Nopeiden tapaamisten onni

[toysnstuff]

Mulle on käynyt niin, että kun on pitkään ja hartaasti tutustunut toiseen ja rakentanut luottamusta netin kautta kirjoitellen - pitkästä välimatkasta johtuen - niin toisesta on kerenny muodostua omaan mieleen kuva. Ihmisenä. Sellanen mielikuva, jolla on myös paikka omassa mielessä. Vaikka mitään ei ole vielä kerennyt tapahtuakaan.

Sitten kun jotain on kerennyt tapahtua, niin tämä mielikuva on saanut ihmisen itsenään siihen vielä lisäksi. Jotenkin, onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa, tai muotonsa - tai jotain. Siitä on tullut ihmissuhde. Koska itsellä on suhde häneen sekä omassa mielessä, että oikeasti.

Ja kun käy niin - mikä näille sessiokeskeisille tutustumisille, tapaamisille ja suhteille on ominaista - että se loppuu, niin mitä tälle mielikuvalle käy? Tälle mielessä olevalle ihmisille, jolle kerkesi raivata paikan jokseenkin sitä huomaamatta?

Siitä tulee samanlainen menetys, kuin muistakin ihmisistä elämän aikana. Se pitää surra.

Mutta kun ketään ei voi surra pois. Menetyksen kokemuksen voi surra ja hyväksyä, mutta se ei poista ihmistä mielestä. Siitä ihmisestä on tullut osa sun elämäntarinaa. Ehkä vähän pienempi kuin monesta muusta, kenen kanssa on jakanut enemmän - vaikkapa vuosia elämästään - mutta kuitenkin.

Niin sitä mä vaan sanon, että se ei tunnu kivalta. Kun se tulee näin, että ei tajunnutkaan että näin käy.

Kun on tottunut siihen, että tutustutaan, sessioidaan ja jatketaan sessiointia tai eriydytään omille teille.

Tän myötä tajusin, että mitä perusteellisempi ja pidempi tutustuminen on - ja jos siitä toisesta sattuu syntymään mielessä oleva henkilö, eikä vain ihminen kenen kanssa käy panemassa ja piiskaamassa - niin se myös vaatii veronsa jälkikäteen.

Että nyt täytyy miettiä, mikä on parempi tapa itselle. Että onko ne nopeammat kohtaamiset parempi juttu kuin se, että oikein pitkään tutustuu toiseen ja luo suhdetta. Koska jos se kuitenkin tulee loppumaan - ennemmin tai myöhemmin - niin onko se sen arvoista?

Tutustuminen on kivaa. Se myös on mukavaa, että vaihtaa toisen kanssa ajatuksia. Mutta jos kyse on vain (vain!) sessioinnista (tai "seksistä"), niin miksi luoda edellytykset sille, että se tuntuu sitten jälkikäteen pitkän aikaa harmilliselta?

Se on kivaa silloin, mutta pitkän aikaa myös tuskaista jälkikäteen.

Kun puolestaan nopeammin hoidetut tutustumiset, missä toiselle ei kerkeä muodostua sitä paikkaa omassa mielessä, ovat paljon kivuttomampia - ja niissä molemmat saa sen sessio(ide)n tuoman nautinnon ja jännityksen.

Ymmärrän, että ihmiset tarvitsevat eri verran tutustumista saadakseen luottamuksen synnytettyä toiseen (netin välityksellä, puhumatta kertaakaan ennenkuin tapaa ja siirtyy siitä sisätiloihin - okei, onhan se aika hurjaa varmaan subin näkökulmasta), mutta...

...niin.

Ei pitäisi ihastua toiseen.

[Perhonen89]

Ei nyt tarvi kuukausia kirjoitella, mutta kyllä mä tykkään tutustua toiseen aluksi viestittelemällä. Siinä samalla saa tarttumapintaa asioihin ja on jotain mistä keskustella.

Ja kun välillä saa viestejä, joissa eka kysymys on "milloin tavataan", niin ei mua kiinnosta lähteä tapaamaan ihmistä, josta en tiedä mitään.

[toysnstuff]

Mietin tän lähettyäni matkalla töihin (piti kirjoittaa aika pikaisesti), että olikohan kyse niinkään sit ihastumisesta (ainakaan yksinomaan), kuin siitä, että kun kirjoittelee toisen kanssa niin siitä voi tulla sulle merkittävä ihminen.

Kuten kirjeenvaihdossa.

Sitten kun tapaat tän henkilön, siitä tulee vähän enemmän.

Mutta sitten menetät tämän henkilön, koska sessiointi oli se juttu, eikä se kirjoittelu. Jos siitä kirjoittelusta oli tullut merkittävä asia, sekä siitä että sai kuulla toisen ajatuksista, elämästä ja toiveista (sekä peloista, huolista ja epävarmuuksista!) niin hitto, onhan se nyt jotain muuta(kin) kuin pelkkä "millon nähdään ja pannaan"-juttu.

Sillon on vaikeeta olla niin, että okei, tää oli tällanen tapaaminen ja toiste ei sit nähdäkään. Mikä vähemmän tutustumista edellyttäneissä sessiointi-suhteissa on tyypillisempää. Eikä se silloin jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Mä kyllä tykkään tutustua kirjoituksen kautta toisiin, mutta hiljalleen tullut enempi ja enempi se olo, että mahdollisimman nopea live-tapaaminen on hyvä juttu kanssa. Etenkin jos halutaan pitää sessiointikeskeisenä juttuna. Muuten menee helposti muuksikin siinä omassa mielessä, vaikkei aikonutkaan.

Siinäkin on puolensa, kun toisesta tulee jollain tapaa merkittävä ihminen - edes hetkeksi - mutta... en mä tiedä miten tän kanssa etenisi. Että pitääkö omaa toimintatapaa tai ajattelutapaa, suhtautumista muuttaa, vai mennäkö edelleen samalla. Jos haluis olla raadollinen, niin ei lähtisi juttuihin mitkä edellyttää pitkää tutustumista. Mutta sitten taas, ne voi olla antoisampia monella tapaa.

[KumiTuomas]

Mutta sitten menetät tämän henkilön, koska sessiointi oli se juttu, eikä se kirjoittelu. Jos siitä kirjoittelusta oli tullut merkittävä asia, sekä siitä että sai kuulla toisen ajatuksista, elämästä ja toiveista (sekä peloista, huolista ja epävarmuuksista!) niin hitto, onhan se nyt jotain muuta(kin) kuin pelkkä "millon nähdään ja pannaan"-juttu.

En osaa sanoa sanoa mitään fiksua sun varsinaiseen kysymykseen, mutta tulee mieleen, että tuossa ei välttämättä sessiointi ole välttämättä ja loppujen lopuksi pelkästään "se juttu" kummallekaan, vaan tuo toinenkin puoli saattaa olla tärkeetä ja antoisaa. Ei kai mikään sääntö sano, että ihmissuhde ei vois muuttua ja jatkua erilaisena, jos asianosaiset niin haluu?

[Juuttisetä]

Itse ainakin tahdon tavata mahdollisimman äkkiä livenä, aivan aivotonta rakentaa jotain mielikuvaa kirjoitusten taikka foorumiviestien perusteella. Yleensä se mielikuva on aivan väärä. Tekstiä voi runkata eestaas vaikka kuinka ennenkuin julkaisee, sitten livenä siellä istuukin tuppisuu vaikka täällä vaikuttaakin oikein hauskalta. Toisaalta se vittumainen mulkku voikin olla mukava livenä...
Kirjekaverit jotka kyselee ja utelee ja kyselee ja tuumii ja kyselee ja keskustelee...ne on sellasta 80-lukusta hommaa. Tunnissa naamatusten kerkeään puhumaan (oletuksena että se toinen kirjailija ei ole tuppisuu) enemmän kuin täällä hullunaan naputtelemalla viikossa.
Muutenkin, se live habitus, tapa liikkua, tapa katsoa...kaikki nuo jää pois täällä ja niillä on oikeasti vaikutusta. Tälleen rujona kotlettina toki kiva vaan kirjoitella kun tarvi omaa minäänsä laittaa likoon.

[Mooky]

Ei pitäisi ihastua toiseen.

Aamen. Ainakin jos on ihan sessioseurasta kyse.
Muutoinhan ihastuminen on kiva juttu.

Itse ainakin tahdon tavata mahdollisimman äkkiä livenä, aivan aivotonta rakentaa jotain mielikuvaa kirjoitusten taikka foorumiviestien perusteella. Yleensä se mielikuva on aivan väärä. Tekstiä voi runkata eestaas vaikka kuinka ennenkuin julkaisee, sitten livenä siellä istuukin tuppisuu vaikka täällä vaikuttaakin oikein hauskalta. Toisaalta se vittumainen mulkku voikin olla mukava livenä...

Aamen tällekin.

Kyllä nyt tietenkin perusasiat kannattaa käydä läpi, eli mitä haen, miksi juuri sinä jne.
Mutta kun perusteet on käyty läpi, ja jos molempia vielä kiinnostaa, niin sanoisin että suoraan vaan kahvilaan sanomaan päivää, tai jos kantti kestää niin vaikka pienimuotoista sessiota pystyyn.
Turha vetkuttelu ei ainakaan helpota asiaa, ja jos hommaa jauhetaan virtuaalisesti pitkän aikaa alkaa oma mielikuva muodostumaan niin voimakkaaksi, että se oikea ihminen voi sitten ollakin pettymys, vaikka muuten olisi ollut ihanin ihannepartneri.

Ja jos toinen ei halua tavata sitten niin millään, niin pois vaan ja seuraava kiertoon. Itseäni ei näinä päivinä jaksa virtuaalinen runkkufantasia kiihottaa enää sen yhtään.

[Morgul]

Ei pitäisi ihastua toiseen.

Helpommin sanottu kuin tehty jos sitä ihastuvaa sorttia on.   

Mikä sulla on se ongelma nyt? Tunnesiteen muodostuminen?

Toiseen ei kannata asettaa omia odotuksiaan. Koskaan.

Jos ja kun on herkkä ihastumaan, voi ehkä miettiä sitäkin että miksi.

[toysnstuff]

Joidenkin ihmisten kanssa siitä kirjoittelusta tulee tosiaan kuin kirjekaverikirjoittelua. Mutta mä tykkään siitä. Että jaetaan ajatusmaailmaa, sitä mitä mielessä liikkuu. Ei se kaikkien kanssa mene niin, mutta silloin kun menee, niin... se on tosiaan jotain, josta tykkään.

Mikä sulla on se ongelma nyt? Tunnesiteen muodostuminen?

Yllätyin siitä, miten tämä toinen henkilö jäi mieleen, kun sessiosuhde loppu yllättäen ensimmäisen tapaamisen jälkeen, juuri ennenkuin oli tarkoitus tavata uudelleen. Syy oli kyllä hyvä ja pätevä, varsin ymmärrettävä, mutta... normaalisti epäilisin juuri tällaista yllätyksellisyyttä syyksi siihen, että jäi pyörimään mieleen, mutta tällä kertaa se ei vaikuttanut olevan tekijänä. Koska huomasin kesän aikana - ensimmäistä tapaamista odotellessa ja sen jälkeen - että ajattelin henkilöä. Tietyllä tapaa "pidin häntä mielessä", vaikka kyse ei ollut sellaisesta ihastumisesta - kirjoitin tuossa aiemmin ihastumisen, koska ajattelin, että se kuvastaisi tätä. En tiedä missä määrin niin on. Mutta jostain syystä tästä henkilöstä vaan tuli mulle 'tärkeä' jollain tapaa - ei sillain tärkeä-tärkeä, vaan merkityksellinen. Varmaan juuri tuon vuoksi, että kirjoiteltiin pitkään ja sitten hänen viestejään aina vähän odotteli ja niihin tottui. Että muutaman päivän välein tai joskus kesti viikko että tuli, mutta tuli kuitenkin.

Se, että miten tämä tapahtui ja jäi vaikuttamaan mieleen. Se on se mikä hämmensi. Kun näin ei ole tässä ennen käynyt.

Eräs työkaveri - ammattilaisena tarkkasilmäinen henkilö - vitsaili, että mitä mulle on tapahtunut kesällä hänen poissaollessa lomallaan. Vastasin jotain yleistä, jolloin tämä totesi tyylilleen uskollisesti, että aijaa, ja mä kun aattelin että sä kertoisit olevas vaikka rakastunut.

En mä itse sitä tunnistanut niin, enkä kokenut niin. Mutta mun oli kiva tavata se ihminen ja tutustua siihen ja tuntea se. Vaik oltiin erilaisia. Mun silmissä.

Mut se mun olo näky musta muille jotenkin.

Oliko se sitten ihastuminen. Sitten kuitenkin. En vaan halunnu ajatella enkä myöntää sitä niin?

[Morgul]

On ihan jees jos pitää ihmisiä merkityksellisinä tuollaisessa kontekstissa, se kertoo mun mielestä sinusta pelkkää hyvää.

 

Älä lähde tukahduttamaan tommosia tunteita.
Pyydä se kaffelle?

[toysnstuff]

Mmh. Kiitos vain kommentista... mutta kyllä se on näissä jutuissa niin, että parempi antaa (toisen) mennä ja katsoa sitten, jos joskus sattuu kohtaamaan. Eikö vaan?

Tai sitten mä en vain ole oppinut olemaan sellasten ihmisten kanssa, joita on halunnut ja kenen kanssa on harrastanu seksiä ja muuta, mutta jonka kanssa se seksuaalisuus ois sit poisrajattua aluetta. Koska monogamia.

Jokatapauksessa mun täytyy aina vähän dramaattisesti 'erota' (ts. hyvästellä), jotta saan sen tarvittavan vauhdin psyykkiseen irrottautumiseen. [johtuen omista kokemuksista, ihan lapsuudesta lähtien] Niin siinä on vähän paha lähteä takasinpäin.

Eikä se kai oliskaan se juttu. Koska seksuaalinen jännitys ja virittyneisyys oli ja on niin olennainen osa näitä suhteita.

Se herkullinen osa.

[LadyMysterious]

Nopeiden tapaamisten onni on pintapuolista, kun ei kukaan ole vielä paljon antanut itsestään niin eipä se syvältä riipaise jos juttu päättyy ennen kuin alkoikaan. Ymmärrän tätä konseptia kovin hyvin, ei tarvitse haaskata aikaa tai tunteita sellaiseen, joka ei sitten kestäisikään pitkää aikaa. Kun on saanut joskus tunnetasolla siipeensä huolella, sitä tulee herkästi varovaiseksi ja pyrkii välttämään samaan tilanteeseen joutumista. Siinä vaan piilee se riski, että sitten jää tämä onnikin kovin pintapuoliseksi, minimaalisella panostuksella harvoin päästään maksimaaliseen tuottoon.

Ja taas kerran, me ihmiset ollaan erilaisia. Toiset löytää paremmat kommunikointitavat livenä ja toisille (kuten minulle) tekstimuotoinen ilmaisu on varsin luontainen tapa lähteä liikkeelle. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö saisi livenäkin suutani auki. Täällä toisinaan parjataan "kirjekaveerausta" mutta itse koen, että ihmiset kertovat itsestään enemmän ja syvempiä asioita nopeammin tekstimuodossa. Kun saa olla vähän kasvoton, on joskus helpompi avata niitä herkimpiä tuntojaan. Ja jossain kohtaa itselleni tulee kyllä vastaan se, että livetapaaminen on luontainen jatko mikäli molemmista sopivalta tuntuu. Toisten kanssa se voi tulla nopeastikin, joidenkin kanssa se ei sitten lopulta tule vastaan ikinä - niin maantieteelliset etäisyydet kuin monet muutkin seikat saattavat näitä mutkistaa.

[Salanimi]

Ja taas kerran, me ihmiset ollaan erilaisia. Toiset löytää paremmat kommunikointitavat livenä ja toisille (kuten minulle) tekstimuotoinen ilmaisu on varsin luontainen tapa lähteä liikkeelle. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö saisi livenäkin suutani auki. Täällä toisinaan parjataan "kirjekaveerausta" mutta itse koen, että ihmiset kertovat itsestään enemmän ja syvempiä asioita nopeammin tekstimuodossa. Kun saa olla vähän kasvoton, on joskus helpompi avata niitä herkimpiä tuntojaan. Ja jossain kohtaa itselleni tulee kyllä vastaan se, että livetapaaminen on luontainen jatko mikäli molemmista sopivalta tuntuu. Toisten kanssa se voi tulla nopeastikin, joidenkin kanssa se ei sitten lopulta tule vastaan ikinä - niin maantieteelliset etäisyydet kuin monet muutkin seikat saattavat näitä mutkistaa.

Hyvin sanottu

[kuura]

LadyMysterious vei jalat suustani. Haluan oppia ymmärtämään ihmistä ja mulle siihen toimii teksti hyvin: Olen havainnut saman, että ajatuksissa tuntuu pääsevän paljon syvemmälle kirjoittaessa. Ja se on se, mikä minua kiinnostaa, enkä ilman sitä koe saavani kinkystäkään kovin paljon mitään. Ehkä se johtuu siitä, että se mahdollistaa vaikka millaisten romaanien kirjoittamisen rauhassa ja keskeytyksettä tai ehkä tekstinä on turvallisempaa avautua kuin kasvotusten. Tai sitten joku muu syy.

En ole kovin montaa ihmistä tavannut, mutta jos olen syvällisemmin kirjoitellut, aina toinen on tavatessa vastannut sitä kuvaa minkä olen tekstistä saanut. Siis ihmisenä. "Liveolemus" toki pitää opetella tuntemaan erikseen ja eihän se koskaan vastaa täysin sitä, mitä on mielessään luonut, mutta en ole kokenut sitä ongelmaksi. Tämän suhteen ihmisissä on varmasti eroa todella paljon, joten tuskin tässä(kään) on oikeaa tapaa toimia.

[toysnstuff]

Olen havainnut saman, että ajatuksissa tuntuu pääsevän paljon syvemmälle kirjoittaessa. Ja se on se, mikä minua kiinnostaa, enkä ilman sitä koe saavani kinkystäkään kovin paljon mitään. Ehkä se johtuu siitä, että se mahdollistaa vaikka millaisten romaanien kirjoittamisen rauhassa ja keskeytyksettä tai ehkä tekstinä on turvallisempaa avautua kuin kasvotusten. Tai sitten joku muu syy.

Niin.

Oon miettinyt, että tämä ihmisten vaikeus puhua yhtä avoimesti - tai ehkä oikeastaan tavoittaa yhtä rehellisesti omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan - kasvotusten vois liittyä siihen, että se tilanne ei ole silloin hallittavissa. Kun toinen kysyy jotain, joka koskettaa sitä rajapintaa, missä ne herkät omat jutut on säilöttynä, on kovin helppoa (mielen - ei siis edes tietoisena valintana) vetäytyä aiheesta, ohjaamalla se sivuun jollain tapaa. Joko huumorilla, tai selityksellä. Koska se tulee liian yllättäen, liian nopeasti, liian arvaamattomasti - ja etenkin, koska siinä on se toinen. Joka voidaan kokea tunkeilevana tunkeilijana. Uhkana omalle eheyden kokemukselle. Se mokoma voi onnistua sorkkimaan paikkoja, jotka on sellaisia, ettei niihin ilman lupaa saisi koskea.

Sitten kun kirjoittaa tekstiä, on omillaan ajatustensa kanssa. Oman mielen kanssa. Ja voi jakaa siitä sen, mitä tavoittaa ja toteaa, että tämä on ok kertoa toiselle. Silloin on ehkä jollain tapaa helpompikin "antaa" sitä omaansa, kuin livenä? Koska pitää olla aika iso luottamus toiseen ihmiseen, että voi kertoa suoraan, kasvotusten, omia syviä tuntojaan ja arkoja asioitaan. Toinen voi vaikka nauraa, katsoa kummallisesti, tai olla vastaamatta. Tai vastata jotenkin, mikä herättää epämukavia tunteita. Kirjoittaessa näin ei ole - ainakaan sillä hetkellä, kun kirjoittaa.

[zerovisibility]

Tämä oli jotenkin todella hyvä keskustelu, ja laittoi ajattelemaan asioita. Tässä oli tähän mennessä monia todella hyviä ajatuksia, kiitos.

Toisaalta olen samaa mieltä, että nopea tapaaminen on sinänsä hyvä asia, koska livenä ihmisestä näkee kuitenkin sellaisia asioita, joita ei koskaan tekstistä saa irti. Elekieli, miten asioita sanoo, mikä niiden hienompi merkitys on...

Sitten kun kirjoittaa tekstiä, on omillaan ajatustensa kanssa. Oman mielen kanssa. Ja voi jakaa siitä sen, mitä tavoittaa ja toteaa, että tämä on ok kertoa toiselle. Silloin on ehkä jollain tapaa helpompikin "antaa" sitä omaansa, kuin livenä?

Ja olen vahvasti samaa mieltä tästä. Kun kirjoittaa tekstiä, niin pääsee syvemmälle myös omiin ajatuksiin. Kirjoittaessa voi tosiaan hioa sitä tekstiä, mutta siinä hioessa pääsee myös sinne omiin ajatuksiin. Tekstissä on vaikeampi olla epälooginen, puhuessa se on paljon helpompaa. Sanoo ensin jotain ja sitten jotain hieman toista, mutta kirjoittaessa tätä ei ole niin helppo tehdä. Silloin joutuu olemaan looginen (ainakin omasta mielestä). Ja siitä voi seurata se, että joutuu tai pääsee menemään paljon syvämmälle omiin ajatuksiin. Se on mun mielestä kirjoittamisen hienous, se että joutuu oikeasti ajattelemaan mitä kirjoittaa. Puhuminen on niin nopeaa, että siinä ei aina ehdi ajatella loppuun asti. Ja toisaalta se ei ole helppoakaan, joskus pitää jäsennellä ajatuksia aika pitkään ennen kuin niissä on tolkkua itsellekään. Ja puhumiseen liittyy ainakin jossain määrin myös se, ettei halua myöntää niitä ajatuksia toiselle, koska juurikin pelkää miten niihin suhtaudutaan. (Tähän liittyen erityisen menestyksekkään tiimityön keskeinen tekijä on luottamus kommunikaatiossa. Tässä yhteydessä luottamus tarkoittaa nimenomaan miten muut suhtautuvat siihen mitä sanoo (luottamuksellisuus=ei kerrota ulkopuolisille, on eri asia). Voiko luottaa siihen, että sanominen otetaan vastaan asiallisesti ja sitä kunnioitetaan. Tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Tiimi voi olla myös kaksi ihmistä.) Kirjoittaessa ei ole vaaraa välittömästä negatiivisesta palautteesta, joten se on luottamuksellisempaa tässä mielessä.

Ainakin itse olen kokenut, että anonyymi kirjoittelu netissä on helpompaa kuin kasvotusten puhuminen. Silloin pääsee syvemmälle omiin ajatuksiin ja se vie myös omaa ajattelua eteenpäin, mitä pidän periaatteessa aina hyvänä asiana. Jos voi oppia jotain itsestä, niin se on hyvä asia, vaikka joskus vaikeaa onkin. Siksi kirjoittamisella tai kirjekaveruudella on mielestäni kyllä paikkansa. Ja toivottavasti se on vastavuoroista, molemmat oppivat jotain myös itsestään.

Että nyt täytyy miettiä, mikä on parempi tapa itselle. Että onko ne nopeammat kohtaamiset parempi juttu kuin se, että oikein pitkään tutustuu toiseen ja luo suhdetta. Koska jos se kuitenkin tulee loppumaan - ennemmin tai myöhemmin - niin onko se sen arvoista?

Ajattelen niin, että kyseessä on jollain tavalla vaihtokauppa. Jos antaa itsestään vain vähän, ei voi saadakaan kuin vähän. Eli jos hakee vain piiskausta ja panoa, niin sen saa ilman että antaa itsestään paljoa, muttei se silloin ole myöskään niin merkityksellistä kuin se voisi olla. Jos siinä on syvempi merkitys, niin se myös tuntuu enemmän. Ja se voi tuntua joko hyvältä tai pahalta, mutta kuitenkin enemmän tai vahvemmin. Ensin se tuntuu paremmalta kuin muuten, ja loppuessaan pahemmalta kuin muuten. Mutta jos se tuntuu vahvemmin, niin se tunne menee molempiin suuntiin. Jää ikään kuin tasapainoon silti, tunnetasolla. (Voi olla ettei tämä tasapaino nyt kuulosta järkevältä, mutta yrittäkää ymmärtää 

Ymmärrän hyvin menettämisen tuskan, mutta samalla siitä myös sai enemmän kuin muuten olisi saanut. Toki jos juttu jäi "kesken" niin ehkä tavallaan antoi enemmän kui sai. Se saaminen jäi kesken (pun not intented). Mutta kaikki loppuu joskus, tavalla tai toisella, ja se saattaa sattua, mutta silti siitä on myös saanut jotain. (Monesti loppuminen sattuu, mutta niin, elämä sattuu niin paljon enemmän kuin olisi kiva.)