Miehet jotka pelkäävät tyttöyttä (ja panevat vitusti pillua)

[Salanimi]

Feminismin trendillä ja sukupuoli-trendillä on mun silmissä ollut yhteistä se, että joillakin näitä aatteita ajavien henkilöiden puheenvuoroissa (diskurssissa) on hyvin havaittavissa oleva sivujuonne, jonka sanoman perusteella näyttää hyvin selkeästi siltä, että sen tavoite on ollut saada heteromiehet tuntemaan olonsa jollain tapaa syylliseksi tai huonoksi.

Tässä(kin) keskustelussa on toistuvasti kerrottu ja tarkennettu, että kyseessä on laajempi kulttuurin kritiikki, eikä yksittäisiä miehiä, tai miessukupuolta koskeva lyttääminen. Siksi mun silmissä näkyy epävarmoja heteromiehiä, jotka hyppäävät takajaloilleen hokeemaan "ei kaikki miehet! enää ei saa olla mies! mitään ei saa sanoa! minua syytetään! minä olen uhri!", kun joku osoittaa näitä cis-heterokulttuurissa olevia ongelmia. 

Kyse ei ole meistä, vaan siitä kulttuurista, jonka osasia aivan kaikki me tällä pallolla tallaavat tavalla tai toisella olemme. Nämä ongelmat pitäisi suoraselkäisesti tunnustaa ja alkaa itse toimimaan niiden kitkemiseksi, eikä ripustautua ristille huutamaan omaa syyttömyyttään.

[toysnstuff]

Lapsen on kuitenkin mielestäni johdonmukaista tajuta murrosiässä kehonsa olevan vääränlainen, sillä tänä aikana tapahtuu suurin osa sukupuolten välillä erilaisista muutoksista.

Kroppa tuntuu vieraalta, väärältä, hämmentävältä, jne. jne. Kuuluu murrosikään. Syynä on se, että sisäinen kuva itsestä ei vastaa (enää) sitä, miltä ulkoisesti näyttää. Tämän ohella uudet tuntemukset sekä itse kehosta, että sisäisistä voimista (latenssi-iässä torjuttu seksuaalivietti), miehisyyden/naiseuden aktivoituminen sekä sosiaalisena että (sosio)kulttuurillisena kysymyksenä, jne. jne.

Genitaalit eivät ole ainoa asia, mikä kehossa saattaa tuntua väärältä.

Ja se, että jokin "tuntuu väärältä", ei ole syy eikä peruste todeta, että se "on väärä". Ihminen toimii tietoisten ja tiedostamattomien tunteiden ja toiveiden sekasoppana. Se mitä on pinnalla nyt, ei välttämättä ole (eikä edes usein ole) se juttu, mikä oikeasti vaivaa.

Se miten jokin epämukavuus ilmenee - mihin se kiinnittyy - ei tarkoita, että se olisi itse ongelma.

On täysin normaalia (neuroottisuutta) uskoa, että jokin asia omassa kehossa on se probleema, miksi ei ole tyytyväinen itseensä ja jonka muuttuminen paremmaksi tai puuttuminen tekisi tyytyväiseksi itseensä. Jotkut menevät sitten leikkauttamaan itselleen paremman leuan, nenän, huulet, rinnat. Ja kas, jonkin ajan päästä se onkin jokin muu juttu, mikä on syypää omaan tyytymättömyyteen.

Kunnes, parhaimmillaan, tajutaan joku päivä, että ongelma on se tyytymättömyyden tunne. Eikä se kohde, mihin se on sitoutunut - eli kohdistettu.

Kun tämän tajuaa, voi mennä selvittämään sitä tyytymättömyyden tunnetta terapiaan. Ja löytää sieltä (about) kaiken sen, mistä se juontuu ja miksi siihen reagoi niinkuin reagoi. Miksei sitä ole voinut kokea alkuperäisenä, vaan se on pitänyt ohjata jonnekin muualle.

Nykyaikainen naiivi trendi siitä, että ihminen tietää itse mikä on hänelle parhaaksi ja se mikä tuo kivan, hyvän ja "terapeuttisen" olon, on kehittävää ja kasvattavaa, on ihan bullshittiä.

Kasvu tapahtuu kivun kautta. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

toysnstuff: Ihmettelen miten selkeästi paljon asiaa pohtineelle on jäänyt noinkin antiikkinen käsitys sukupuolesta. Suosittelen ottamaan asiasta oikeasti selvää. Itse en rupea ohjaamaan, minulta menisi siinä mielenterveys.

Se että meillä on nyt tämä trendi menossa ei tarkoita sitä, että se olisi a) hyväksi eikä b) "oikein".

Viittaan tässä diskurssiin ja paradigmaan.

Historiasta löytää esimerkkejä aivan riittämiin. Seksuaalisuuden saralla ne on niin rivoja, ettei viitsi ottaa puheeksi. Joku alkaisi kuitenkin valittamaan asioiden rinnastamisesta/vertaamisesta.

Lapsen tukeminen, auttaminen ja kriittistenkin kysymysten ja kantojen esittäminen voidaan hyvin tehdä siitä lähtökohdasta, että hyväksytään ihminen yksilönä. Ts. minusta kasvattajan, oli hän sitten vanhempi tai kasvatusalan ammattilainen, ei tarvitse kertoa, että lapsi on hyvä tyttö tai poika vaan hyvä juuri sellaisena kuin on.

Minusta on ihan suotavaa ja näppärää sanoa joillekin, oikeissa kohtaa, jotain joka tukee heidän orastavaa miehisyyttään / naisellisuuttaan.

Ihminen rakentaa itsekuvaansa ja sen myötä itsetuntoaan hyvin paljon siitä, mitä hänelle sanotaan. Kun saa kuulla jotain posiviista omasta naiseudesta tai mieheydestä, se on yksi pieni kolikko (joskus isokin) siihen henkiseen säästöpossuun. Johon sitä pääomaa kasataan. Ja jota jonain päivänä vielä varmasti koetellaan.

Kun poju tuntee olevansa hyväksytty arvostamiensa miesten toimesta, hänen ei _ehkä_ tarvitse hakea sitä miehisyyden tuntoa hakkaamalla tuttuja tai tuntemattomia kadulla niin että hampaat tippuu.

Tai sen tytön ei tarvitse 'lorttoilla' miehestä toiseen saadakseen kokea, että joku mies hyväksyy hänet ja arvostaa häntä (kun isä ei/puuttui).

Tämä on ihan käytännön kannalta toimivaa työtä toisen itsetunnon ja sukupuoli-identiteetin vahvistamiseksi.

Itselläni näiden ajatusten pohjana toimii vastikään nähty video oikeasta perheestä, jossa pojan vartaloon syntynyt poika oli sitkeästi pienestä asti ilmoittanut olevansa tyttö.

Olikohan poika vaan kokenut sen liian mahdottomana asiana hyväksyä, että ensin samaistuttuaan äitiin hän joutui huomaamaan, sukupuolierojen ilmaannuttua hänen maailmaansa, että hitto, en olekaan samanlainen kuin äiti. Tavanomainen tie tässä on siirtyä kohti isää ja häneen samaistumista. Jostain syystä poika ei siihen kyennyt?

Kasvatusalan ammattilaisten joukossa ja koulutuksessa tuntuu vallitsevan vahvasti ajatus, jossa tukeminen ja kannustaminen ja kyseenalaistamaton hyväksyminen sukupuoliristiriitoja potevien kohdalla on ainoa oikea tie.

Jokunen vuosikymmen sitten oltaisiin ohjattu varmaan sinne terapiaan.

Trendit.

Toivon, että jonain päivänä - vuosikymmenen tai sadan vuoden päästä - nykyaikaa ihmetellään kautena, jolloin oli villitys, että jokainen voi päättää oman sukupuolensa itse. Ja että homma ei pysynyt vain mielipiteiden tasolla, vaan alettiin muokkaamaan myös kehoa.

Vaihtoehtoisesti tämä on alku jollekin sellaiselle, jossa (loistavan Transmetropolitan-sarjakuvan mukaisesti) sukupuolisuus ja kehon muokkaaminen normalisoituu tavanomaiseksi toiminnaksi. Jää nähtäväksi.

Silloin, kun homman seurauksena on tyytyväinen, ristiriidoista vapautunut yksilö (sisäinen ristiriita on ulkoistettu ja ratkaistu ulkoisin keinoin, vai ristiriita on työstetty muutosprosessin yhteydessä siten, että vallitsevaksi on jäänyt voimakkaampi puoli?) niin sehän on vallan kiva juttu yksilön kannalta. Mutta jokaisella kerralla, kun näin ei ole, niin vituiks men. En usko, että kukaan ihminen - lapsi, teini, aikuinen - pystyy käsittämään ennalta, mitä se todellisuudessa on, että alkaa muokkaamaan kehoaan hormoneilla ja/tai leikkauksilla. Siksi sitä ei I) pitäisi antaa lasten eikä nuorten tehdä, sekä II) kuvitella, että voisi tietää ennalta, että se on itselle "hyväksi" ja "oikein". Että "sitä minä haluan olla". Kun tätä "sitä", tilaa jossa sitten tulee olemaan, ei voi ennalta tuntea. Se on vain kuvitelma. Fantasia.

Ja jokainen tietää, kuinka se kuviteltu, fantasioita, odotettu ja toivottu asia ei osottaudukaan sellaiseksi, minkä sen luuli olevan.
Se odottaminen, kuvittelu ja tavoittelu saattoi itsessään olla - itseasiassa - paljon antoisampaa ja mieluisampaa, kuin sen asian saaminen.

Kasvatusalan ammattilaisten joukossa ja koulutuksessa tuntuu vallitsevan
Olen käsityksessä, että keskusteluavun pariin sukupuoliristiriitoja kokevat ohjataankin ja siellä otetaan huomioon sekä sukupuoli, että henkinen hyvinvointi yleensä. Sitä en osaa sanoa, missä hengessä keskusteluja käydään.

Niinpä. Ja tuo on se olennainen huomio. Terapioitakin on erilaisia: toisissa yritetään opettamaan positiivista ajattelua ja välttämään ongelmien juurien kohtaamista, toisissa yritetään muokata ajattelutapaa niin, että olisi vähemmän epämukavaa olla, ja joissakin pyritään löytämään ja hyväksymään itsestä mahdollisimman paljon sitä, mikä on syystä tai toisesta jouduttu työntämään pois mielestä. Tämä viimeisin vaihtoehto on se, mitä pidän parhaana vaihtoehtona - myös tähän sukupuoli-kysymykseen.

Itse halusin lapsena olla poika. Kerroin reippaasti ääneen useasti, kuinka minullekin vielä kasvaa pippeli. Minulla tämä johtui vain siitä, että leikkitoverini olivat poikia aina kouluikään asti. Mistään kriisistä ei voinut puhua. Vaikea sanoa, miten asia olisi kääntynyt, jos vanhempani olisivat alkaneet jutella, että voin halutessani olla poika ja parhaansa mukaan auttaa minua olemaan poika.

Hyvä esimerkki. Ja itsessään tuo, että tyttö toivoo - tai elättelee toivetta - että hänelle vielä kasvaa se pippeli (tai että hänellä ON se pippeli, se vain on kovin kovin pieni) on ihan tyypillistä. Varmaan useimmat ovat vain onnistuneet poistamaan nuo ajatukset omista tavoitettavissa olevista muistoistaan. Mutta tuossakin on jo kysymyksensä: jos kyse on kouluikäisestä tytöstä, joka tosin on oppinut olemaan sanomatta tätä ääneen (koska muut sitten alkavat nauramaan), niin antaako tytön elätellä toiveitaan ja antaa omaa tahtiaan löytää ratkaisu (hyväksyntä) asiaan, vai keskustellako asiasta hänen kanssaan jo ennen murrosikää, jolloin asia viimeistään 'kriisiytyy' osana sukupuolensa haltuun ottamista? Yhdelle voi olla hyvä antaa olla, toinen olisi saattanut tarvita ennakoivaa tukea ja vahvistusta asian hyväksymiseksi.

Minusta on hyvin suuri harmi, ettei tällaisia ihmisen kehitykseen kuuluvia asioita ole yleisesti tiedossa. Niitä ei vain tehdä tunnetuksi.

Olen kyllä kerran ehdottanut Ylelle, että aloittaisivat ohjelmasarjan jossa muutama alan henkilö kertoisi tällaisista sisäistä prosesseista, jotta niiden ilmentymät eivät tulisi vanhemmille yllätyksinä ja että niihin osallistuttaisiin suhtautua hyväksyvästi sekä kasvatukselliselta kannalta onnistuneesti. Ei ole näkynyt.

Silti en sanoisi, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaukseen. Mutta on varmasti vääriä tapoja siihen. Auttaminen ja tukeminen voi olla sitäkin, että varmistetaan sen olevan oikea ratkaisu. Esimerkiksi sen terapian avulla.

Terapia on eri asia kuin käynti henkilön luona, joka selvittelee, oletkohan nyt varmasti tyttö pojan kehossa vai poika tytön kehossa. Nykyään tuota terapia-sanaa vaan käytetään kovin holtittomasti milloin missäkin merkityksessä.

Feminismin trendillä ja sukupuoli-trendillä on mun silmissä ollut yhteistä se, että joillakin näitä aatteita ajavien henkilöiden puheenvuoroissa (diskurssissa) on hyvin havaittavissa oleva sivujuonne, jonka sanoman perusteella näyttää hyvin selkeästi siltä, että sen tavoite on ollut saada heteromiehet tuntemaan olonsa jollain tapaa syylliseksi tai huonoksi.

Tässä(kin) keskustelussa on toistuvasti kerrottu ja tarkennettu, että kyseessä on laajempi kulttuurin kritiikki, eikä yksittäisiä miehiä, tai miessukupuolta koskeva lyttääminen. Siksi mun silmissä näkyy epävarmoja heteromiehiä, jotka hyppäävät takajaloilleen hokeemaan "ei kaikki miehet! enää ei saa olla mies! mitään ei saa sanoa! minua syytetään! minä olen uhri!", kun joku osoittaa näitä cis-heterokulttuurissa olevia ongelmia. 

Kyse ei ole meistä, vaan siitä kulttuurista, jonka osasia aivan kaikki me tällä pallolla tallaavat tavalla tai toisella olemme. Nämä ongelmat pitäisi suoraselkäisesti tunnustaa ja alkaa itse toimimaan niiden kitkemiseksi, eikä ripustautua ristille huutamaan omaa syyttömyyttään.

Yritätkö sanoa, että kuvaamaani ilmiötä ei esiinny?

[Salanimi]

Varmasti voi olla yksittäisiä ihmisiä, jotka syyn tai toisen varjolla haluavat saada jonkun muun tuntemaan olonsa huonoksi. Lgbtq-oikeuksien ajaminen, tai heterokulttuurin ongelmankohtien kritisointi ei ole sitä, eikä sitä tehdä sen vuoksi, eikä siksi yksittäistapausten tuominen kokonaisuutta käsittelevään keskusteluun ole hedelmällistä. Se vaikuttaa ainoastaan savuverholta, jolla yritetään ohjata keskustelu sivuun varsinaisesta aiheesta.

[toysnstuff]

Varmasti voi olla yksittäisiä ihmisiä, jotka syyn tai toisen varjolla haluavat saada jonkun muun tuntemaan olonsa huonoksi. Lgbtq-oikeuksien ajaminen, tai heterokulttuurin ongelmankohtien kritisointi ei ole sitä, eikä sitä tehdä sen vuoksi, eikä siksi yksittäistapausten tuominen kokonaisuutta käsittelevään keskusteluun ole hedelmällistä. Se vaikuttaa ainoastaan savuverholta, jolla yritetään ohjata keskustelu sivuun varsinaisesta aiheesta.

Ok.

Mun ydin on ollut tässä sukupuoli-identiteetissä ja sukupuolisuudessa psyykkisen kontekstin kautta - ja etenkin lapsissa ja heidän kasvun ja kehityksen turvaamisessa.

Heterokulttuurin ongelmakohtien kritisointi ja lgbtq-oikeuksien ajaminen ei oikein tunnu kauhean ytimeltä just nyt. Vaikka se voisi olla lähempänä itse topikin alkua ja sitä normaalia liipalaapaa... Mutta jatkossa takaisin itse asiaan ->


Edit:

Äh, pakko se on tulla vielä kokoamaan muovailuvahasta.

Kohta johon kiinnitit huomion oli alustus itse aiheeseen ja alustuksena sen funktio oli sekä 1) esittää sen sisältämä manifesti huomio, mutta etenkin II) havainnollistaa sitä mekanismia, jolla ihmismieli eli psyyke torjuu ja siirtää epämukavia asioita itsestä pois, mieluiten ulkopuolelle. Silloin saadaan kohde, jota syyttää ja/tai jota vastaan taistella, sen sijasta, että sisäinen ristiriita käsiteltäisiin sisäisesti.

Tämä toimii analogiana sille, miten voi käydä oman sukupuoli-identiteetin kanssa: koetaan jotain sisäisesti, joka yritetään ratkaista ulkoisesti.

Mikäli se kokemus (ristiriita, jännite) olisi ratkaistavissa sisäisesti ilman tarvetta ulkoiseen (fyysiseen) puuttumiseen (oli se sitten [mieliala]lääkkeet, hormonit, leikkaukset), niin ulkoinen puuttuminen on tarpeetonta. Se mikä jää, on työ. Se tarvittava psyykkinen työ, joka on tehtävä sisäisen ristiriidan/jännitteen neutralisoimiseksi.

Ah, juuri väärä sana. Sukupuolen muuttaminen identiteetin sekä fyysisen kehon kautta on nimenomaan asian neutralisoimista. Se ei ole sitä, mitä tarkoitin. Jännitteen ja ristiriidan sisältämät tekijät tulee tunnistaa, käydä läpi, sitoa ja hyväksyä - ts. integroida osaksi itseä. Sitten se 'neutralisoituu', mutta ei kuoliaaksi, vaan niin, että aiemmin sietämätöntä jännitettä aiheuttaneet tekijät muuntuvat osaksi käytettävissä olevaa psyykkistä 'energiataloutta'. Eli siinä missä ennen oli kapinoiva Gallialaiskylä, on nyt valtion kassaa rikastuttava kivipaasitehdas. Ja vienti alkaa kukoistamaan kun kysyntä yllättää kaikki odotukset.

Jos tätä työtä (ja kriisin saavuttaneessa pisteessä se tapahtuu nimenomaan suhteessa toisiin, toisia ihmisiä apuna käyttäen) ei yritetä tehdä - kuten käy silloin, jos aletaan tukemaan lasta vapaavalintaisella sukupuolisuudella hänen sukupuolisuuden ja sukupuoli-identiteetin kehityksen alkaessa ja jatkuessa päiväkodista aikuisuuteen asti - niin ei tarvita kauheasti päättelykyä, jos myöhemmin ilmenee tarvetta alkaa kyselemään, missä meni vikaan? Missä oltaisiin voitu tehdä toisin?

Eri asia on sitten se, tuleeko ja kenen kohdalla näin tapahtumaan - että se muutos ei sitten olekaan elämänmittaisena valintana onnistunut valinta.

Se taitaa monesti selvitä vasta jälkikäteen. Ennalta sitä ei voi tietää.

Siksi terapiassa oman sukupuoli-identiteetin ja sukupuolisuuden (sekä sen ohella koko itseyden, menneisyyden ja nykyisyyden) haltuunottaminen ja integrointi on minusta paras ratkaisu, jolla lähestyä asiaa. Aloittaa siitä. Missä raja menee, en tiedä, mutta ihan surutta voisin sanoa että jos itse sen joutuisin määrittelemään, niin puhuisin jostain 3-5 vuoden minimijaksosta. Että jos sen aikana ei ala selvenemään jo jotain, niin ehkä sitten...

[latexbun]

Otan vaikka varoituksen, määräaikaisen bannin tai viharyöpytyksen tämän sanomisesta:

Ylläoleva toysnstuffin viesti koskien transsukupuolisuutta on kuin lukisi Maria Nordinin mainosta eheytymisestä Priden aikaan. Järkyttävää höpönlöpöä ja selkeästi perehtymättömän ihmisen puolueellista, leimaavaa ja ennen kaikkea lapsekkaan oloista yleistämistä asiasta, josta ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä.

[littleswitch]

Otan vaikka varoituksen, määräaikaisen bannin tai viharyöpytyksen tämän sanomisesta:

Ylläoleva toysnstuffin viesti koskien transsukupuolisuutta on kuin lukisi Maria Nordinin mainosta eheytymisestä Priden aikaan. Järkyttävää höpönlöpöä ja selkeästi perehtymättömän ihmisen puolueellista, leimaavaa ja ennen kaikkea lapsekkaan oloista yleistämistä asiasta, josta ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä.

Tämä. Käy sääliksi niitä jotka hänen vastaanotolleen päätyvät.

[NaughtyGorgeous]

Otan vaikka varoituksen, määräaikaisen bannin tai viharyöpytyksen tämän sanomisesta:

Ylläoleva toysnstuffin viesti koskien transsukupuolisuutta on kuin lukisi Maria Nordinin mainosta eheytymisestä Priden aikaan. Järkyttävää höpönlöpöä ja selkeästi perehtymättömän ihmisen puolueellista, leimaavaa ja ennen kaikkea lapsekkaan oloista yleistämistä asiasta, josta ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä.

Kiitos bunni, että sanoit tämän ääneen.

[Perhonen89]

Mutta eiväthän naiset saa arvostella dominoivia miehiä!

(Sarkasmivaroitus)

[NaughtyGorgeous]

Mutta eiväthän naiset saa arvostella dominoivia miehiä!

(Sarkasmivaroitus)

Ainakaan feministit! 

[onez]

On täysin normaalia (neuroottisuutta) uskoa, että jokin asia omassa kehossa on se probleema, miksi ei ole tyytyväinen itseensä ja jonka muuttuminen paremmaksi tai puuttuminen tekisi tyytyväiseksi itseensä. Jotkut menevät sitten leikkauttamaan itselleen paremman leuan, nenän, huulet, rinnat. Ja kas, jonkin ajan päästä se onkin jokin muu juttu, mikä on syypää omaan tyytymättömyyteen.

Kunnes, parhaimmillaan, tajutaan joku päivä, että ongelma on se tyytymättömyyden tunne. Eikä se kohde, mihin se on sitoutunut - eli kohdistettu.

Kun tämän tajuaa, voi mennä selvittämään sitä tyytymättömyyden tunnetta terapiaan. Ja löytää sieltä (about) kaiken sen, mistä se juontuu ja miksi siihen reagoi niinkuin reagoi. Miksei sitä ole voinut kokea alkuperäisenä, vaan se on pitänyt ohjata jonnekin muualle.

Onks sulla jotain dataa ton väitteen tueksi? Vai vaan mutu fiiliksiä. Mistä tiedät että transihmiset jotka käyvät prosessin läpi ei ole tyytyväisiä lopussa? Psykoanalyysin mukaan toki kaikki johtuu aina jostain Freudilaisesta lapsuudesta, mutta se ei välttämättä vastaa todellisuutta missä eletään. Vähän hassua yleistää noin räikeästi.

Nykyaikainen naiivi trendi siitä, että ihminen tietää itse mikä on hänelle parhaaksi ja se mikä tuo kivan, hyvän ja "terapeuttisen" olon, on kehittävää ja kasvattavaa, on ihan bullshittiä.

Sori mut sun kirjoitusten perusteella sun uskomus tuntuu olevan se että sä tiedät mikä ihmisille on parhaaksi ja mikä tuo kivan, hyvän ja "terapeuttisen" olon. Mun mielestä se on vähän naiivia ja bullshittia.

Jos et tiedä miks se on naiivia niin kannattaa vähän elää ja kokea ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Saatat yllättyä

[toysnstuff]

Otan vaikka varoituksen, määräaikaisen bannin tai viharyöpytyksen tämän sanomisesta:

Ylläoleva toysnstuffin viesti koskien transsukupuolisuutta on kuin lukisi Maria Nordinin mainosta eheytymisestä Priden aikaan. Järkyttävää höpönlöpöä ja selkeästi perehtymättömän ihmisen puolueellista, leimaavaa ja ennen kaikkea lapsekkaan oloista yleistämistä asiasta, josta ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä.

Se mistä kirjoitan, on ihmisen psyyke. Sen kehittyminen, muodostuminen, sekä miten se toimii. Ihmisen mieli ja sen sisäiset myllerrykset ja virtaukset.

Kokemus omasta sukupuolisuudesta, sukupuolesta tai sukupuolettomuudesta sijoittuu sinne mieleen, eikö vain? Tästä toivottavasti ollaan kaikki samaa mieltä.

Se mistä en kirjoita on aikuisena korjausleikkauksen tai hormonihoidon läpikäyneen tai vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuvan henkilön "eheyttäminen" alkuperäisen biologisen sukupuolensa sukupuoli-identiteettiin. Vaikka yhtymäkohtia sinne suuntaan aiheessa onkin. Ja varmasti niitä on helppo kuvitella.

Olenkohan vielä sanonut tätä tarpeeksi selvästi: ihmisen identiteetti, käsitys itsestä, ei kehity eikä muodostu yksinkertaisesti niin, että hän "on se miksi hän tuntee itsensä". Psyyken sisällä on aina ambivalenssia, ristiriitoja, torjuntaa. Poissulkemista. Silloin kun se on ehdotonta, jotain suljetaan kokonaan pois eikä sitä tunnisteta eikä tunnusteta. Silloin kun se on vaillinaista, sen häivähdykset voi vielä tunnistaa. Silloin kun se - mikä on aiemmin torjuttua - on onnistuttu integroimaan osaksi itseä, sen voi tunnistaa ja kokea ilman ahdistusta.

Näitä prosesseja ja käsitteitä on hyvin vaikea hahmottaa, ellei ole joko perehtynyt aiheeseen tai tunnistanut niiden toimintamekanismin omakohtaisesti.

Eikä niistä puhuta perusopetuksessa. Jotta kaikilla olisi käsitys siitä, miten mielen muodostuminen tapahtuu ja millaisia sen defensiiviset prosessit ovat.

Siksi niitä ei myöskään osata yleisesti ottaa huomioon keskustelussa siitä, kuinka lasten ja nuorten (sukupuoli-)identiteetin haasteisiin kannattaisi suhtautua.

On täysin normaalia (neuroottisuutta) uskoa, että jokin asia omassa kehossa on se probleema, miksi ei ole tyytyväinen itseensä ja jonka muuttuminen paremmaksi tai puuttuminen tekisi tyytyväiseksi itseensä. Jotkut menevät sitten leikkauttamaan itselleen paremman leuan, nenän, huulet, rinnat. Ja kas, jonkin ajan päästä se onkin jokin muu juttu, mikä on syypää omaan tyytymättömyyteen.

Kunnes, parhaimmillaan, tajutaan joku päivä, että ongelma on se tyytymättömyyden tunne. Eikä se kohde, mihin se on sitoutunut - eli kohdistettu.

Kun tämän tajuaa, voi mennä selvittämään sitä tyytymättömyyden tunnetta terapiaan. Ja löytää sieltä (about) kaiken sen, mistä se juontuu ja miksi siihen reagoi niinkuin reagoi. Miksei sitä ole voinut kokea alkuperäisenä, vaan se on pitänyt ohjata jonnekin muualle.

Onks sulla jotain dataa ton väitteen tueksi? Vai vaan mutu fiiliksiä.

Tämä on niin perusjuttua, että vaikea keksiä miten tän "datailisi". Vähänkuin pitäisi alkaa selittämään, miksi matematiikan funktiot toimii. Alkaen siitä yhteenlaskusta. Eikö sen opettelu vaadikin aina sitä, että alkaa itse harjoittelemaan - yksi sormi pystyyn ja toinen rinnalle, "kuinka monta sormea on pystyssä?" kysytään vieressä, ja annetaan termejä: yksi, kaksi. Kuinka monta? Kaksi.

Mistä tiedät että transihmiset jotka käyvät prosessin läpi ei ole tyytyväisiä lopussa?

Otinko jossain kohti tähän kantaa?

Psykoanalyysin mukaan toki kaikki johtuu aina jostain Freudilaisesta lapsuudesta, mutta se ei välttämättä vastaa todellisuutta missä eletään. Vähän hassua yleistää noin räikeästi.

Olisi aika hassua, jos löytyisi ihminen, jonka elämällä, kokemuksilla, ajatuksilla ja tunteilla ei ole ollut vaikutusta siihen, millainen hän on nyt.

Nykyaikainen naiivi trendi siitä, että ihminen tietää itse mikä on hänelle parhaaksi ja se mikä tuo kivan, hyvän ja "terapeuttisen" olon, on kehittävää ja kasvattavaa, on ihan bullshittiä.

Sori mut sun kirjoitusten perusteella sun uskomus tuntuu olevan se että sä tiedät mikä ihmisille on parhaaksi ja mikä tuo kivan, hyvän ja "terapeuttisen" olon. Mun mielestä se on vähän naiivia ja bullshittia.

Väitänpä edelleen, että sellainen psyykkinen työ joka ei tapahdu tuskailun kautta, ei "oikeasti" muuta mitään. Se voi muuttaa manifestia käyttäytymistä sekä kokemusta asiasta - esim. "olen niin onnellinen nyt (mutta sen sijasta että raivostun miehelleni joka päivä, vihaan kehoani ja treenaan hulluna)" - perustuen uudenlaiseen defenssiin, mutta se ei kosketa asian varsinaista syytä. Psyykkinen 'kipu' ja jännitys on merkki siitä, että asiassa on jotain selviteltävää. Jos sen saa helpolla pois, on itse asia jäänyt ennalleen.

Ihmisillä on erittäin voimakas halu ja tarve uskoa, että heidän oma ajattelunsa ja päätöksentekonsa on rationaalista ja perustuu omiin, autenttisiin toiveisiin.

Koska en itse enää usko tähän, en voi myöskään uskoa sitä, että lasten ja nuorten ajatus omasta sukupuolesta olisi hyvä ja varteenotettava indikaattori sille, että kasvattajien tulisi tukea heidän sukupuolenvaihdosta.

Enemmän musta on kuitenkin merkitystä sillä - koska tämä on yleistä ja koskee kaikkia lapsia (=ihmisiä) - miten suhtaudutaan näihin arkisiin juttuihin suhteessa sekä sukupuoleen että sukupuoleen liitettyihin asioihin. Eli missä määrin tuetaan ja kannustetaan - tai vain annetaan - pukeutua/käyttäytyä/leikkiä sen toisen sukupuolen stereotyyppisissä rooleissa, sekä miten reagoidaan puheisiin siitä, kun lapsi alkaa väittää olevansa juuri sitä toista sukupuolta. Otetaanko se todesta ja aletaan tukea lapsen omassa mielessään muodostamaa mielikuvaa, vai pyritäänkö selvittämään mistä tämä juontuu, mitä sen taustalla on ja voiko se olla reaktio johonkin, mitä lapsi ei kyennyt kohtaamaan, käsittelemään ja sisäistämään syystä X.

Koska meidän aikuisten tehtävä on olla niitä, jotka auttavat lasta tekemään maailmastaan mielekkään. Ei "kivan", vaan sellaisen, jonka hän voi mieltää. Sisällyttää mieleensä. Sillä sen oman mielensä varassa hän tulee toimimaan ja elämään elämänsä. Kokemaan maailmansa. Niin sisäisen, kuin ulkoisen.

Mutta eiväthän naiset saa arvostella dominoivia miehiä!

(Sarkasmivaroitus)

Eikä kukaan saa arvostella nykyistä sukupuolen valinnanvapaus-trendiä.

Vai, saako?

(odotan joltakulta jotain tyyliin "no saa joo tottakai mutta ei nyt silleen niinku sää teet sen...", mutta muotoiltuna tosi hyväksyvän ja fiksun kuuloisesti.)

[VeraT]

Otan vaikka varoituksen, määräaikaisen bannin tai viharyöpytyksen tämän sanomisesta:

Ylläoleva toysnstuffin viesti koskien transsukupuolisuutta on kuin lukisi Maria Nordinin mainosta eheytymisestä Priden aikaan. Järkyttävää höpönlöpöä ja selkeästi perehtymättömän ihmisen puolueellista, leimaavaa ja ennen kaikkea lapsekkaan oloista yleistämistä asiasta, josta ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä.

Tämä.
Minun mielestäni ihminen joka ei ole koskaan sukuelin-dysforiaa kokenut, voisi varoa mitä siitä kirjoittaa. Kyllä se on ihan todellinen asia, ei vain mikään tilapäinen mielenhäiriö, vaihe mikä menee ohi tai vaatii psykologia. Ko. asia vaikuttaa kaikkeen elämässä, sosiaalisiin tilanteisiin, työhön, opiskeluun, harrastuksiin yms.

Ja paras hoitomuoto on se veitsi.

[lily-rose]

Kiitos toysnstuff. Kävin heti selvittämässä miten voin tukea juuri translapsia ja -nuoria enemmän.

Mä en lähde sun kanssa inttämään mutta pari linkkiä jätän, jos vaikka ihan ajatuksella lukisit ne läpi:
https://nuoret.seta.fi/
https://www.transperheet.fi/
https://seta.fi/2017/11/16/viisi-myyttia-lapsista-ja-sukupuolen-moninaisuudesta/

Mä oikeasti toivon, että olet työssäsi (sikäli mikäli teet töitä translasten ja -nuorten parissa) ammattilainen ja et tuo omia näkökantojasi esille lasta ja nuorta aliarvioiden.

[pikkusisko]

Minä luulen toysnstuff että sinun mielipiteesi on nyt tullut selväksi 

Pidän huolipuhetta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta melko kummallisena. Se kun tuntuu perustuvan täysin tuulesta temmattuihin käsityksiin siitä, mitä sellainen kasvatus käytännössä tarkoittaa. Ei, ei tarkoita sitä että päiväpiirissä kehotetaan nostamaan kädet ylös ne jotka haluaa olla poikia ja ne jotka tyttöjä ja sillä sitten mennään. Ylipäätään, ei kyse ole ollenkaan siitä että sukupuoli nähtäisiin valintakysymyksenä. Jos se olisi sitä, väitän että suurin osa valitsisi pysyä syntymässä määritellyssä leirissä, koska ihan takuuvarmasti pääsisi elämässä helpommalla.

Sukupuolittuneiden stereotypioiden tiedostaminen ja kyseenalaistaminen tekisi minusta hyvää jokaisen psyykelle. Siinä vaiheessa jos huomaa toimivansa tai ajattelevansa jollain ikävältä tuntuvalla tavalla vain siksi että penis joko on tai puuttuu, on ehdottomasti aika heivata pyrkimys täyttää sellaisia odotuksia.

[HerraD]

Sukupuolittuneiden stereotypioiden tiedostaminen ja kyseenalaistaminen tekisi minusta hyvää jokaisen psyykelle. Siinä vaiheessa jos huomaa toimivansa tai ajattelevansa jollain ikävältä tuntuvalla tavalla vain siksi että penis joko on tai puuttuu, on ehdottomasti aika heivata pyrkimys täyttää sellaisia odotuksia.

Ympyrä sulkeutuu. Kolumnistin avauksessa stereotypiat ovat ok mutta vaihtamalla kohde, eivät enää ole.