on se söpöstely tosiaan henkilöstä toiseen vähän vaihtelevaa ja jokaisella omanlaistaan. Tuo Selinan toteamus pehmoon tarttumisesta piiskatessa avasi itselleni konkreettisemmin sen turvan tunteen, jota joku söpö ja pehmoinen voi antaa. Siinä se tiivistyy jotenkin hyvin, kaksi vastakohtaa samassa tilanteessa.

Olen koittanut miettiä miten itse kokisin vastaavassa tilanteessa tarpeeni turvaan tai miten siirtäisin omat ajatukset vaikeassa hetkessä ja mihin. Arkisessa elämässä harvoin enää tulee tilanteita, joissa joutuu hakemaan turvaa tai lohtua ulkopuolelta. Mutta aikanaan jännittävissä kokemuksissa en kyllä ole siirtänyt huomiotani turvaeläimeen tai muuhun vastaavaan. Se olisi voinut toimia, mutta eipä ole tullut edes mieleen. Toimin itse niin tietoisena omasta olostani ja analysoin sitä omassa mielessä vaikeissakin tilanteissa, ettei sitä ole oikeastaan tarvittu. Minun turva on järkeily ja logiikka.

Minulle kauniit esineet on usein jotenkin toiminnallisia. Moottoripyörät, autot, työkalut, kädessä pidettävät piiskat jne. ovat joskus todella kauniita. Mutta siihen se jääkin omalla osallani. Mutta kun tullaan pikkuisen tai subin turvahetkiin, osaan antaa sen lelun tai muun esineen kouraan ja sanoa, pidä tästä kiinni. Täysin opittua toimintaa, mutta ymmärrän sen toiminnallisuuden siellä esineen taustalla. Sitä voi käyttää hyödyksi monessa kohdassa D/s suhteen sisällä.

[kuunlilja74]

Mulle pikkuistelu on seksuaalista.
Ja silloin siihen saattaa liittyä jotain söpöstelyä.... ehkä.
En mä muuten innostu söpöistä jutuista.   
Johtuuko se sitten siitä että mun lähipiiri koostuu vain  miespuolista, lemmikkejä myöden ja ne ei  söpöilyn päälle ymmärrä.
Jos ihan itselleni jotain ostan niin se saattaa olla pinkkiä ja söpöä.
Ja puutarhassa kyllä söpöstelen jonkun verran.
Mutta muuten mä olen ihan liian tylsä ja aikuinen 

[Nelli Pikkuvaltikka]

Minun turva on järkeily ja logiikka.

Mutta kun tullaan pikkuisen tai subin turvahetkiin, osaan antaa sen lelun tai muun esineen kouraan ja sanoa, pidä tästä kiinni. Täysin opittua toimintaa, mutta ymmärrän sen toiminnallisuuden siellä esineen taustalla. Sitä voi käyttää hyödyksi monessa kohdassa D/s suhteen sisällä.

Tähän oli pakko tarttua sen verran että näissä lauseissa piilee hyvin paljon oleellista söpöilyyn ja muuhun, ainakin omalta kohdalta. Toisilla on yksinkertainen järkeily ja loogistelu, toisilla taas voi olla ihan jotain muuta, vaikka päämäärä on tavallaan sama.

Mulle esimerkiks söpöilyn osalta tietyt pehmot on turvan tai mahdollisesti tuon järkeilyn kohteita. Tavallaan pehmon kanssa niitä omia fiiliksiä on helpompi järkeillä, kun on joku jolle voi ihan äänettömästikin puhua ja se tajuaa sua heti! Mulla on oikeassa lapsuudessa ollut pehmoja ja eläinleluja, joiden kanssa koki tavallaan tietynlaisen itsereflektio-yhteyden, se on säilynyt ja siirtynyt pikkuiselle puolelleni perintönä.

Mulla on Pipi pingviinivauva, joka edustaa fyysistä kipua ja Lumi pupu on paras kaveri kun pitää itkeä. En tiedä mistä heidät olen yhdistänyt näihin tunteisiin, mutta se on automaattinen reaktio: Jos tulee itku, olipa se sitten onnellinen tai suru-puserossa, pitää Lumi pupun olla mukana itkuhetkessä. Haavan tai muun kivun tullessa tarvitsen Pipin, koska se osaa helpottaa jotenkin taianomaisesti kyseistä tunnetta. Aikuisen silmin katsoen: Niistä kumpikaan ei osaa puhua, eikä ne ole erityisen isoja tai muutenkaan ihmeellisiä, ne ei osaa laittaa laastaria tai silittää päätä.. Mutta silti pieni minä kokee saavansa vain niiltä kaiken sen mitä sillä hetkellä kaipaa.

Muitakin pehmoja löytyy ja niitä, ei kaikki mutta osa, on liitetty erilaisiin tunteisiin tai tarpeisiin. Ja se tarve on usein sitä, että kaipaan jonkun vierelle ymmärtämään täysin mitä käyn läpi tunteineni. Tuohon tunteiden ymmärtäjän paikalle pehmot on parhaita, koska ne ei sano että "Eihän se oo kun pieni naarmu, ei toi satu.." tai ne ei naurahtele ja katso hölmösti jos itket Disney leffalle, vaan ne itkee sun kanssa.. (Molemmat esimerkit olen kokenut niin vaniljaelämässä kun kinkyseurassa ja se on vähän möh..)

Niin, mä siis loogistelen ja järkeilen pehmojen kanssa. Ne vastaa mulle ihan niinkuin niiden kanssa juttelisi ja hetken päästä ymmärrän tunteeni täysin, vaikka olis ollut ties mikä paniikkihätä tai naurukohtaus ennen pehmon kainaloon nappaamista. Se on tavallaan söpö näky, minä höpsönä pehmo(t) sylissä, mutta toisaalta taas se on myös omaa mielenhallintaa ja hillintää.

[Auringonkukka]

Voih kun törmäsin tuohon Inan kolumniin, sydämessä läikähti!  Oli aivan ihanaa nähdä näin "julkisessa mediassa" aiheesta pohdintaa ja esiin nostamista. Samaistuin myöskin tuohon ajatukseen josta itse näen jopa painajaisia välillä, palava talo ja vain kaikki pehmolelut pitäisi ehtiä pelastamaan. Ugh kamala ajatus ja kiirekkin tulisi.   

Mutta itse aiheeseen palatakseni, itselläni tuo "söpöily" ei niinkään ole piilo tai pakopaikka. (Lisätäkseni vielä, että yhtään vähättelemättä kenenkään tapaa kokea ja toteuttaa tätä asiaa! )
Se on luonteva osa minuuttani, ulkoista habitustani, mielenkiinnonkohteitani ja luonnettani, jotka siis helposti kai mielletään tähän söpöily-lokeroon.

Niiden piirteiden hyväksyminen on vaatinut jopa hieman työstämistä sen ollessa niin suurissa kontrasteissa tuon ns aikuismaailman(=työn) kanssa.
Minullakin on ollut isoja epävarmuuksia tuoda sitä liikaa esiin, "roolien" rakentaminen on ollut väistämätöntä juurikin tuon "liian söpö, ei voi ottaa tosissaan" -pelossa.
Joskus tuo pelko ei ole ollut edes aiheetonta, mutta se kertoo enemmän arvostelijasta kuin minusta.

Rohkeus on onneksi näiden vuosien aikana kasvanut olla lähempänä omaa itseään, huolehtimatta niinkään muista ja heidän ajatuksistaan, elämä on liian lyhyt sellaiseen.
Sen sijaan nautin vain ihanista ristiriidoista mitä tämä herättää kaiken muun harmauden ohella. Tai oikeastaan ei minun paletistani löydy edes harmaata.