Vakituinen parisuhde, yksin jäämisen tunne ja "mahdottomat kombot"

[Namunen]

Myös syy miksei tuoda tunteita, voi olla että on saatu tarpeeksi vastapalloon ja alettu varoivaiseksi taikka jopa vainoharhaiseksi tuon suhteen.
Annetaan aftercarea, syliä, halia ja ties mitä....mutta kuitenkin sitten viipotetaan seuraavaan huvipuistolaitteeseen kun yksi on käytetty.

Mutta hei, joku voi vaan oikeasti lämmetä hitaasti....ehkä ne kiireelliset valinnat ja virheet on jo tehty eikä tahdota toistaa samoja mokia.
Olen katellut tuota 90 päivää morsmaikkuna ulkomailla, hieno sarja....

Tämä. Ymmärrän hyvin ja tunnistan tästä itseäni. Nykyään en enää lähde innosta hihkuen leikkimään kun on saanut niin monta kertaa turpaan. Mun luottamuksen eteen pitää tehdä töitä, se on tätä iän ja elämän tuomaa taakkaa. Ehkä sitä vaivaa ei viitsitä nähdä koska maailma on karkkikauppa... Itsekin olen ajatellut että okei, kai sitä voisi sessiosuhteeseenkin lähteä jospa siitä vaikka aikaa myöden voisi jotain kehittyä. Mutta usein ne sitten kuitenkin jää liian pinnallisiksi.

On tässä muutamatkin tutut kyllä ihmetelleet millainen ”mulkkumagneetti” mä olen. Aina ei ole tarvinnut edes tapaamiseen ehtiä. Yhden mielestä se on vain huonoa tuuria. Ottaa näistä sitten selvää 🤷‍♀️

Ja arka aihe tämä myös minulle SinunKisu. On lohduttavaa huomata ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin.

[Tuli]

Itse näin pitkäaikaisena polynä sanoisin, että syvällisen ja pitkäaikaisen parisuhteen löytäminen on haastavaa oli sitten mono tai poly. Itse olen 15-vuoden kinkyilytaipaleella tavannut yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä, joiden kohdalla on mahdollisuus ja molemminpuolinen kiinnostus syvään ja pitkäaikaiseen suhteeseen.

Kannattaa siis ajatella, että ehkä se jaottelu meneekin siinä että etsiikö sessioseuraa vai syvällistä ja pitkää ihmissuhdetta.

Monoja on kinkyissäkin varmasti enemmistö, mutta tosi monet näistä katoavat kuvioista oman kumppaninsa löydettyään. Erilaiset monisuhteiset taas jatkavat skenessä pyörimistä uusien kumppaneiden tai sessiopartnereiden toivossa. Tästä johtuen skenessä kohtaa tavanomaista enemmän monisuhteisia, mutta kyllä niitä monoja löytyy. 

Erona muihin paikkoihin on lähinnä se, että täällä pitää muistaa kertoa olevansa mono ja käydä potentiaalisen kumppanin kanssa keskustelu asiasta ja valmistautua tunnustamaan epäyhteensopivuus. Muussa yhteiskunnassa vielä mono-etuoikeus jyrää ja iso osa ihmisistä voi mennä suhteesta toiseen ja vain olettaa, että kumppani on mono, koska se on normaalia. (Etuoikeuden menettäminen sattuu.)

Toivon kaikille onnea rakkaudessa ja kinkyilyssä. Siihen auttaa kärsivällisyyden lisäksi se, että opettelee olemaan paras mahdollinen versio omasta itsestä ja että tuo omat periaatteensa selkeästi julki.

[balthazar]

Avaanpa minäkin sanaista arkkuani.

Olen ollut elämässäni onnekas. Minulla on ollut kaikkiaan kaksi pitkää ja antoisaa parisuhdetta, joista ensimmäinen kesti tusinan vuotta. Siihen kuuluivat lastensaanti, ruuhkavuodet ja ihan järjetön työmäärä, näin jälkikäteen ajateltuna. 60+ tuntia melkein joka viikko viitisen vuotta lomitta ja pidemmittä vapaitta, jotta silloinen puoliso sai olla lapsen kanssa kotona. Olla äiti, ennen kaikkea muuta. Suurin osa näistä vuosista oli silti onnellisia. Siinä vaiheessa kun oikeastaan eropäätös oli jo tehty, sai toinen lapseni alkunsa. Tämän innoittamana päätettiin vielä yrittää saada nilkuttava liitto jotenkuten toimimaan, jotta lapsilla olisi se ydinperhe ja koti. Muistan edelleen sen hetken, johon haluaisin päästä vetämään itseäni jaloista lähtien turpaan, että miksi oi miksi sinä idiootti yrität edelleen luottaa ihmiseen, johon selvästikään ei voi luottaa. Enkä tässä nyt sano sitä, että olisin itse ollut yhtään vähemmän syypää sen avioliiton ongelmiin, mutta tottahan sitä muistaa herkemmin niistä huonoista hetkistä sen oman pelon ja ahdistuksen, kuin sen toisen osapuolen. Harvoin se taitaa mennä niin että vika on yksiselitteisesti toisessa.

Avioliitossani oli mukana myös se pervompi puoli, joskaan silloin vielä se ei ollut niin kovin selkeästi jäsentynyttä. Kiireisen ja stressaavan arjen lomasta löydettiin kuitenkin yhteisiä hetkiä, jolloin ei tarvinnut murehtia niistä kaikkein arkisimmista huolista, vaan pystyttiin heittäytymään meidän kahden tilaan, tässä vaiheessa kun asuttiin jo omakotitaloa ja lapsikin nukkui turvallisesti yläkerrassa. Vähitellen ne hetket kuitenkin harvenivat, ja lopulta jäivät käytännössä unholaan. Jäi vain se kiireinen velvollisuusseksi, joka taisi olla molempien puolesta melkein toiseen masturbointia tarpeiden tyydyttämiseksi. Jospa olisin silloin tiennyt, mitä tiedän nyt.


Toinen pidempi parisuhteeni kesti viitisen vuotta, ja se ihminen on minulle rakas kuin jokainen näkemäni auringonnousu ja -lasku yhdellä kertaa. Hän on myös entisistäni ainut, jonka kanssa olen vielä eron jälkeen pitänyt yllä minkäänlaista seksisuhdetta. Pidämme yhteyttä harvakseltaan, mutta yhteydenpitomme on täynnä lämpöä ja välittämistä, jopa rakkautta omanlaisessaan muodossa. Soisin hänen löytävän elämäänsä kumppanin, jollaisen hän todella ansaitsee.

Tässä suhteessa myös isäpuolen roolini korostui, etenkin vaikeassa suhteessa omiin lapsiini. Elin enemmän tai vähemmän hänen kanssaan ikävuodet 6-11, saattelin kouluun kun häntä pelotti lähteä yksin kävelemään se matka, autoin läksyissä ja lohdutin jos hän oli surullinen. Opetin tekemään ruokaa ja siivoamaan, tekemään asioita itse ja pyytämään apua silloin kun tuntui ettei jotain osaa. Kuuntelin kasvavan lapsen kysymykset asioista jotka häntä askarruttivat ja lueskelin iltasatuja silloin kun hän niitä minulta pyysi (jotkut kirjat osasin kuulemma lukea äitiä paremmin). Tuotin myös kasvuvaiheeseen tuiki tarpeellisia pettymyksiä asettamalla rajoja ja vaatimalla asioiden osaamista ja tekemistä. Tänä aikana hän tuntui enemmän minun lapseltani kuin omat lapseni, ja hänen käsityksensä oli että hänellä on kaksi isää yhden sijasta (kuinka onnekasta!). Suhteemme alussa isäsuhde oli pahoin tulehtunut, mutta onnekseni pystyin olemaan avuksi myös sen korjaamisessa, ja tulimmekin entisen miehensäkin kanssa ihan hyvin juttuun.

Samaan aikaan parisuhteessa seksi toimi loppuun asti todella hyvin. Jakamamme ajatukset ja tunteet osuivat hienosti yhteen, mutta kaikkiaan suhde kulutti minua, koska jälleen kerran kadotin itseni toisten, ja yhteisiin tarpeisiin. Elelen nykyään sangen yksinkertaista elämää ja olen siihen enimmäkseen todella tyytyväinen. Kaikki kokemani on opettanut minulle vihdoin sen, etten pysty pistämään muita itseni edelle ja selvitä siitä ehjin nahoin. Toivon aikanaan löytäväni uuden parisuhteen, ja osaavani itse olla paremmin osa toimivaa parisuhdetta, kuin mihin olen pystynyt aiemmin. Toisaalta en tarvitse ketään vierelleni tunteakseni itseni kokonaiseksi, vihdoin tiedän ettei ole kenenkään etu jos jompikumpi osapuoli joutuu luopumaan niin paljosta, ettei voida enää puhua normaalista kompromissista.

Parisuhteessa ollessa juurikin tämä peräänkuulutettu yhteys ja suhteen syvyys ei ole millään tavalla verrattavissa kevyempin suhteisiin. Tarkoitukseni ei ole puhua polysuhteita vastaan, ne eivät vain sovi minulle, ainakaan pysyvänä ratkaisuna. Näin tapaillessa ihmisiä on mukavaa ja nautinnollista niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä ja turvallinen olla, kun voi luottaa siihen että molempien tai kaikkien tarpeet suhteen osalta ovat yhteneväiset. Polykuvioissa on se ehdottoman hyvä puoli, ettei siinä tarvitse mielestäni koko polypallon kanssa säätää, jos ei niin halua. Tarkoitan tällä sitä, että se kumppani kenen kanssa suhde on, huolehtii omasta osastaan omassa suhdekuviossaan. Pääasia on, että suhteet ovat avoimia ja läpinäkyviä.

En osaa sanoa tuoko tulevaisuus tullessaan minulle vielä joskus jonkun kevyemmän suhteen josta kasvaa jotain uutta, tai löydänkö jonkun joka jo valmiiksi haluaa minun kanssani jakaa elämästään enemmänkin kuin vain ilmeisimmät osaset. Sen kuitenkin osaan sanoa, että enää en lähde kenenkään kelkkaan vain siksi, että harmittaa olla yksin. Nautin todella omista pienistä ympyröistäni nyt, enkä luopuisi kauhean paljosta jollei se todella tunnu oikealta. En ole vuosien varrella koskaan pelännyt tarttua mahdollisuuteen löytää jotain uutta ja suurta, ja siipeenkin on eräänkin kerran tullut, mutta ne ovat niitä kokemuksia joista opitaan ja jatketaan kohti uusia pettymyksiä. Jos tietää mitä haluaa eikä ole valmis tyytymään vähempään, voi hyvin olla mahdollista ettei sellaista suhdetta koskaan löydy, jossa kaikki palaset loksahtaisi paikoilleen.

Kokemukseni mukaan parisuhteet ovat myös toisesta huolta pitämistä kun on flunssa tai muuten vain mieli maassa. Työ- tai opiskeluasioiden vaivatessa päätä se on toisen tukemista ja kannustamista. Se on sitä kun toinen saakin yllättäen ylinopeus- tai parkkisakon ja pitää miettiä mistä se on seuraavassa kuussa pois, tai se ruoka mikä yhdessä valmistetaan toisiaan samalla nipistellen. Siivoaminen, pyykkääminen, tiskit ja kaikki muu arkinen on loppuviimeksi ihan helvetillisperkeleellisen tärkeää, koska yhtäkaikki ne on tehtävä vaikka kuinka lilluisi D/s pärinöissä aamusta iltaan.

Hyvästä parisuhteesta seksuaalisuus ja sen toteuttaminen on ehkä 10-20% prosenttia (mutu) ja vaikka sille seksuaalisuudelle ei parisuhdetta rakenneta, niin on se myös sen verran tärkeä osa että kuten tässäkin ketjussa on todettu; ilman mahdollisuutta sen toteuttamiseen parisuhde väistämättä kuihtuu aikanaan pois.


Mitä minä todella haluan tässä sanoa on, että vaikka minulla on laaja ja monipuolinen työkalupakki käsitellä parisuhdetta ja siihen kuuluvia asioita, ei se tarkoita sitä että minun pitäisi unohtaa se mitä itse haluan vain siksi, että saatavilla olisi nyt 75% siitä mitä haluan. Parisuhteeseen kuuluu myös luopuminen jostain, olisi naurettavan paineistava ajatus että toisen pitäisi pystyä vastaamaan joka ikiseen tarpeeseeni, tai minun hänen tarpeisiinsa. Minulle kuitenkin parisuhteen syvyys on asia, jonka eteen olen valmis luopumaan monistakin pinnallisista asioista ja odotan mahdolliselta kumppaniltani valmiutta samaan. Mutta en siksi että sitä minulta vaaditaan tai itse sellaista vaatisin, vaan siksi että molemmat sitä aidosti haluavat.

Treffaillessa on käynyt selväksi se, että vaikka kuinka maalailisi mielessään (tai olisi maalailematta) mielipiteitä itsestään toisen kanssa tai toisesta itsensä kanssa, niin se totuus yleensä katsotaan vasta paikan päällä. Siksi en ole kovinkaan kiinnostunut ihmisten ulkonäöstä, tiedän että ihminen joka loppuviimeksi tuntuu omanlaiseltani, on minulle kaunis sellaisenaan. Sen sijaan olemusta, tunteita ja ajatuksia joita luontevasti keskenään jaetaan ei pysty teeskentelemään; ei edes sitä etteivät ne olisi siellä, jos niitä on. Joko toisen kanssa on helppo ja hyvä olla, tai sitten ei. Ensivaikutelmat harvoin johtavat harhaan (jos tekisin joskus virheen, myöntäisin sen heti, tirsk), mitä tulee siihen mihin asti suhde voi kasvaa. Luontaisen kemian lisäksi jää vielä se tietoinen valinta, että haluaako tämän ihmisen kanssa alkaa rakentamaan yhteistä elämää - ja senkin olisi suotavaa olla luontainen ja paineeton valinta, eikä kompromissi, vähempään tyytyminen tai jonkin asian tavoitteleminen joka ei itsestä tunnu oikealta.

Kaiken tämän jälkeen olen viimein toivoakseni oppinut, että en halua liiaksi määritellä sitä mitä haluan voidakseni olla avoin ja löytää myös uutta; mutta olen myös hyvin tietoinen siitä, mihin en enää halua aikaani ja energiaani työntää.

[laalaa]

ihana teksti

[Ouroboros]

Itse näin pitkäaikaisena polynä sanoisin, että syvällisen ja pitkäaikaisen parisuhteen löytäminen on haastavaa oli sitten mono tai poly. Itse olen 15-vuoden kinkyilytaipaleella tavannut yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä, joiden kohdalla on mahdollisuus ja molemminpuolinen kiinnostus syvään ja pitkäaikaiseen suhteeseen.

Kannattaa siis ajatella, että ehkä se jaottelu meneekin siinä että etsiikö sessioseuraa vai syvällistä ja pitkää ihmissuhdetta.

Monoja on kinkyissäkin varmasti enemmistö, mutta tosi monet näistä katoavat kuvioista oman kumppaninsa löydettyään. Erilaiset monisuhteiset taas jatkavat skenessä pyörimistä uusien kumppaneiden tai sessiopartnereiden toivossa. Tästä johtuen skenessä kohtaa tavanomaista enemmän monisuhteisia, mutta kyllä niitä monoja löytyy. 

Erona muihin paikkoihin on lähinnä se, että täällä pitää muistaa kertoa olevansa mono ja käydä potentiaalisen kumppanin kanssa keskustelu asiasta ja valmistautua tunnustamaan epäyhteensopivuus. Muussa yhteiskunnassa vielä mono-etuoikeus jyrää ja iso osa ihmisistä voi mennä suhteesta toiseen ja vain olettaa, että kumppani on mono, koska se on normaalia. (Etuoikeuden menettäminen sattuu.)

Toivon kaikille onnea rakkaudessa ja kinkyilyssä. Siihen auttaa kärsivällisyyden lisäksi se, että opettelee olemaan paras mahdollinen versio omasta itsestä ja että tuo omat periaatteensa selkeästi julki.

Allekirjoitan täysin. Itse kuulun vielä polypiireissä vähemmistöön eli soolopolyihin. En jaksa uskoa, että meidän soolopolyjen kumppanuussuhteissa olisi jotenkin vähemmän rakkautta ja välittämistä kuin muissa liitoissa, vaikka emme kategorisoi kumppaneitamme tärkeysjärjestykseen tai yleensä ole käytettävissä lapsiperhemalleihin.

Suhteita on niin monta kuin ihmisiäkin. En itse voi vaatia sitä, että joku toinen henkilö, joka on yhtä arvokas yksilö kuin minäkin, olisi käytettävissäni 24/7, koska en itsekään ole olemassa pelkästään toista/toisia varten.

Polyamorisuus on tyystin eri asia kuin vapaa suhde. Polyamorisuus ei oletusarvoisesti sisällä seksiä yhtään enempää kuin kuin perinteinen parisuhde. Myös aseksuaaleilla on sekä pari- että polyamorisia suhteita, vaikka seksi ei liity suhteeseen lainkaan.

Ihmettelen hiukan myös sessiosuhteisiin paljon liitettyä tunteettomuutta. Omassa elämässäni sekä fwb-suhteet että sessiosuhteet sisältävät suuren tunnelatauksen ja kaikkien pohjalla on turvallisuus ja toisesta välittäminen. Etenkin sessiosuhde vaatii kohdallani todella paljon luottamusta ja läheisyyttä. Jälkihoitoa tehdään tarpeellinen määrä ja kaikki mahdollisesti epäselväksi jäänyt tuodaan jopa raadollisen rehellisesti esille jos se on tarpeen, oli ko. sessiosta kulunut vaikka vuosi. Se, että joku (moni?) saa kiksinsä vieraudesta ja vaaran tunteesta ei tarkoita sitä, että sama pätisi kaikkien kohdalla.

Edit: korjattu typoja

[QoS]

Musta tuntuu et kaikki monot valittaa ku kaikki on polyjä ja ei löydy ketää pervoi monoja. Ja itestä tuntuu vaan et kaikki valittaa samaa = eli niitä monoja on paljon
Toki tunnen paljon polyjä pervoja ja pervoissa polyjä lienee vähän enemmän kuin vaniljoissa mutta kyllä niitä monojakin on aika paljon!

[Lila_]

Ei muuta kuin niitä monoja listaamaan ja yhteen parit...saattamaan!

[Snadistisadisti]

Muutama sana viimeaikaisista ajatuksistani aiheeseen liittyen.

Elän polyamorisessa suhteessa kahden vaimoni kanssa, kaikki saman katon alla. Itse rakastan molempia paljon, siinä missä he ovat metamuruja ja tulevat hyvin toimeen keskenään.

Tilanteessa, jossa kuvion ulkokehälle ilmestyy joku satunnainen tai pidempiaikainen sessiokumppani, en kuitenkaan pidä sitä polyamoriana. Seksisuhde ei automaattisesti tarkoita romantiikkaa, tai pysyvää sitoutumista yhteiseen tulevaisuuteen. Tietenkin sessiosuhteissa on aina jonkin verran tunteita mukana, siitä ei pääse mihinkään. Siitä huolimatta pelkkä nesteiden vaihto ja ihon viirutus on jotakin muuta kuin polyamoriaa.

Jos lokeroa koettaa väkisin kyhätä, niin kenties se olisi polysuhteeseen yhdistetty avoimen suhteen elementti.

[Ouroboros]

Tilanteessa, jossa kuvion ulkokehälle ilmestyy joku satunnainen tai pidempiaikainen sessiokumppani, en kuitenkaan pidä sitä polyamoriana. Seksisuhde ei automaattisesti tarkoita romantiikkaa, tai pysyvää sitoutumista yhteiseen tulevaisuuteen. Tietenkin sessiosuhteissa on aina jonkin verran tunteita mukana, siitä ei pääse mihinkään. Siitä huolimatta pelkkä nesteiden vaihto ja ihon viirutus on jotakin muuta kuin polyamoriaa.

Jos lokeroa koettaa väkisin kyhätä, niin kenties se olisi polysuhteeseen yhdistetty avoimen suhteen elementti.

Samaa mieltä tästä. Sessiosuhde tai fwb-suhde ei ole itsellenikään kumppanuussuhde. Se ei silti tarkoita tunnesiteen puuttumista. Toki tässäkin ihmiset ovat erilaisia: kaikki eivät tarvitse tai välttämättä edes halua kovinkaan kummoista tunnesidettä etenkään satunnaisen sessioseuralaisen kanssa.

Ainoa varsinainen seurustelukumppanini on aseksuaali. Se ei silti tee leikkikavereistani kumppaneita - tai poista sitä tosiseikkaa, että tunnen kiintymystä myös leikkikavereita kohtaan.

[Helmi77]

Mikä suhde? Tuntuu että suuri osa ei nykypäivänä määrittele suhteitaan millään tavoin. Ota, käytä, pasko ja lemppaa jos osaat. Ihmiset ajattelevat itsekkäästi vain itseään ottamatta muita huomioon.

Oma käsitykseni kaikista suhteista, poly, avoin, mono on niin rapautunut viimeisten muutaman vuoden aikana että tuskin tulen koskaan luottamaan keneenkään ihmiseen niin paljoa että päästäisin ketään lähelleni. Mielummin kärsin kaikesta paskasta tai olen yksi, kun tutustuisin enää ikinä keneenkään vain tullakseni taas loukatuksi. On mahdottomuus edes tavata uusia ihmisiä kun ahdistun vieraiden ihmisten seurassa niin paljon että saan paniikkikohtauksen.

Siksi onkin erittäin hyvä rakentaa mahdollisimman paksut ja korkeat muurit ympärille ja olla jotain mitä ei oikeasti ole. Olla ilkeä, piikikäs, ärsyttävä ja rasittava. Olla niin ärsyttävä että millään ei ole mitään väliä. Silloin kukaan ei ainakaan koskaan saa enää tietää millainen kuoreni alla olen. Mistä pidän, mitä haluan, mitä pelkään, mistä tulen iloiseksi. Eikä pääse koskaan enään niin lähelle henkisesti eikä fyysisesti että voisi satuttaa millään tavoin.

[laalaa]

Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.

Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.

Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.

Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.

(Itse)rakkautta 

[Lunttu]

Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.

Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.

Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.

Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.

(Itse)rakkautta 

Wau! Sinäpä sen sanoit, näin just sen pitäisi kaikilla olla ja tähän pyrkiä!

[Helmi77]

Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.

Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa.

Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.

Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.

(Itse)rakkautta 

Totta, jokainen on ihan itse oman onnensa seppä. Ei siihen muita tarvita.

Itse meinasinkin sitä että ihan vapaa ehtoisesti kärsin ennemmin seuran puutteesta kun annan enään kenenkään uuden ihmisen päästä lähellekään todellista minääni. Kyllä nimenomaan kärsin, koska haluaisin seuraa mutten voi tavata ketään. Enkä aio tavata.

Kyllä aina välillä tulee lokaa niskaan ja se on paskaa. Se on normaalia. Mutta kun kohdalle osuu ihmisiä jotka tekevät paljon muutakin kuin aiheuttavat pientä harmitusta niin silloin se ei ole normaalia. Itselläni meni vuosia selvitä exäni, lasteni isän aiheuttamista ongelmista. Saada itsetuntoni edes jossain määrin takaisin. Kyetä hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Uskaltaa olla sellainen kuin olen. Riisua vaatteet päältäni jonkun edessä ilman että häpeän itseäni kuoliaaksi. Uskaltaa antaa jonkun koskea itseäni ja oppia pitämään siitä kosketuksesta. Hymyillä ja nauttia elämästä. Vuosien jälkeen kyetä luottamaan taas toiseen ihmiseen. Uskalsin haaveilla ja unelmoida uusista ihmisistä joita voisin elämääni löytää.

Enää en haaveile ihmisistä ja niiden tapaamisesta. Koska en kykene enää asettamaan itseäni missään määrin avoimeksi, lähestyttäväksi ja haavoittuvaksi. En pysty luottamaan enkä uskomaan ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen.

[laalaa]

Helmi

todellakin ymmärrän sua!

Mä jotenkin inspiroiduin kamalasti tosta sun kirjoituksesta maalailemaan yleisellä tasolla ja enemmänkin aloittajalle ja ehkä muille nuoremmille pohdiskelijoille suunnattuna, mutta kaiken kaikkiaan yleisenä omien ajatusten yhteenvetona halusin osallistua keskusteluun.

Tietenkin, kun mun teksti tuli sun tekstin perään, se vaikuttaa vastaukselta sulle. Pahoittelen, en todellakaan tarkoittanut satuttaa/arvostella/aliarvioida/ tai vähätellä sun kokemuksia ja tunteita. Anteeksi!

Mulla myös meni avioeron jälkeen vuosia siihen, että pystyin laittamaan itseni siihen tilanteeseen, että joku/kukaan kosketti. Ja totta on että ne kaikki uudet kosketukset koskettaa myös kaikkea sitä mikä on joskus rikottu. Mä pakotan itseni olemaan auki ja kohtaamaan sen ristiriidan, mutta totta on se että jos nyt päästäisin jonkun lähelle, niin lähelle, että se voisi mut uudestaan rikkoa, mikäli siis olisi kusipää, joka niin haluaa tehdä, niin en minäkään tiedä selviäisinkö siitä enää ikinä.

Mut onkin siksi pelastanut tuo itserakkauden harjoitteleminen (en ole vielä kovinkaan pitkällä), mutta tosiaan sen kääntöpuoli on se, etten kuvittelekaan kenenkään ikinä rakastavan minua tai pitävän minusta huolta. Teen sen siksi itse. Eikä se suruta minua, otan sen vain neutraalina faktana ja that's it.

[Snadistisadisti]

Sinulle Helmi77 minulla on vain yksi neuvo. En sano tätä ilkeyttäni. Älä jää noiden tunteiden ja ahdistuksen kanssa yksin. Hanki apua ammattilaiselta ja koeta saada sisimpäsi kasaan. Olet kohdannut kriisin, josta selviämlnen ei ole helppoa. Katkeruus ja muurien taakse piiloutuminen ovat kuitenkin mielen syöpä, jotka tekevät elämästäsi paljon pahempaa kuin sen tarvitsisi olla.