Baarin kannatusmaksut
Lainaus käyttäjältä: Ninth - 15.11.2019, 09:52Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?"Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan" on hyvä ohjenuora. T. Äm, joka on cisbiseksuaali ja ei ole mitenkään päin LGBTQ ihmisiä vastaan, muttei voi ymmärtää sitä, miksi cis ja heterous on joidenkin mielestä lähes samanlainen vika kuin fundamentalisti uskovaiselle LGBTQ-ryhmään kuuluminen.
Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.
Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?
Niin no joo, enpä tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. Loikkasin omissa ajatuksissani suoraan siihen, että kun tiettyyn miehiseen viitekehykseen on tullut kasvatetuksi, sen kanssa täytyy selvittää välinsä tavalla tai toisella määrittelemällä oma suhteensa siihen: missä määrin oma persoona sopii siihen, missä ei. Koska jollei määrittele, jonkinasteinen epämukavuuden tunne asiasta todennäköisesti jatkuu. Hyppäsin tavallaan yli sen vaiheen, jossa sitä epämukavuutta alkaa ilmetä, vaikka sehän on tosi tärkeä. Ilman sitä pahaa oloa asiasta ei välttämättä huomaisi että mitään selvitettävää on. Ja jälleen, ihan saman myllynhän tosiaan joutuvat käymään läpi ne jotka on kasvatettu naisiksi. Tulee ne hetket kun on pakko peilata itseään sitä kuvajaista vasten, että täsmääkö vai ei, onko ne odotukset ollenkaan relevantteja omalla kohdalla. Harvemmin se varmaan on mikään yksittäinen taianomainen hetki jolloin koko juttu ratkaistaan, tullee ajan ja kokemuksen kanssa.
Jotenkin tuo epäreiluuden kokemus mulla silti puskee päälle joka kerta kun ajattelen näitä kirjoittamattomia cis-heteronormatiivisia seksisääntöjä. Että onko sen ihan totta pakko aina olla mies-osapuolen vastuulla niin sanotusti hoitaa hommat asianmukaisesti, joko suorittaa tai olla suoriutumatta.
Kun ihan oikeasti minä olen sitä mieltä, että jos se aito keskinäinen vetovoima ja dynamiikka on olemassa, seksi ei voi olla pettymys sen takia mitä tapahtuu tai jättää tapahtumatta.
Lainaus käyttäjältä: pikkusisko - 15.11.2019, 06:41Kun ihan oikeasti minä olen sitä mieltä, että jos se aito keskinäinen vetovoima ja dynamiikka on olemassa, seksi ei voi olla pettymys sen takia mitä tapahtuu tai jättää tapahtumatta.Niinpä. Jos kokee, että onnistuu ja saa toteuttaa itseään, sekä toinen ottaa sen vastaan ja näyttää sekä hyväksyvän sen että nauttivan siitä - arvostavan sitä, vaikuttuvan siitä - niin eikö silloin tunnu siltä, että minä olen hyvä ja riittävä ja kelpaan toiselle? Kun tämä käy molempiin suuntiin, niin mitä muuta enää tarvitaan?
Lainaus käyttäjältä: Ms. M - 15.11.2019, 20:49Lainaus käyttäjältä: Ninth - 15.11.2019, 09:52Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?"Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan" on hyvä ohjenuora. T. Äm, joka on cisbiseksuaali ja ei ole mitenkään päin LGBTQ ihmisiä vastaan, muttei voi ymmärtää sitä, miksi cis ja heterous on joidenkin mielestä lähes samanlainen vika kuin fundamentalisti uskovaiselle LGBTQ-ryhmään kuuluminen.Täytyy kuitenkin huomioida, että cisheterot ovat enemmistö ja lgbtq-ihmiset vähemmistö, joten näiden ryhmien suora rinnastaminen ei ole järkevää. Toinen on ollut käytännössä aina ns. vallan kahvassa sen suhteen mikä ja millainen käytös keneltäkin on hyväksyttävää ja toinen porukka taas on aina ollut "vääränlaisia" ja tavalla tai toisella oudoksuttuja, syrjittyjä ja jopa vainottuja ihan vaan sen vuoksi mitä ovat.En myöskään ymmärrä tuota "eikö cisheteroilla ole oikeus enää olla oma itsensä" uhriutumista. Kukaan ei ole kieltänyt. On vaan tuotu esiin sen kulttuurin ongelmakohtia. En ole myöskään tässä keskustelussa, tai missään muussakaan ikinä, kuullut kenenkään sanovan että cisheterous olisi vika. On vain osoitettu että siinä kulttuurissa on vikoja.Mitään lgbtq-oikeuksia ei tarvitsisi edes erikseen ajaa, jos niitä ongelmia cisheterokulttuurissa ei olisi. Niihin ongelmiin käsittääkseni hyvin pikälti perustuu lgbtq-vähemmistön kokemat ongelmat (=olette vääränlaisia biologisen suokupuolenne edustajina). Tää on aikalailla sama kuin vaikkapa feminismin kanssa, että siinä vaiheessa kun täydellinen tasa-arvo on saavutettu, ei sitä aatetta enää sellaisenaan tarvita, vaan se voidaan siirtää historiankirjoihin opiksi jälkipolville.T: Cisheteromies
Uskon, että mitä enemmän aletaan harjoittamaan sukupuolineutraalia/sukupuoletonta kasvatusta, sitä enemmän alkaa ilmenemään voimakasta psyykkistä oireilua: identiteetin muodostus tarvitsee rinnalleen/sisäänsä sukupuoli-identiteetin, ne ovat kuin toisiinsa kietoutuneina kasvavat varret. Seksuaalisuus ja seksuaali-identiteetti on meissä se osa, joka sekä kanavoi että sisällyttää seksualiteetin. Ne osat meistä, jotka ovat eläimellistä viettiä, sosiaalista (kiintymys)suhdetta, sekä kulttuurillista kuvastoa ja säännöstöä seksuaalisuuden saralla. Jos tätä ei oteta mukaan heti alusta alkaen - kuten nykyinen kulttuurimme tekee antaessaan päiväkodin pihassa näkyä enemmän sinistä ja vaaleanpunaista, kuin muita värejä - niin mikä on se tapa, jolla aikuiseksi ihmiseksi kasvava nuori sielu sisällyttää seksuaalisuuden viettinsä itseensä ja hallintaansa? Miten hän järjestää itsensä osaksi ihmisten yhteisöä seksuaalisena, haluavana olentona?
Olen miettinyt paljon sitä, kuinka usein siinä, ettei koe sopivansa binääriseen jakoon sukupuolen osalta, on kyse siitä, että itse tai elinympäristö asettaa sukupuolelle tiettyjä odotuksia. Yksinkertaisimmillaan vaikka niin, että poikalapsi ei voi käyttää mekkoa. Miksi ei? Nykyisellään, mikäli pieni poika haluaa pukea itselleen mekon ja muutoinkin olla tyttö, sen sijaan, että sanotaan lapselle, että poika voi käyttää mekkoa, sanotaan, että sä voit olla tyttö ja muiden täytyy kohdella sua sellaisena. Vanhemmat saattavat päiväkoti-ikäisen lapsen kohdalla pohtia, pitäisikö säästää rahaa, että saisi lapsen teininä vietyä ulkomaille hoitoihin, joilla viivästytetään murrosikää, jotta sukupuolenkorjaus olisi onnistuneempi.Tämä kaikki viestii lapselle toisaalta hyväksyntää, toisaalta sitä, että hän ei voi pojan vartalossa olla sellainen kuin on. Poika itse ei välttämättä osannut anatomiaansa pitää ongelmana, ei vain taipunut siihen rooliin mihin poikalasten oletetaan taipuvan.On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään. Tarvitaan asianmukaisesti tietoa, kriittistäkin pohdintaa ja keskusteluapua, joka osaa kuunnella ja tukea, mutta myös haastaa pohtimaan. En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen. On vain tilastollinen fakta, että sekään ei ole tehnyt monia autuaaksi. Moni katuu ratkaisua. Monelle tämä aiheuttaa vielä rankempia ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden kokemuksia. Parempi vaihtoehto olisi saattanut olla oppimaan hyväksymään itsensä ihan omassa kehossaan, juuri sellaisena, kuin on. Tilanteessa, jossa sukupuoli olisi vain fyysinen ominaisuus, joka määrittelee persoonaa yhtä paljon kuin silmien väri. Idealismia, tiedän. Mut se ei estä omalta osaltani toimimasta tuonsuuntaisesti.
On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään.
En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.
Mutta se, mistä pikkusisko puhui. Se miten valkoinen heteromies käyttäytyy ja arvottaa itseään ominaisuuksien mukaan, joita olettaa häneltä vaadittavan. En tiedä onko nämä oletukset lopulta peräisin toisilta miehiltä, naisilta vai oikeamminkin yhteiskunnalta itsessään.
Mun lempisatu on Kaunotar ja Hirviö. Näen siinä vain yhden vian. Hirviö muuttuu lopulta prinssiksi.
Sinällään ajatuksesi on mielestäni hyvä, kyllähän jonkinlaisten referenssien olemassaolo helpottaa paikallistamaan itsensä jollekin kohtaa sukupuolijakaumaa.
En kuitenkaan aliarvioisi hormonitoiminnan vaikutusta asiaan. Binääristen sukupuolten stereotypiathan perustuvat suurimmilta osin asioihin, mitä hormonitoiminta saa heidät tekemään. Varmasti se henkisesti maskuliininen poika haluaa yhtä lailla esittää, dominoida ja panna, vaikka hänellä olisikin pinkki paita päällä (kärjistetty esimerkki )
Mutta on myös mahdollista, että lapsi haluaa/tarvitsee ihan oikeasti erilaisen vartalon, riippumatta ulkopuolisista ulkonäköpaineista yms. Tähän ei riitä vain se, että hän oppisi hyväksymään itsensä omassa kehossaan. Voi olla, että hän päätyy tähän ennen murrosikää, voi olla, että hän tarvitsee lisää aikaa.Kummassakin tapauksessa murrosiän viivästyttäminen on hyvä ratkaisu.
Feminismin trendillä ja sukupuoli-trendillä on mun silmissä ollut yhteistä se, että joillakin näitä aatteita ajavien henkilöiden puheenvuoroissa (diskurssissa) on hyvin havaittavissa oleva sivujuonne, jonka sanoman perusteella näyttää hyvin selkeästi siltä, että sen tavoite on ollut saada heteromiehet tuntemaan olonsa jollain tapaa syylliseksi tai huonoksi.Eli siirtää se oma, koettu riittämättömyyden tai kelpaamattomuuden kokemus toisten syyksi, syyllistämällä heitä.Menee ihan perusjuttuihin siltä osin, että tätä näkee ihmisten käytöksissä jatkuvasti. Mutta jos on sille täysin sokea, eikä tiedosta ilmiön olemassaoloa, niin päätyy toimimaan sekä 1) samalla tavalla, kuin ne henkilöt, jotka aktiivisesti syrjivät toisia ihmisiä jonkin syyn perusteella, että 2) yleistää tämän kokonaiseen sukupuoleen. Ts. palauttaa oman kärsimyksensä "korkojen kera". Syyllinen löytyy ulkopuolelta, kärsimys ei ole minusta lähtöisin.Ja tässä on se kohta, missä mennään niin helposti aivan täysiä puuta päin.Ei lapsen tule määrittää itse omaa sukupuoltaan. Eikä hänen vanhempien eikä muidenkaan tule lähteä tukemaan ajamaan eikä tukemaan ajatusta, että "voit olla kumpaa sukupuolta haluat, valinta on sinun". Ihmisen kehitykseen kuuluu vaihe, jossa sukupuolierot tulevat tietoisiksi. Se että on olemassa pippeleitä ja pimppejä. Tämän eron hyväksyminen ja sen hyväksyminen, että itsellä on vain toinen näistä, on joillekin elämänmittainen prosessi. Tai elämänmittainen trauma.Murrosikään asti lapsi/yksilö voi elätellä toiveita, että hän voi sittenkin olla toista sukupuolta. Tai "molempia sukupuolia" eli ei oikeastaan kumpaakaan. Silloin ei tarvitsisi hyväksyä sitä, että nyt vain on näin. Samalla joutuisi hyväksymään oman rajallisuuden. Murrosiässä viimeistään joutuu sitten kovan paikan eteen. Jotkut alkavat oireilemaan anoreksialla, voidakseen pysäyttää kehonsa muuttumisen.Kun tajuaa, ettei ole se kuvankaunis ihminen millaiseksi lapsena itsensä saattoi kuvitella - päätellen äitinsä ja mummojen ihastelusta - niin mitä silloin ihminen tekee? Hän voi jatkaa tämän uskottelua itselleen omassa mielessään ja elää sen mukaisesti, piittaamatta siitä mitä ympäröivä maailma näyttäisi väittävän; tai hän voi pitää yllä tätä minäkäsitystä/toivetta siitä piilotajuisena, käyttäytyen "kuin" olisi samanlainen kuin muut, mutta pitäen itseään siltikin 'kauneimpana'; tai hän voi aloittaa sen pitkän ja tuskallisen prosessin, missä joutuu nöyrtymään ja hyväksymään hiljalleen sen tosiasian, että näyttää miltä näyttää ja vertailussa muihin ei nyt aina pääse niille sijoille, mihin toivoisi pääsevänsä. Tai, voi kokea tämän niin syvänä pettymyksenä, että päätyy uskomaan itseään aivan kammottavaksi, vaikkei sitä olisikaan.Vähän sama juttu sen urheilijan kanssa, joka joutuu onnettomuuteen ja jonka jalka joudutaan amputoimaan. Missä määrin ja milloin hän pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin nyt on, ja missä määrin hän elättelee haikeaa ja katkeransävyistä muistoa siitä, millaisena sai aikoinaan mieltää itsensä? Urheilijan esimerkki on siitä huono, että joudun nyt painottamaan tätä mieltämisen puolta. Koska aktiivisena toimijana hän 'on todella ollut' jotain - toisinkuin tyttölapsi, joka on kuvitellut olevansa poika, all evidence contrary denied - mutta kyse on tosiaankin siitä, millaiseksi ihminen mieltää itsensä.Mieltäminen ei ole sama asia, kuin todellisuus. Mieltäminen on ajattelemista ja toivomista. Se kumpuaa jostain. Eikä se ole siittiössä eikä munasolussa, eikä se ole vielä silloinkaan kun lapsi syntyy - ainakaan siinä mielessä, että voisi mieltää sukupuolia, koska nämä vaativat käsitteitä (sanoja, joista ajatukset luodaan) sekä mielikuvia erojen ymmärtämisestä (itse ja oma keho suhteessa toisiin). Joten toivottavasti voidaan välttää väittely siitä, onko sukupuoli-identiteetti synnynnäinen juttu vai ei. Ei ole käsittääkseni mitään syytä olettaa, että se voisi muodostua ennenkuin on kehittynyt mieli, joka voisi mieltää sukupuolen.Nämä on (intra)psyykkisiä prosesseja ja reaktioita. Ne eivät ole yksioikoisia, vaan niissä vaikuttaa monet tekijät/puolet/virtaukset. Toiveet ja todellisuus iskeytyvät vastakkain, kuin myös sisäiset ristiriidat siitä, mikä on toivottavaa. Mutta näiden ohella on pettymykset, jotka ohjailee ihmisen sisäistä kuvaa itsestään ja sitä, millaiseksi voi itsensä kuvitella. Jos poikalapsi saa äidiltään/isältään/muilta ihmisiltä enemmän lyttäystä kuin kannustusta oman poikuutensa/orastavan miehisyydensä suhteen, niin onko se kumma, jos hän kokee itsensä siltä osin häpeällisenä, riittämättömänä ja kelpaamattomana? Jos psyykkinen paine kasvaa tarpeeksi kovaksi, niin päätyy kieltämään itsestään kaikki nuo "miehiset" ominaisuudet ja piirteet, todeten, että hitot, mä en olekaan huono, riittämätön poika, vaan mä olenkin tyttö!En lähtisi leikkelemään veitsellä tällaista poikaa. En lapsena, nuorena enkä aikuisena. Vaan auttaisin löytämään itsestä nuo kokemukset ja niihin liittyvät tunteet - häpeän ja vihan kera - sekä tuomaan ne osaksi omaa itseä. Sen jälkeen, kun niitä ei tarvitse enää pitää poissa, voisi alkaa löytämään uusia kokemuksia, jotka nyt tukisivatkin sitä kokemusta omasta miehisyydestä. Eikä se oma keho näyttäytyisi vääränä eikä huonona, vaan se voisi hiljalleen alkaa saada ansaitsemaansa arvoa. Koska se on kuitenkin se oma keho - minua.Lainaus käyttäjältä: lemmikki - 16.11.2019, 10:22On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään. Jos maailma olisi tällainen, meillä olisi vain pallollinen itsensä multisukupuolisiksi pikku-jumaliksi kuvittelevia lapsiaikuisia juoksemassa ympäriinsä.Se lapsuuden omnipotentti ajatusmaailma on syytä saada muuttumaan, jotta ihmisestä kasvaa yhteiskuntakelpoinen eikä itsensä kaikkivoipaisena säännöistä, rajoituksista sekä rajoista vapauttanut yksilö.Tän kärjistävän lausahduksen pointti on sanoa, että se mitä tällainen (ahem) yltiöpositiivisen suvaitseva hippilässytys voi unohtaa on se, että niitä rajoja tarvitaan ei vain ulkoisen käyttäytymisen ohjaamiseksi toimivaan ja kestävään suuntaan, vaan myös sisäisten rakenteiden kehittymiseksi kestäviksi ja toimiviksi!Koska jos sitä ei tapahdu, ihminen kärsii. Ahdistuu. Saa diagnooseja. Pahimmillaan tappaa itsensä.(Ei, ei sun tarvitse sanoa, että ei ollut ehkä ihan sitä mitä tarkoitit. Käytin vain häikäilemättä hyödyksi tuota lausettasi. Hyvää pohdintaa oli sun tekstissä.)Lainaus käyttäjältä: lemmikki - 16.11.2019, 10:22En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.Minä voin sanoa sen.On väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.Jos teille tulee tällainen lapsi omalle kohdalle, niin viekää ensin kunnollisen terapeutin asiakkaaksi, useaksi vuodeksi. Se ei ole lapsen "korjaamista", vaan lapsen auttamista.Lainaus käyttäjältä: lemmikki - 16.11.2019, 10:22Mutta se, mistä pikkusisko puhui. Se miten valkoinen heteromies käyttäytyy ja arvottaa itseään ominaisuuksien mukaan, joita olettaa häneltä vaadittavan. En tiedä onko nämä oletukset lopulta peräisin toisilta miehiltä, naisilta vai oikeamminkin yhteiskunnalta itsessään. Onko miehisyys lopulta vain sitä, ettei ole nainen?Lainaus käyttäjältä: lemmikki - 16.11.2019, 10:22Mun lempisatu on Kaunotar ja Hirviö. Näen siinä vain yhden vian. Hirviö muuttuu lopulta prinssiksi.Se ois ollu ehkä parempi niin, että peilikuva prinssiksi muuttuneesta hirviöstä olisi edelleen näyttänyt hänet hirviönä - alleviivaten, että hän muuttui prinssiksi vain Kaunottaren silmissä. Mutta... ehkä tarinaa kuuntelevat ja katsovat tyttölapset mieluummin haluavat loppuun sen prinssin, oman tulevan aviomiehensä kuvajaiseksi.Lainaus käyttäjältä: littleswitch - 16.11.2019, 16:20Sinällään ajatuksesi on mielestäni hyvä, kyllähän jonkinlaisten referenssien olemassaolo helpottaa paikallistamaan itsensä jollekin kohtaa sukupuolijakaumaa....jatkan tässä edelleen saman sanoman toistamista: ongelma tässä koko sukupuolikeskustelussa on se, ettei oteta huomioon ihmisen tarvitsemaa sisäistä kokemusta omasta sukupuolesta ja sukupuolisuudesta olennaisena osana toimivan psyyken muodostamista! Puhutaan kyllä kulttuurin roolista ("ulkopuolinen"), fyysisistä tekijöistä ("biologia"), sekä henkisestä puolesta ("identiteetti"), mutta ei ymmärretä, että koko paketin toimivuus riippuu siitä, onko se psyyke muodostunut kunnolliseksi. Ja sukupuolisuus on olennainen osa psyyken rakentumisessa!Mua harmittaa, etten keksi tähän nyt tältä istumalta hyvää vertausta kuvaamaan asiaa. Yritän kehitellä.Lainaus käyttäjältä: littleswitch - 16.11.2019, 16:20En kuitenkaan aliarvioisi hormonitoiminnan vaikutusta asiaan. Binääristen sukupuolten stereotypiathan perustuvat suurimmilta osin asioihin, mitä hormonitoiminta saa heidät tekemään. Varmasti se henkisesti maskuliininen poika haluaa yhtä lailla esittää, dominoida ja panna, vaikka hänellä olisikin pinkki paita päällä (kärjistetty esimerkki )Tässä nyt hypättiin hormoneista kulttuuriin. Ja unohdettiin se, mitä siellä mielessä on. Ja miksi siellä on sitä, mitä siellä on.Yhtä tärkeä kysymys on, miksi siellä ei ole sitä, mitä siellä pitäisi olla, että ihminen ei kokisi ahdistusta. Riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta, häpeää, vajavaisuutta, you name it.Lainaus käyttäjältä: littleswitch - 16.11.2019, 16:20Mutta on myös mahdollista, että lapsi haluaa/tarvitsee ihan oikeasti erilaisen vartalon, riippumatta ulkopuolisista ulkonäköpaineista yms. Tähän ei riitä vain se, että hän oppisi hyväksymään itsensä omassa kehossaan. Voi olla, että hän päätyy tähän ennen murrosikää, voi olla, että hän tarvitsee lisää aikaa.Kummassakin tapauksessa murrosiän viivästyttäminen on hyvä ratkaisu.Eikä helvetissä ole.Lapsi ei ole kykenevä päättämään omasta sukupuolestaan.Eihän kukaan anna lapsen tehdä asuntokauppojakaan.Ja jos antaa, niin okei, se on vain rahaa. Nyt on vähän toiset jutut kyseessä.(Tää menee jo ihan "mitä vittua?!" -tasolle...)Ja sitten se disclaimer: mulla saattaa olla vähän hyökkäävän ja saarnaavan oloinen kirjoitustyyli. Se ei ole hyökkäystä ihmistä kohtaan, vaan asioita kohtaan. Argumentteja kohtaan.
littleswitch: Juuri tuo mielenterveysongelmien yleisyys ennen ja jälkeen korjausten saa pohtimaan, että onko usein lähdetty korjaamaan jotain, mikä ei alunperin ollut vialla? Laskettu toivo sen varaan, että sukupuolen korjaaminen korjaa ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden tunnetta. Parantaa ahdistuksen ja ristiriidat. Lopputulos voikin olla, että mikään ei muuttunut tai jopa paheni. Vaikka tässä puhuttaisiin vain muutamista prosenteista, he eivät ole numeroita, vaan ihmisiä, joita on ehkä autettu väärin.Ilahduttavaa käydä näinkin asiallista keskustelua ihmisen kanssa, jolle asia on läheinen. Usein saa pelätä vain loukkaavansa, jos kyseenalaistaa vähänkään. Transihmiset ovat varmaan aiheestakin kovin herkkähipiäisiä, emmekä muut koskaan opi ymmärtämään, ilman asiallista keskustelua.