Vaikea aihe - mutta mietityttää paljon eli seuranhaku ja psyykkinen hauraus

[lamie]

Käytän lääkkeitä psyykkiseen sairauteen, minulla on hoitosuhde psykiatrian polikliniikalla ja minulla on useampi psyykkinen diagnoosi. Väitän silti olevani ihan "täysjärkinen". Psyykkisesti hauras olen ollut usein, mutta olen myös vahva ja toimintakykyinen.

Minä olen käynyt läpi erittäin vaikeaa elämäntilannetta samalla kun olen tutustunut kinkyyn puoleeni. Psyykkinen haurauteni on aivan näkynyt monesti ja aiheuttanut ongelmia, mutta olen myös osanut puhua näistä ongelmista. Ongelmista on selvitty ja melko vähäisin vaurioin.

Psyykkinen hauraus (joka voi olla myös voimavara) voi aiheuttaa ongelmia tai sitten ei. Jokainen meistä on omanlaisensa. Hoitokontakti on hyvä olla olemassa jos on akuutti vaihe päällä ja toki jos on psyykkisesti sairas kumppanilta vaaditaan tarkkaavaista silmää. Toiset voimaantuvat kun pääsevät toteuttamaan itseään, toiset menevät vielä enemmän rikki.

[Lady Whip]

Käytän lääkkeitä psyykkiseen sairauteen, minulla on hoitosuhde psykiatrian polikliniikalla ja minulla on useampi psyykkinen diagnoosi. Väitän silti olevani ihan "täysjärkinen". Psyykkisesti hauras olen ollut usein, mutta olen myös vahva ja toimintakykyinen.

Sinut tavanneensa en ole huomannut psyykkistä haurautta.
Terve ja täysjärkinen olet kyllä. Sekä vahva ja toimintakykyinen. Mitä ilmeisemmin.

Itse ollut vuosia mielenterveysalalla tukihenkilönä. Ollut lähellä hyvin erilaisia psyykerakennelmia ja diagnooseja. Toisinaan sieltä vaikeammassa päästä.
Niidenkin kanssa jotka ovat täysjärkisiä työkykyisiä ilman mentaalitason ongelmaa, on ollut erilaisia ongelmatilanteita mitkä ei edes avoimella puhumisella ole selvinneet.
Extremelajit saattavat olla hyvä idea nuorempana.
Kun ikää tulee lisää, niitä ei jaksa enää. Eikä halua.

Se mistä ihminen muodostuu on kokonaisuuksien summa.
Eipä sitä oikeastaan voi etukäteen tietää kenen kanssa suhde onnistuu ja kenen kanssa ei.
Jo pelkästään menneisyyden haamut horjuttavat ihmisen tasapainoa ja tuovat varjon nykyisyyteen.

Silti sanoisin, jos vaistoaa ihmisessä niin suurta rikkinäisyyttä ja rikkimenemisen tunnetta. Aivan kuin pitenisi lasia kädessä joka saattaa pudota koska tahansa lattialle. Kun tulee tunne, että tuo henkilö ei osa puolustaa itseään vaan tarvitsee siihen jonkun toisen.
Kun tulee tunne ja tietoisuus käytöksen arvaamattomuudesta.
Silloin on parempi olla muodostamatta vakavampaa kinkysuhdetta.

D tarvitsee myös vastavuoroisuutta ja huolenpitoa. Jos omat voimavarat joutuu keskittämään subin elämänhallinnan sekä vahvuuden lisäämiseen, ei sellaiselta subilta välttämättä saa riittävästi tukea itselleen. Sitä ei edes halua pyytää. Suhde ei silloin ole tasapainossa.

Nämä ovat niin hienovaraisia asioita joista voi tehdä helposti vääriä tulkintoja.
Tapaus kerrallaan ja vaistoihinsa luottaen.

[pikkusisko]

Taitaa olla kaikki alistuvia joille tämä ei ole mikään ongelma.
Mikäs siinä ollessa Dominoivan viedessä kun vastuu on jossain muualla kuin itsellä.

- - -

D:stä saattaa tulla subille elämän henkireikä johon takerrutaan kuin hukkuva ajopuuhun.
Onko D valmis tai halukas niin tiiviiseen suhteeseen.

Omalta kohdalta sanoisin, pysyvään pitkäaikaiseen suhteeseen tarvitsen samanvertaisen ihmisen. Omillaan olevan sekä psyykkisesti että fyysisesti.
Sitä tunnetta missä juuri tuo hyväksikäyttö tunne tulee päälle, se on aika sietämätön. Se tunne tulee kalvamaan välissä ja tekee suhteesta D:n silmin katsottuna holhoussuhteen.
Valtaa liikaa tilaa ajatuksissa. Varsinkin jos on vastuuntuntoinen huolehtija.

En pysty allekirjoittamaan ajatusta, että intensiivisimmässäkään D/s-suhteessa kaikki vastuu olisi subilta riisuttu pois ja sysätty Dominoivan harteille. Kyllä sen minusta vastavuoroista täytyy olla.

Täytyy tunnustaa että pikkusen veri kiehahti näiden kommenttien kanssa. Masennus, vaikeakaan, ei tarkoita että muuttuisi ylläkuvatun kaltaiseksi riippakiveksi tai ylipäätään pelkäksi potilaaksi toiselle. Varmasti niinkin voi käydä, mutta voi käydä ilman masennustakin jos suhteen tasapaino on pielessä. Masentunutkin on ihminen, kaiken kipeän alla itsensä. Vaikka toimijuus onkin monin tavoin elämässä haastettu, ei ole ollenkaan mahdotonta pystyä ylläpitämään tasapainoisia ihmissuhteita, olla se "tervepäinen" ja vahva. Etteikö masentunut voisi yltää D/s-suhteessa samanvertaisuuteen, niin onpa minusta moukarilla muotoiltu ajatus.

Itse olen tälläkin hetkellä ahdistuksen ja masennuksen takia työkyvyttömässä kunnossa, mutta en koe sen enempää D/s-suhteideni kuin muidenkaan ihmissuhteideni siitä kärsineen. Totta kai se vaikuttaa asioihin, ja varsinkin minun todella täytyy kantaa vastuuni tässä. Mitä näihin tekijöihin tulee, D:llä ei mitenkään voi olla yhtä perusteellista tietämystä siitä mitä täytyy ottaa huomioon kuin minulla itselläni. Nämä asiat ovat olleet osa elämääni sen verran kauan, että olen oppinut todella tietoiseksi siitä mitkä asiat ovat minun sairauttani, mitkä puolestaan suhteessa käsiteltäviä asioita (esimerkiksi vaikka normaalit dropit vs. muu synkkyyteen sukeltaminen). Siinä vaiheessa kun se raja tulee eteen, siirryn hakemaan kaipaamaani apua muualta: terveydenhuollosta, kirjoittamalla itseäni auki tai tukeutumalla ystäviin. Kerron kyllä kumppaneilleni avoimesti että on vaikeaa ja voin asiasta heidän kanssaan sopivassa tilanteessa keskustella, mutta en missään tapauksessa halua kohtuuttomasti kuormittaa heitä pahalla olollani. Sessioissa puolestaan nämä asiat eivät minulla näy, muuten kuin ehkä tavallistakin intensiivisempänä heittäytymisenä tilanteeseen. Ei toisen kaulaan tai pallona jalkaan.

Että kyllä näiden kanssa vain oikeasti oppii ennen pitkää elämään.

[Headmaster_]

Käytän lääkkeitä psyykkiseen sairauteen, minulla on hoitosuhde psykiatrian polikliniikalla ja minulla on useampi psyykkinen diagnoosi. Väitän silti olevani ihan "täysjärkinen". Psyykkisesti hauras olen ollut usein, mutta olen myös vahva ja toimintakykyinen.

Olet käsitellyt nuo kertomasi asiat, niistä on tullut tosiasioita elämänkertaasi, vahva aikuisesi pystyy ne hoitamaan. Menestystarina toipumisesta ! Täysjärkinen tarkoittaa minulle että henkilöllä on vahva toimiva aikuinen, hänen sisäinen lapsi on ehkä hauras mutta vahva aikuinen auttaa ja ymmärtää. Näillä termeillä aikuinen - lapsi - vanhempi tarkoitan transaktioanalyysin termejä, Eric Bernen kehittämä versio psykoanalyysista, helposti ymmärrettävä, liikaa yksinkertaistava, jotkut pitävät huuhaana, itse olen havainnut sen toimivaksi silloin tällöin. Ensi kertaa kuultuna teoria vaikuttaa skitsofreeniselta mutta ei se sitä ole, kyse on minätiloista ei eri persoonallisuuksista.

[raato]

Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe ja tärkeää, että tästä keskustellaan. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja sen puolesta, että psyykkisesti hauras (mihin itse kyllä samaistun) ei tarkoita välttämättä samaa kuin riippakivi ja täysin rajaton ihminen, joka ei osaa lainkaan kantaa omaa vastuutaan. Nämä allekirjoitan täysin. Vaatii paljon kykyä kantaa vastuuta myös omasta sairaudestaan ja olla itse vastuussa siitä, että tarvittava informaatio kulkee. Ja se turvasana ei ainakaan meillä ole turhaan käytössä. Sitä myös subina käytän ja se on minun vastuullani käyttää sitä.

 Meillähän myös Master on psyykkisesti sairas, mutta koska olemme rakkaussuhteessa niin tunnemme toisemme ja traumamme hyvin. Olemme myös oppineet, missä kulkee raja toisen tukemisen ja toisen hoitamisen välillä. Hoitosuhdetta harva jaksaa kenenkään kanssa ja ainakaan itse en ihmissuhteiltani sitä kaipaakaan vaan tasavertaisuutta. Vastuu minusta on itselläni sekä toissijaisesti hoitotahoillani, joille kannan ne tunnekuormani syvimmät syöverit ja jotka koppaavat minut, kun tilanne vaatii (joskus läheisiä toki tarvitaan esimerkiksi akuutissa kriisissä kuljettamaan se vastuu hoitaville, minne se kuuluu). Toki saatan kaivata arjessani toisinaan mielialoihini halauksia tai saada itkeä jonkun sylissä, mutta en silloin kaipaa terapeuttia vaan omassa tapauksessani läheisen ihmisen lohdutusta - kuten kuka tahansa kaipaa joskus tukea, kun on paha olla.

Mitä taas niihin traumoihin tulee niin uskallan olla sitä mieltä, ettei kaikkien traumojen tarvitse olla käsitelty ennen BDSM-touhuja. Tuossa oli puhetta toimivasta aikuisesta osasta niin tämä on se juttu. Toimivassa aikuisessa osassa ihminen osaa kannatella itsensä vaikka muut osat itseä hauraita olisivatkin. Itselläni tämä rakenteellisen dissosiaatioteorian lohkoutumisen malli persoonassani on hyvin pitkälle kehittynyt, mutta aikuisten osieni ollessa paikalla ei ole ongelmallista harrastaa leikkituokioita turvallisen ihmisen kanssa, joka osaa huomioida traumataustan ja on halukas minut kokonaisvaltaisesti ihmisenä tuntemaan. Toki tässä jää suuri vastuu myös itselleni tietää omat rajani, että mitkä traumateemat ovat liian haastavia mennä lähelle, mitkä toimivat jonkinlaisena altistuksena kohtuun rajoissa ja mitkä taas on käsitelty ja täysin ns. tunnevakaata aluetta. Täytyy myös osata viestiä Dn kanssa session aikanakin. Mä väitän, että tämä yhdistelmä ei ole mahdoton, jos kummatkin haluavat panostaa toisen tuntemiseen ja ymmärtämiseen ja järki on mukana. Pintapuoliset sessiosuhteet tuskin ainakaan itseltäni edes onnistuisivat traumojeni vuoksi.

Lisään vielä, että meidän tilanteessa tosiaan myös Masterilla on haasteensa. Vaatii siis häneltä aika lujaa oireenhallintaa ja keskittymistä lukea tilannetta ja kannatella itseään sessiossa samalla, kun lukee subia. Myös Master voi kaivata aftercarea ja hoivaa session jälkeen. Masterin täytyy myös osata tarvittaessa viheltää peli poikki siinä missä subinkin. Jos ei itse kykene keskittymään ja mielialat vaikka meinaavat laukalle mennä niin paras lopettaa. Master vaan sanoo sen silloin "eiköhän tämä ollut tässä, otetaas sessiopanta pois" ja tilanne keskustellaan läpi. Eli siis kaikki me sekaisin olevat emme ole subeja. Vastuu on joka tapauksessa valtava ja asettaa erityisiä haasteita sessiolle. Toiset tähän ovat valmiita ja toiset eivät ole. Kumpikin on ok, kunhan tietää, kumpaa ryhmää edustaa. Ja myös se on täysin ymmärrettävää, jos tätä ns. ylimääräistä kuormaa ei omaan sessioonsa halua. Silloin etsii sellaista seuraa, ettei erityisiä haasteita ole.

Ja mitä tulee siihen, ovatko kaikki kinkyt sekaisin niin tuskin.

[balthazar]

Kaikista suomalaisista noin kolmanneksella on jossakin elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriö tai suoranainen sairaus, joka vaatii jonkinlaista hoitoa. Käytän karkeaa jaottelua lainattujen prosenttien sijasta siksi, että todellista tilannetta tuskin kukaan tietää. Eivät kaikki hoitoa tarvitsevat välttämättä hakeudu hoitoon, vaan voivat hoitaa itse itseään lukuisin eri keinoin, joista bdsm:n kirjo lienee kuitenkin melko pieni osa. Joillekin "psykiatrinen hoito" voi tarkoittaa yhtä hyvin nukuttua yötä psykiatrisella osastolla ilman, että potilasta kirjataan edes osastolle sisälle, jolloin tilastoissakaan ei näy että potilas olisi saanut päivystyskäyntiä intensiivisempää hoitoa.

Haen tällä takaa sitä, että en usko bdsm:n piirissä olevan sen enempää tai vähempää mielenterveysongelmaisia kuin muissakaan väestöryhmissä, sen sijaan uskon että se on näkyvämpää. Tai ainakaan en ole itse kokenut että mielenterveysongelmista puhuttaisiin yhtä avoimesti muissa yhteisöissä, kuin pervojen keskuudessa. On hyvä että asiasta puhutaan, vieläpä suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Mitä enemmän ymmärretään siitä, ettei mielenterveysongelmainen ole "heikko" tai "hauras", sitä parempi. Jostain ihmeen syystä kun se tahtoo mennä niin, että jos joku murtaa jalkansa niin ei se päällimmäinen ajatus kanssaihmisillä ole että "no olipas sen jalka heikko". Samalla tavalla myös mieli kestää määränsä verran ja on paitsi yksilöllistä, myös subjektiivista että mikä on kenellekin liikaa. Tiedän, että moni "ottaisi vaan itseään niskasta kiinni" tai "menisi vaan lenkille" -tyypeistä murtuisi huomattavasti vähemmästä, kuin ne ihmiset joita he itse arvostelevat ymmärtämättä itse ongelmasta tuon taivaallista. Huomioitavaa on sekin, että ne joiden mieli murtuu enemmän tai vähemmän, voivat myös vahvistua kokemastaan, ei täysin eri tavalla kuin se murtunut luu joka luutuu vahvemmaksi siitä kohdasta joka antoi periksi.

Mitä tulee hyväksikäyttöön, ajattelisin että sitä on aina tapahtunut, tapahtuu parhaillaan ja tulee tapahtumaan myös jatkossa. Näin siksi, että on niitä jotka haluavat hyväksikäyttöä, ja niitä jotka eivät osaa toimia muuten kuin käyttämällä ihmisiä hyväksi. Se on, minun mielestäni, ruma totuus mutta totuus silti. Mitä tulee hyväksikäyttöön bdsm-piireissä, ajattelen sen olevan jopa harvinaisempaa kuin "tuolla ulkona". Yhtäkaikki sitä tapahtuu, haavoittuvimmillaan on se uusi ihminen joka on vasta löytänyt pervoutensa ja tihkuu intoa tehdä ja kokea kaikkea uutta. Jolla ei vielä ole käsitystä omista rajoistaan, vain pohjaton tahtotila olla paras itsensä aihepiirin tiimoilta. Tällaiseen ihmiseen on karismaattisen ihmisen helppo vaikuttaa. Ehkä bdsm:n parissa puuhastelevien keskuudessa esiintulevat hyväksikäyttötapaukset luovat mielikuvan ilmiön yleisyydestä siksi, että esiin tulevat tapaukset voivat olla hyvin raakoja ja julmia. Tai ehkä vain siksi, ettemme aidosti tiedä kuinka yleistä kaikenlainen hyväksikäyttö "normaalien" joukossa on, kun taas bdsm-harrastajien pienissä piireissä vähintään puskaradion kautta kuulee kyllä kaikenlaista, jos sellainen kiinnostaa.

[lamie]

Oma esimerkkini todistaa sen että psyykkinen hauraus ei näy päällepäin. Väitän että hyvin harva minut hyvinkään tunteva tietää miten hauras olen pahimmillaan. Itse olen tosiaan oppinut elämään sairauteni kanssa ja minä vertaan tätä syöpään tai verenpainetautiin tai mihin vaan muuhun sairauteen. Minulla on hyviä jaksoja jolloin oireet ovat hyvin hallinnassa ja jaksoja jolloin oireilen vahvasti.

Pointtini on se että aina ei näe eikä huomaa toisen haurautta ennen kuin on liian myöhäistä. Elin itse joskus vuosia sitten erittäin vastutonta vaniljaista seksuaalista vaihetta jolloin sain todella paljon kolhuja. Onneksi ei tapahtunut mitään vakavaa ja päädyin lopulta vuosia kestäneeseen parisuhteeseen jonka aikana silloinen sairauteni parani.

Olen tavannut ihmisiä, sekä psyykkisesti sairaita että "terveitä", jotka ovat pahoin traumatisoituneet seuranhaussa. Kuten täälläkin usein kirjoitetaan seuranhaku ei ole parhaimmillaankaan mitenkään helppoa. Jos päätyy niin pitkälle että löytää seuraa, ja jopa kinkit sopivat yhteen, voi olla että sietää (piiloittaa haurautensa) enemmän kun oikeasti olisi viisasta vain koska tuntuu että on parempi että on edes joku kun ei kukaan. Toisaalta on ihmisiä jotka ovat valmiit hyväksikäyttämään toisen haurautta ihan tarkoituksella.

En usko että bdsm hajoittaa ihmisiä pahemmin kuin vaniljamaailma. Hyväksikäyttäjiä on joka paikassa. Vastuullinen suhde bdsm maailmassa sisältää avointa keskustelua ja kunhan löytää hyvän puheyhteyden kumppaniinsa uskon että hauraskin ihminen pystyy nauttimaan ja parhaimmillaan voimaantumaan kun pääsee toteuttamaan itseensä. Ikävä kyllä kolikon kääntöpuoli on olemassa. Ajattelen että on tilanne mikä hyvänsä on hyvä kuunnella vaistojaan ja toimia sen pohjalta. Avoin kommunikaatio sen rinnalle niin päästään jo melko pitkälle!

[Irwikissa]

Itse arvostan ja kunnioitan ihmistä joka on tilanteestaan rehellinen seuranhaussa. Kun ihmisellä on mt-taustaa josta sanoittaa avoimesti, pystyy ilmoitusta lukeva arvioimaan onko hänellä riittävästi kiinnostusta, kapasiteettia tms vastaamaan ilmoitukseen, kohtaavatko odotukset ja realiteetit riittävän hyvin

Itselle tietyt mt-ongelmat ovat punainen vaate, enkä halua lähteä edes ottamaan selvää tietyssä tilanteessa mitä tulisi tapahtumaan. Tällöin on reilua kummallekin osapuolelle kun tilanne on selvillä jo alkumetreillä.

Mitä taas haurauteen tulee, sanomattakin on selvää että ihminen voi olla hauras ilman mitään diagnoosia, eikä diagnoosi välttämättä tee ihmisestä vielä haurasta.
On todella vaikeaa, sanoisinko toisinaan lähes mahdotonta lähteä arvioimaan kenelle bdsm voisi tehdä jopa hallaa, milloin olisi hyvä pitää välimatkaa. Asianosainen itse ja/tai mahdollinen hoitava taho arvioivat tällaisia tilanteita, eivät täysin ulkopuoliset

[Kinkykundi]

Aihehan on sinänsä mielenkiintoinen, kun suurin osa ihmisistä ketkä pääsevät "vapaasti toteuttamaan itseään" tuovat helposti liioitellen itseään esille. Toisaalta myös se seuranhaussa liioittelu, missä kaikkien ominaisuuksien on oltava jotenkin ylilyöviä - kun kaikki muutkin näin tekevät - aiheuttavat helposti sen, että asiat lähtevät hieman lennolle. Oikeastaan sama tapahtuu lähes kaiken kanssa, ja vaikka BDSMLR:stä sisältöä katsoessaan ei voi kuin ihmetellä mitä jengin päässä.oikein liikkuu - mutta ajatus siitä, että se jengi olisi normielämässä sellaista on ehkä kaukaa haettu.

Mun mielestä on aika jeesustelua väittää että suurinosa täällä ei olisi jotenkin sekaisin. Itse ainakin pidän tätä touhua sellaisena että harva terve ihminen tätä harrastaa tosissaan muunakin kun pikku piristyksenä. Kaikki Domit mitä itse oon ainakin kohdannu kärsii jonkinlaisista ongelmista puhumattakaan subeista.
Ei mielenterveysongelmat pitäisi olla mikään este seurahaulle täällä. Naurattaa ainakin noi domien ilmoitukset jossa etsitään subia jolla ei olisi ongelmia.

Monille se on toki näin. Moni vaikuttaisi uhriutumisen perusteella kärsivän jonkinasteisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja vuosikymmen sitten kuumana puheenaiheena oli muistaakseni psyko/sosiopaatit toteuttamassa itseään D:n roolissa - osin toki joidenkin skenessä sattuneiden ikävien tapausten vuoksi. Ei näitä toki kaikilla ole, mutta jos olet noin ikäistäsi seuraa hakenut, niin monella näistä on vielä oma identiteetti hakusessa, mikä toki on myös monella itsensä vähän vanhemmallakin iällä itsensä löytäneellä.

[Pawbaby]

Itse juuri poistin seuranhakuilmoitukseni todetessani että suhteessa todennäköisesti tekisin kumppanilleni vahingossa pahan olon ja ottaisin enemmän kuin antaisin. Useampi diagnoosi on taskussa, syön yli kymmenen pilleriä psyykenlääkkeitä päivässä ja elän/asun melko korkean tason tuella(oma kämppä, ohjaaja käy kerran viikossa ja toisena päivänä on omaohjaajakeskustelu, päivittäin syön läheisessä paikassa jossa myös käyn kuntouttavissa ryhmissä). Mielialani oli ollut varsin vakaa ja olin innokas kokeilemaan miltä tuntuisi olla jonkun kanssa, ihan vaikka vain Disneyleffaa katsellen. Olin innokas kokemaan sen mitä niin monet kehuvat netissä, että Caregiverin kanssa pikkuistelu on moninkertaisesti hauskempaa. Luulin että voisin ryhtyä suhteeseen, mutta sitten aloin oikeasti pohtia mitä siitä tulisi. Aloin miettimään että saattaisin olla liian usein alamaissa ja väsynyt jne ja tekisin kumppanillekin sitä kautta pahan mielen. Pelkään myös että saattaisin ahdistaa kumppania puhumalla vahingossa ongelmistani, niistä pitäisi puhua ilmeisesti lähinnä hoitotaholle. Pelkään että kumppani esim. masentuisi minun tilanteeni takia. Lisäksi pohdin että osaisinko edes kunnolla heittäytyä leikkiin toisen kanssa, en ole koskaan kokeillut ja aspergerpiirteet plus ujous vaikeuttavat sosiaalista kanssakäymistä entisestään. Minulla ei ole ollut oikeaa hyvää kaveria noin 15 vuoteen. Minulla ei ole aavistustakaan miten olla aikuisena aikuisten kanssa. Ei sillä että olisin ollut erityisen hyvä lapsenakaan ikäisteni seurassa... Taitoja pitäisi harjoitella, mutta kun siinä samalla saattaa ”satuttaa” vahingossa toista joten enpä taida ottaa riskiä 

[vila]

Pawbaby: Sinä et ole millään tavoin vastuussa muiden ihmisten masennuksesta. Et voi aiheuttaa toiselle ihmiselle kliinistä masennusta puhumalla ikävistä asioista. Masennuksen juuret ovat paljon syvemmällä eikä se ole sairaus joka yhtäkkiä vain ilmestyy - vaan altistavia tekijöitä kertyy vuosien mittaan kunnes mitta on täysi. Ihmisellä on oikeus puhua ongelmistaan läheisille - se on eri asia kuin pitää kaveria terapeuttina. Ongelma syntyy siinä, että vaikeista ongelmista kärsivät ihmiset eivät aina pysty ottamaan vastaan toisen ongelmia. Mutta se on normaalia kaikissa ihmissuhteissa.

En jaksa uskoa, että kovin moni muodostaa ihmissuhteita diagnoosit kärjessä - vaan sen perusteella miltä toisen seurassa tuntuu. Toiset ovat herkempiä toisille jutuille kuin toiset. Esimerkiksi itse kiinnitän tahtomattanikin paljon huomiota non-verbaaliseen viestintään, etenkin mikroilmeisiin. Sen vuoksi ystävystyn netissä tosi hitaasti, mutta IRL ystävyyssuhteet voivat syttyä tosi nopeasti.

[MissAlex]

Masennus, vaikeakaan, ei tarkoita että muuttuisi ylläkuvatun kaltaiseksi riippakiveksi tai ylipäätään pelkäksi potilaaksi toiselle. Varmasti niinkin voi käydä, mutta voi käydä ilman masennustakin jos suhteen tasapaino on pielessä. Masentunutkin on ihminen, kaiken kipeän alla itsensä. Vaikka toimijuus onkin monin tavoin elämässä haastettu, ei ole ollenkaan mahdotonta pystyä ylläpitämään tasapainoisia ihmissuhteita, olla se "tervepäinen" ja vahva.

Juurikin näin. Kyllä, mä olen mt-kuntoutuja ja mulla on useampi diagnoosi. Kyllä, mä käyn terapiassa viikottain mt-ongelmien vuoksi. Kyllä, mä syön lääkkeitä mt-ongelmiin.

MUTTA:
Mä en ole yhtä kuin mun diagnoosit. Mä en ole yhtä kuin mun oireet. Mä en ole ainoastaan mt-ongelmainen. Mä olen paljon muutakin kuin mt-ongelmainen (mm. julkikinky, vasta valmistunut artesaani ja täti aivan valloittavalle lapselle). Mä olen ihminen niiden kaikkien diagnoosien takana.

Mulle on sattunut menneisyydessä traumaattisia asioita. Mä olen tehnyt huonoja valintojani elämässäni. Ja kyllä, ne näkyvät edelleenkin mun elämässä valitettavasti. On hetkiä ja tilanteita, joilloin mä olen hauras, rikkinäinen ja kaipaan tukea mun lähipiiriltä. Ja on hetkiä ja tilanteita kun pärjään äärimmäisen hyvin, olen vahva, itsenäinen ja toimintakykyinen.

Tottakai se vaikuttaa seuranhakuun ja suhteisiin, että mulla on mielenterveysongelmia, mutta niin vaikuttaa moni muukin asia. Tiedän, että mun kanssa läheisessä suhteessa oleminen voi olla ajoittain raskasta ja haastavaa, mutta vain ajoittain. Mä en ole valinnut mun mielenterveysongelmia, mutta mä olen valinnut tehdä töitä kuntoutumiseni eteen. Mä en tarvitse elämääni huoltajaa, mä en tarvitse elämääni ”terapeuttia”. Mä haluan elämääni ihmisiä, jotka on sitoutuneita muhun niidenkin hetkien aikana kun mä en ole vahva ja voin luvata sen, että mäkin olen täällä toista varten kun hän sitä tarvitsee.

[notreallyhere]

Ei BDSM ole niin erityinen asia etteikö sitä voisi mielenterveyden ongelmista kärsivä (=valtaosa suomalaisista jossain vaiheessa) harrastaa. Ja on eri asia onko hoitamattomia mielenterveysongelmia tai traumoja, vai hoidettuja/hoidossa olevia sellaisia. Se että on diagnoosi, lääkitystä ja hoitosuhde tms ei tarkoita etteikö olisi elämä balanssissa - sehän voi tarkoittaa nimenomaan sitä.

Mikä on mielestäni tärkeää on että kertoo oman tilanteensa realistisesti. Joku haluaa ja jaksaa mielenterveysongelmaista kumppania, joku taas ei. Yllätyksenä tämä ei saa tulla.

Ihmiset ovat kuitenkin aina arvaamattomia. Arvaamattomimmat ikävät yllätykset on minulle ihmissuhteissa tarjoiltu ehdottomasti ihmisten toimesta joilla ”kaikki hyvin”. Esimerkiksi se että elämässä on ollut kriisejä tai on käynyt terapian voi kertoa myös siitä, että on omaksunut toimintamalleja, joilla vaikeissa tilanteissa pärjää. Joku, jolla tämä puoli on täysin harjoittelematta ja ehkä kun ei ole tarvinnut, on jäänyt itsetuntemuksenkin kartuttaminen puolitiehen, voi olla paljon arvaamattomampi.

Itse olen kertonut avoimesti että minulla on vaikea elämänvaihe - ovat tietäneet mitä saavat. Itselläni raja menee siinä että hoidossa olevat mt-ongelmat eivät haittaa jos ihminen muuten toiminnallinen (töissä jne), kumppanina ja leikkikaverina siis.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: mielestäni ollaan aina riskikkäillä alueilla, jos suhteessa toisen vastuu on suurempi kuin toisen. Kahden aikuisen suhteessa vastuu on faktisesti aina 50/50.

Ja kyllä, hyväksikäytön ja pahentamisen mahdollisuus on aina, kun vaikeassa elämänvaiheessa/herkässä mielentilassa oleva ihminen hakee seuraa. Mutta myös niissä elämänvaiheissa KAIPAA seuraa ja seksiä. Joten, ihmissuhteet ovat aina riskejä.

[Lunttu]

Masennus, vaikeakaan, ei tarkoita että muuttuisi ylläkuvatun kaltaiseksi riippakiveksi tai ylipäätään pelkäksi potilaaksi toiselle. Varmasti niinkin voi käydä, mutta voi käydä ilman masennustakin jos suhteen tasapaino on pielessä. Masentunutkin on ihminen, kaiken kipeän alla itsensä. Vaikka toimijuus onkin monin tavoin elämässä haastettu, ei ole ollenkaan mahdotonta pystyä ylläpitämään tasapainoisia ihmissuhteita, olla se "tervepäinen" ja vahva.

Juurikin näin. Kyllä, mä olen mt-kuntoutuja ja mulla on useampi diagnoosi. Kyllä, mä käyn terapiassa viikottain mt-ongelmien vuoksi. Kyllä, mä syön lääkkeitä mt-ongelmiin.

MUTTA:
Mä en ole yhtä kuin mun diagnoosit. Mä en ole yhtä kuin mun oireet. Mä en ole ainoastaan mt-ongelmainen. Mä olen paljon muutakin kuin mt-ongelmainen (mm. julkikinky, vasta valmistunut artesaani ja täti aivan valloittavalle lapselle). Mä olen ihminen niiden kaikkien diagnoosien takana.

Mulle on sattunut menneisyydessä traumaattisia asioita. Mä olen tehnyt huonoja valintojani elämässäni. Ja kyllä, ne näkyvät edelleenkin mun elämässä valitettavasti. On hetkiä ja tilanteita, joilloin mä olen hauras, rikkinäinen ja kaipaan tukea mun lähipiiriltä. Ja on hetkiä ja tilanteita kun pärjään äärimmäisen hyvin, olen vahva, itsenäinen ja toimintakykyinen.

Tottakai se vaikuttaa seuranhakuun ja suhteisiin, että mulla on mielenterveysongelmia, mutta niin vaikuttaa moni muukin asia. Tiedän, että mun kanssa läheisessä suhteessa oleminen voi olla ajoittain raskasta ja haastavaa, mutta vain ajoittain. Mä en ole valinnut mun mielenterveysongelmia, mutta mä olen valinnut tehdä töitä kuntoutumiseni eteen. Mä en tarvitse elämääni huoltajaa, mä en tarvitse elämääni ”terapeuttia”. Mä haluan elämääni ihmisiä, jotka on sitoutuneita muhun niidenkin hetkien aikana kun mä en ole vahva ja voin luvata sen, että mäkin olen täällä toista varten kun hän sitä tarvitsee.

Juuri näin! Lisäisin myös sen, että ongelmiini diagnoosin saaneena, niitä terapiassa ja lääkkein hoitavana voi mulla, rehellisesti mielenterveysongelmaisella, olla paljon paremmalla tolalla asiat kuin jollakin näennäisen "terveellä" joka ei vain ole diagnoosia ja apua ongelmiinsa hakenut tai saanut. Se ettei ole diagnoosia jostain ei välttis tarkoita että olisi terve™ tai henkisesti paremmin voiva kuin joku mielenterveysongelmainen.

[sitruuna]

Itse ainakin pidän tätä touhua sellaisena että harva terve ihminen tätä harrastaa tosissaan muunakin kun pikku piristyksenä.

Miksi ajattelet näin? Ihan aidosti kiinnostaisi tietää. Ihmetyttää, että miksi näistä hommista tykkäämiselle pitäisi olla joku erityinen mielenterveyteen pohjautuva syy. Vähän ehkä kärjistetysti piiskan saaminen tuntuu mun mielestä hyvältä siinä missä vaikka mieleisen musiikin kuuntelukin tai vaikka kahvin juominen teen sijaan. Loppujen lopuksi kyse on vaan puhtaista mieltymyksistä, siinä se. Mun mielenterveys voi oikein hyvin ja mun mielestä yhteisymmärryksessä olevien osapuolten välisessä BDSM:n harrastamisessa ei ole mitään vinoutunutta, väärää tai epänormaalia.