Pesti hulluuteen

[Kolumnisti]

Pesti hulluuteen


On yleisesti tunnettu ja taajaan tuskailtu tosiasia, millaista paskaa ja kusta kinky seuranhaku osaa pahimmillaan olla. Välillä tuntuu pidettävän sitä jopa niin mahdottomana tehtävänä, että siinä onnistuessaan on vääjäämättä päihittänyt vastuksen vailla vertaa. Onnen avaimet annetaan kätellen kouraan, eivätkä etsimisen ikeet enää voitokasta veikkoamme kosketa. Ihan kuin Hollywoodissa konsanaan!

Oi voi. Ikävä pieraista toisten hattaraan, mutta on pakko. Kumppanin etsiminen on nimittäin varsinaista vekkulia tasohyppelyä verrattuna siihen, millainen mörssäri itse päävastus nimeltään parisuhde on.

Yksi itseäni raskaimmin kyllästyttävistä keskusteluista on aina silloin tällöin pintaan pulpahteleva suhdemuotosheimaus. Polyt on pellejä jotkei tiedä oikeasta rakkaudesta mitään ja monot metkoja mänttejä vailla omia aivoja, kun niin epätoivoisesti yrittävät perinteiseen malliin mennä läpsytellä. Henkilökohtaisesti pidän täysin tasapuolisesti taulapäänä jokaista sielua, joka kuvittelee oman tapansa rakastaa olevan jollain tavalla toisia ylevämpi ratkaisu.

Valitettavasti monivalintatehtävä eri suhdemuotojen välillä ei vielä takaakaan minkäänlaista selvyyttä siihen, miten suhdetta sitten pitäisi ajaa. Jokainen suhde on rattikelkkarata ennestään tuntemattomalla menopelillä, jonka kyytiin kivutaan vauhdista ja katotaan miten käy. Kummallakin osapuolella voi olla taskussaan täysin erilaiset manuaalit samasta vehkeestä, eikä niissä ole välttämättä ollenkaan huomioitu kaikkein olennaisimpia muuttujia. Kummankin käyttöohjeet kun perustuvat lähtökohtaisesti siihen miten asioiden pitäisi toimia, ei miten ne todellisuudessa toimivat.

Odotukset suhteelta ovatkin usein sellaisia pikku termiittejä että kannattaisi nitistää heti alkuunsa, etteivät pääse tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Jollei nyt vallan eksterminoida, niin ainakin ottaa perusteellisesti selvää mitä ne ovat oikein syöneet. Mitä sinä oikein odotat suhteelta, miksi sinulla on sellaisia odotuksia, ja millä tavalla ne palvelevat sinun hyvinvointiasi? Vai palvelevatko penteleet. On nimittäin surullisen yleistä toistaa suhteessa odotuksia jotka eivät ole omia alun alkaenkaan. Sitten siinä saakin ihmetellä mikä on kun siitä ei tulekaaan onnelliseksi, vaikka kuinka koittaa taivuttaa toisen ja itsensä siihen muottiin sopimaan.

Onkin suunnattoman suloinen ajatus, että jokainen suhde saisi kasvaa vapaana rakkauden ikuisen auringonpaisteen alla juuri siihen suuntaan kuin tarkoitettu olevaksi on. Mutta kuinka malttaa mielensä, kun näpeissä kuitenkin syyhyää halujen ja tarpeiden kutina päästä pikkuisen sekaantumaan? Että siltä suhteelta kuitenkin saisi sitä jotain mitä ihan hirveästi tekee mieli, eikä välttämättä edes hoksaa että miksi. Vinkki vitonen: Se on sellainen miksi joka kannattaa kaivaa esiin, vaikka on varmasti sen verran syvällä että ihan tosissaan saa juuria riuhtoa.

Itse olen viime aikoina kriiseillyt sen puuhan parissa jokseenkin intensiivisesti. Jostain syystä otan kerta toisensa jälkeen hirvittävän raskaasti sen, etteivät kaikki kumppanini rakastukaan minuun sellaisella vimmalla, että hylkäävät kaiken muun minun keijupölyni humalluttamana. Vähän hankala kombinaatio polyamorisuuden kanssa. Toisaalta, olen elämässäni järjestelmällisesti ohittanut kaikki ihmiset jotka olisivat olleet valmiita lennättämään sinne kuuhun ja takaisin saadakseen minut omakseen. Ihmisellä on paha tapa ottaa suunta kohti tuttua kärsimystä. Mutta miten siltä sitten vältytään? Vaihdetaanko ihmisiä vai taktiikkaa, vai hyväksytäänkö se ettei kaikkea haluamaansa voi eikä kannatakaan saada?

Että on tämä saatana työmaa. En sen paremmin sano kuin veli Jarkko Martikainen: Rakkaus todellakin on pesti hulluuteen, eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa. Parisuhde on yhtä miinaharavointia omien ja toisen kipukohtia väistellen, kaiken sen harmaan hämärryttämänä joka estää näkemästä mitä me ihan oikeasti haluamme ja tarvitsemme, saati miten suhde/suhteet voisivat siihen vastata. Seinähullua hommaa.

Niin siihen vain silti kerta kerran jälkeen mukaan menee, ja on takuuvarmasti sen arvoista Jollei nimittäin hukkaa toista näkyvistä omien varjojensa ja vaateidensa vuoksi, saattaa kuin saattaakin tulla onnelliseksi samalla mitalla kuin hulluksikin.


Kirjoittaja: pikkusisko

[MissHugofvck]

Hyvä kirjoitus!
Ottamatta kovasti kantaa mihinkään toimintaan "oikeana tai vääränä", tällaisena anonyymiprofiilina ihmettelen suuresti, minkä takia saan huomiota yksityisviesteillä seuranhakumielessä.

Ihmetyttää, että vaikka profiilissa lukee selvästi ettei joku etsi seuraa, silti tällainen profiili saa ihmeellisiä viestejä (lähinnä miehiltä, nyt yleistän enkä ole pahoillani) siitä miten mun pitäisi alkaa kinkysuhteeseen tämän viestin lähettäjän kanssa.

Seuran etsimättömyys tai pakit ei ole kehotus yrittää kovempaa, don't try to change my mind.
***
Joskus, jos uskallan etsiä kinkypiireistä seuraa, toivon että saisin toteuttaa itseäni ja suhdemuotoani ilman, että se on keneltäkään muulta pois. Mono tai poly, inklusiivinen tai eksklusiivinen (saattoi tulla kirjoitusvirhe tuon sanan kanssa), minkä tahansa toteuttaminen tai etsiminen hoidetaan toivottavasti ilman että vastakohtaa sille vähätellään.

Odotuksista parisuhteessa: Itse innokkaana heittäytyjänä kaihdan sellaisia ihmisiä. Koen epämiellyttävänä intensiivisen viestien lähettämisen ja huomion antamisen, silti itse teen sitä. Ihmeen kaksinaismoralistista, otappa siis näistä aivoista selvää
Minulle heterosuhteissa odotuksista on helppo puhua, mutta ei-heterosuhteissa olen oudon jännittynyt ja kuljen jarrut pohjassa viimeiseen asti miettien sitten miksi on vähän hankala olla ja miksi suhde ei "etene" omine odotuksien mukaisesti, vaikka myöhemmin hoksaankin helposti että suhde ei edennyt, koska en tehnyt sen eteen tarpeellisia asioita.

Onnea sulle Pikkusisko tämän hulluuden kanssa, toivottavasti löydämme molemmat keskitien lopulta.

[momoi36]

Kaiken voi saada eikä missään nimessä pitäisi tyytyä vähempään.

Hyvä kirjoitus!

[isile]

Ravisteleva teksti ja monin osin siinä on tuttua kaikua.

Itse olen mennyt edelleen pää osittaisessa sumussa vaikka minä pöljä kuvittelin että ongelmat pariutumisen suhteen  alkaisivat selvitä psykologisen prosessini sivutuotteena. Aiemmin olen ollut pitkälti monosuhteissa ja tutustuin melko pienesti polyyteen vuosi sitten. Monosuhteessa problematiikkani kertautuu ja katson siis omalta kohdaltani kriittisesti monosuhteiluani. Olin osannut jo sanoittaa joitakin red flagejä muista ihmisistä itselleni ja että missä minun rajojen täytyy nykyään mennä. Jostain syystä katsoin kovasti ulospäin miettien vain itseni suojelua. Se oli varmasti helpompaa.

Nykyisyydessä eräänä kauniina iltana käytännössä vahingossa vilkaisinkin itseeni. Löysin itsestäni niin paljon ruostuvia tutun näköisiä rakenteita menneistä lähisuhteistani ettei enää tarvinnut tuumia ulkopuolisia tekijöitä. Minä olen ihan itse toistanut ongelmaisia kaavojani ja ladannut juuri sitä perkeleen odotuksien, haaveiden ja ideaalien tykistöä joka ikinen kerta kun olen ihastunut niin että päässä sumenee.

Sitten kun olen antanut itseni lähteä heittäytymään sinne suhteen syöveriin ja ohittanut tietoisesti omia ajatuksiani ja tunteitani niin vaihtelevalla viiveellä tuo aiemmin viritetty tykkipatteri on alkanut järjestelmällisesti rampauttamaan suhteitani.

Odotuksiin tulee osuma ja se romahtaa pettymykseksi ja se tuntuu syvälle asti. Toiselle ei voi olla siitä vihainen mutta tuntuu kuin happea olisi aivan liian vähän saatavilla. Näihin ei vielä pysähdytä tai edes hidasteta tahtia. Minun tapauksessani näistä todennäköisesti otetaan vielä härskimpi rynnäkkö ja toivotaan parasta. Eli jos mahdollista niin toivotaan vieläkin parempaa lopputulosta. Oletettavasti läheisriippuvainen käyttäytyy jännästi.

Haaveet joita oli rakentanut mielessään ja ehkä jopa kumppaninkin kanssa romuttuvat täysin keskitykseen ja pölypilvi joka tuosta valloittamattomaksi kuvitellusta linnakkeesta nousee hautaa kaiken epätietoisuuden ja näköalattomuuden varjoon. Voi siellä jotain olla, mutta sinne pitää lähettää tiedustelijoita katsomaan onko jotain säästynyt. Ennuste on huono.

Sitten on vielä ne ideaalit. Idea, näkemys ja mielikuva suhteesta niinkuin sen kuuluisi olla. Sitten kun minulla on tuo, niin minun on hyvä. Ideaaliin kun tulee osuma, niin pääesikunta sortuu suoran osuman alle. Usko meinaa loppua siihen paikkaan. Olenko ollut väärässä? Minun näkemys rakkaudesta ja suhteesta on niin hyvä kuin osaan kuvitella; mitä siinä muka voisi olla vialla?

No vaikkapa lähisuhteen mallit ja esimerkit joita olen nähnyt lähipiirissäni lapsuudessani ja nuoruudessani. Miten helvetissä minä voisin maagisesti tietää että miten hyvä suhde rakentuu, kun minulla ei ole ensimmäistäkään esimerkkiä siitä? Olen hyvin nohevasti Stetson-Harrison menetelmällä puljannut suhteitani ja täydellä vauhdilla juossut naama edellä tonttiin toistuvasti. Eihän kukaan sinänsä tiedä miten suhteita pitäisi lähestyä. Nyt minusta tuntuu että minulla on ensimmäisen kerran joku kontrolli itseeni ja kokeilen jalalla askelta että pitääkö. Aiemmasta on ehkä opittu jotain.

Ei mulla vieläkään ole manuaalia suhteisiin, mutta nyt pyrin löytämään uutta polkua suhteisiin ja rakkauteen. Vanha reitti on epäluotettava. Vanhaa reittiä astelin hyvin itsevarmasti joka kerta aivan käsittämättömällä luotolla että nyt tämä menee hyvin. Toivon vaan että partnerini pärjäävät tässä mukana. Minussa on uudenlaista epävarmuutta ja se voi olla aikamoinen juttu näin 38 vuotta mittariin kilauttaneena.

[Coach]

Hieno kirjoitus taas Pikkusiskolta. Itsekin olen joutunut käymään samaa toistuvan pettymyksen kaavaa, kuin mitä Isile yllä kuvailee. Minulla ongelma oli enimmin omien tunteiden tulkitsemisen vaikeudessa. Katson nykyään suhteita aika eri tavalla, kun kokemusta itsestä on kertynyt.

Odotukset luo pettymyksiä, se on fakta. Ja varsinkin silloin, kun niistä odotuksista ei itsellä ole hajuakaan ja ne on muiden asettamia. Tästä pääsee eroon tutustumalla omiin tarpeisiin ja haluihin. Melko vaikeaa luonnollisesti, mutta sanoisin että avainomaan itseensä käy toisen kautta. Kumppanin kanssa pitää pystyä keskustelemaan ekoista treffeistä lähtien rehellisesti ja avoimesti. Masterit ja Deet avoimina ja erehtyväisinä, subit ja orjat samoin.

Mistä se itsetuntemus sitten tulee? Itse olen oppinut tulkitsemaan tunteitani paremmin, etenkin niitä epämiellyttävän ahdistuksen synnyttäviä hämmentävän sekaisia tunnemöykkyjä, jotka usein jää sinne kannen alle piiloon. Tunteet on mielestäni tärkein avain omaan sisimpään. Jossain tästä oli hienosti lausuttu, en enää muista missä ja kuka sanoi, että tunteet ovat viestejä minulta minulle. Kuuntele ja lue niitä viestejä, niin ymmärrät mitä haluat ja tarvitset.

Ja sitten kuitenkin, parisuhteen kulmakivi on se että me olemme erehtyväisiä. Kun näistä erehdyksistä ja virheistä voi yhdessä keskustella ja saada/antaa anteeksi, ollaan jo pitkällä. Varsin usein parisuhteet menee Monty Pythonin tyyliseksi kivittämiseksi, missä ei edes tiedetä ketä ja miksi. Tuolloin on pari tekstaria omalta itseltä jäänyt tulematta perille...

[Kurissa]

Kaiken voi saada eikä missään nimessä pitäisi tyytyä vähempään.

Miten?  Juuri kun aloin tottua ajatukseen että edes poly ei voi saada kaikkea, ravistelet Snoukka mun maailmaa väitteelläsi 

[Tigrita]

Osasitpa jälleen sanoittaa niin osuvasti!

[lemmikki]

Joskus pitää ottaa etäisyyttä tajutakseen, mitä siinä ihan lähellä oli.

Mulle on aina ollut vähän vieras ajatus se, että suhteen rakentaminen lähtisi siltä pohjalta, mitä itse kaipaa/odottaa suhteelta. Niin, että tietynlainen parisuhde on se itseisarvo ja ihmisellä sen toteuttajana onkin vain välinearvoa. Ehkä itselle on ollut luontevaa ajautua suhteeseen, joka hakee lopulta omat uomansa, kun en minä mitään suhdetta ole koskaan etsinyt. Sen sijaan olen löytänyt jotain tai jonkun, jonka haluan pysyvän elämässäni.

Mutta ne tarpeet. Odotukset. Pettymykset. Joskus sattuu ihan hirveästi. Sitä yrittää aikansa laastaroida kipua yhdessä ja toteaa, että ei se sillä kummene. Joskus on vaikea päättää, olisiko helpompi sietää pientä kipua vaikka lopun elämäänsä vai pitäisikö vain repäistä yhdessä asetellut laastarit pois ja antaa ajan parantaa eron aiheuttama tuska.

Usein ihminen osaa arvostaa asioita vasta, kun on ne menettänyt.

En usko, että kaikkea voi saada. Mutta voi saada monessa mielessä enemmän, kuin mitä olisi voinut toivoa. Samalla jotain voi puuttua. Elämä on ihanan epätäydellistä, ihan niin kuin me kaikki eläjätkin.