Miehet jotka pelkäävät tyttöyttä (ja panevat vitusti pillua)

[Salanimi]

Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.

Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?

"Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan" on hyvä ohjenuora.

T. Äm, joka on cisbiseksuaali ja ei ole mitenkään päin LGBTQ ihmisiä vastaan, muttei voi ymmärtää sitä, miksi cis ja heterous on joidenkin mielestä lähes samanlainen vika kuin fundamentalisti uskovaiselle LGBTQ-ryhmään kuuluminen.

Täytyy kuitenkin huomioida, että cisheterot ovat enemmistö ja lgbtq-ihmiset vähemmistö, joten näiden ryhmien suora rinnastaminen ei ole järkevää. Toinen on ollut käytännössä aina ns. vallan kahvassa sen suhteen mikä ja millainen käytös keneltäkin on hyväksyttävää ja toinen porukka taas on aina ollut "vääränlaisia" ja tavalla tai toisella oudoksuttuja, syrjittyjä ja jopa vainottuja ihan vaan sen vuoksi mitä ovat.

En myöskään ymmärrä tuota "eikö cisheteroilla ole oikeus enää olla oma itsensä" uhriutumista. Kukaan ei ole kieltänyt. On vaan tuotu esiin sen kulttuurin ongelmakohtia. En ole myöskään tässä keskustelussa, tai missään muussakaan ikinä, kuullut kenenkään sanovan että cisheterous olisi vika. On vain osoitettu että siinä kulttuurissa on vikoja.

Mitään lgbtq-oikeuksia ei tarvitsisi edes erikseen ajaa, jos niitä ongelmia cisheterokulttuurissa ei olisi. Niihin ongelmiin käsittääkseni hyvin pikälti perustuu lgbtq-vähemmistön kokemat ongelmat (=olette vääränlaisia biologisen suokupuolenne edustajina). Tää on aikalailla sama kuin vaikkapa feminismin kanssa, että siinä vaiheessa kun täydellinen tasa-arvo on saavutettu, ei sitä aatetta enää sellaisenaan tarvita, vaan se voidaan siirtää historiankirjoihin opiksi jälkipolville.

T: Cisheteromies

[toysnstuff]

Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?

Hyvin sanottu. Itse en viitsi sanoakaan, ettei tule mielipahaa.

Niin no joo, enpä tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. Loikkasin omissa ajatuksissani suoraan siihen, että kun tiettyyn miehiseen viitekehykseen on tullut kasvatetuksi, sen kanssa täytyy selvittää välinsä tavalla tai toisella määrittelemällä oma suhteensa siihen: missä määrin oma persoona sopii siihen, missä ei. Koska jollei määrittele, jonkinasteinen epämukavuuden tunne asiasta todennäköisesti jatkuu. Hyppäsin tavallaan yli sen vaiheen, jossa sitä epämukavuutta alkaa ilmetä, vaikka sehän on tosi tärkeä. Ilman sitä pahaa oloa asiasta ei välttämättä huomaisi että mitään selvitettävää on. Ja jälleen, ihan saman myllynhän tosiaan joutuvat käymään läpi ne jotka on kasvatettu naisiksi. Tulee ne hetket kun on pakko peilata itseään sitä kuvajaista vasten, että täsmääkö vai ei, onko ne odotukset ollenkaan relevantteja omalla kohdalla. Harvemmin se varmaan on mikään yksittäinen taianomainen hetki jolloin koko juttu ratkaistaan, tullee ajan ja kokemuksen kanssa.

Tai sitten sitä ei ratkaista koskaan!

En tiedä voisiko olla niin, että kysymyksenalainen seksuaali-identiteetti miehenä ja naisena on optimaalisempi ratkaisu, kuin 'kiveen hakattu' uskomus siitä, millainen minä olen. Edellinen tarjoaa mahdollisuuden jatkuvaan muutokseen ja löytämiseen, jälkimmäinen vakauden tunteen tuoman turvallisuuden ja pysyvän roolin. Puolensa molemmissa. Voi liittyä myös kulloisenkin elämänvaiheen tarpeisiin: jollain hetkellä on hyvät olosuhteet kyseenalaistaa ja kasvaa, toisinaan tarvitaan vakauden tuomaa turvaa kantamaan ylitse ja pitämään kasassa.


Mutta mä en usko, että sukupuoleen noin vain kasvatetaan. Eli että se olisi ulkoisten vaikuttimien summa ja siten syypäänä olisi vallitseva kulttuuri. Vaan että siihen kuuluu myös itsenä kasvu. Eli identiteetti ja sukupuoli-identiteetti kasvavat kimpassa. Joiltakin osin ne ovat yhdessä, toisissa kohtaa etäämpänä toisistaan. Mutta lopputulemana niin, että hyvä itsetunto edellyttää hyvää sukupuoli-identiteettiä, eli seksuaalisuuden aspektien mukana oloa.

Hyvällä itsetunnolla tarkoitan tilannetta, jossa henkilö on sujut itsensä kanssa eikä hänellä ole mainittavaa psyykkistä ristiriitaisuutta, joka tuottaisi ahdistusta tai muuta epämukavuutta. Toki jotkut oireilevat ulospäin, eivätkä tunnista näitä kokemuksia - silloin käytöksestä nähdään, että jotain on... epäoptimaalisesti.

Vaikeuksilla tarkoitin tuossa aiemmin tilannetta, missä lapsena koetaan riittämättömyyttä suhteessa toisiin - ensisijaisesti omiin vanhempiin. Kun lapselle tulee tämä kokemus, hänen seksuaali-identiteettinsä voi alkaa kasvamaan. Kehittymään. Muotoutumaan. Se on eteenpäin sysäävä voima, vaikka koetaankin valta osin epämukavana, joskus suorastaan tuskaisena epävarmuutena. Sitten niinä hetkinä, kun voi olla se mies naiselle tai nainen miehelle... ne ovat ne hetket, jotka palkitsevat ylitsevuotavalla hyvän olon tunteella.

Muutoin sitä epävarmuutta, riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta - sekä näitä kompensoivia manööverejä, eli erilaisten maneerien tuomia lohduttavia tuntemuksia omasta riittävästä miehisyydesta tai naisellisuudesta - koetaan sitten ihmissuhteissa niin omaan kuin vastakkaiseen sukupuoleen.

Ja tässä on aikalailla meidän ihmiselon ydin. Sen suola ja pippuri, makeus ja kirpeys. Jos tämä jännite poistettaisiin - tai se vältettäisiin esimerkiksi voimakkaan defensiivisen reaktion avulla - niin jäljelle jäisi kovin yksiulotteinen ihminen. Cardbox-karikatyyri. Vai millä niitä nimitettiin, kun 80/90-luvun Hollywood-leffoissa oli videovuokraamoissa elokuvahahmoja pahvisina, ihmisen kokoisina hahmoina?

Uskon, että mitä enemmän aletaan harjoittamaan sukupuolineutraalia/sukupuoletonta kasvatusta, sitä enemmän alkaa ilmenemään voimakasta psyykkistä oireilua: identiteetin muodostus tarvitsee rinnalleen/sisäänsä sukupuoli-identiteetin, ne ovat kuin toisiinsa kietoutuneina kasvavat varret. Seksuaalisuus ja seksuaali-identiteetti on meissä se osa, joka sekä kanavoi että sisällyttää seksualiteetin. Ne osat meistä, jotka ovat eläimellistä viettiä, sosiaalista (kiintymys)suhdetta, sekä kulttuurillista kuvastoa ja säännöstöä seksuaalisuuden saralla. Jos tätä ei oteta mukaan heti alusta alkaen - kuten nykyinen kulttuurimme tekee antaessaan päiväkodin pihassa näkyä enemmän sinistä ja vaaleanpunaista, kuin muita värejä - niin mikä on se tapa, jolla aikuiseksi ihmiseksi kasvava nuori sielu sisällyttää seksuaalisuuden viettinsä itseensä ja hallintaansa? Miten hän järjestää itsensä osaksi ihmisten yhteisöä seksuaalisena, haluavana olentona?

Siihen tarvitaan puitteita, ja kulttuurimme tarjoaa niitä.

Voisi jopa sanoa, että kulttuurimme on suurelta osin rakentunut tämän tarpeen ympärille ja sen mukaiseksi.

Eikä tässä ole kyse enää pelkästä seksistä, vaan ihmissuhteista ja yhteisöistä. Kilpa(urhe)ilu on tapa koetella, kuka on paras, nopein, vahvin, nokkelin. Se on rauhanomainen keino, tarjoten samalla kentän, jossa toteuttaa sekä itseään että rakentaa itseään - omaa itsetuntoaan ja identiteettiään kyvykkäänä henkilönä. Siinä missä ennen oli kamppailu, on nykyään sivistynyt tapa todistaa omaa kyvykkyyttään. Kun mies haluaa todistaa miehisyyttään, hän voi etsiä siihen sosiaalisesti hyväksytyn sekä sosiaalisesti tunnustetun tavan. Harrastuksesta, urheilusta, käsitöistä. Kun nainen haluaa toteuttaa naiseuttaan, hän voi tehdä sen keinoilla, jotka on liitetty nimenomaan naisellisuuteen. Hän voi liittyä näihin, tai hän voi halutessaan toimia niitä vastaan ja poimia "aidan takaa" jotain, mikä rikkoo odotukset ja oletukset naisellisuudesta. Nykyään nämä raja-aidat ovat madaltuneet ja se on hyvä asia, mutta kokonaan niitä ei kannata poistaa. Pieni, sopiva jännite on hyväksi, koska kokonaisuudessaan nämä tarjoavat sen kentän raja-aidat, jolla voidaan pelata. Elää ja kasvaa ja toimia, yhdessä. Ne rajat eivät erota toisistaan toisiin karsinoihin, vaan ovat saman karsinan sisällä luomassa erottelun kahden ryhmän välille. Polaarisuuden, josta syntyy jännite. Ja se jännite on se, mistä me nautitaan. Se on seksiä.

Se on sitä, kun pojat menee juttelemaan tytöille ja korottavat ääntään ja eleilevät vähän mahtavammin, laajemmin liikkein, ja kilpailevat keskenään siitä kuka saa annettua parhaimman kuvan itsestään. Se on sitä, kun tytöt katselee poikia, eivät juuri kuuntele näiden höpinöitä, kikattelevat hieman (mutta ei niin, että pojat luulisivat heidän nauravan heille!) ja vilkuilevat toisiinsa hymyillen. Se on kivaa, se on jännittävää.

Jos joku jää tästä ulkopuolelle, se harmittaa. Silloin tarvitaan joko vaihtoehtoisia ratkaisuja - joista kaikki eivät suinkaan ole psyykkisesti kovinkaan kivuttomia, saati kestäviä - tai tukea, jotta voitaisiin päästä mukaan tähän leikkiin. Jos kokee, ettei voi pelata muiden kanssa samaa peliä, saattaa joutua sulkemaan itsensä ulkopuolelle. Kentän laidalle, karsinan raja-aitojen toiselle puolen, katsojaksi.

Silloin on helpompaa, jos siellä on muitakin. Ja voidaan luoda oma, uusi ryhmä.

Jotenkin tuo epäreiluuden kokemus mulla silti puskee päälle joka kerta kun ajattelen näitä kirjoittamattomia cis-heteronormatiivisia seksisääntöjä. Että onko sen ihan totta pakko aina olla mies-osapuolen vastuulla niin sanotusti hoitaa hommat asianmukaisesti, joko suorittaa tai olla suoriutumatta.

Ehkä se on. On sellainen ajatus, että naiselle olisi ominaisempaa tietynlainen vastaanottavuus - houkuttelu, kutsuvuus, itseensä ottaminen. Sekä miehelle tavoittelu, kohdetta kohti meneminen, "valloittaminen". Toinen lumoaa, toinen lumoutuu. Toinen kutsuu luokseen, toinen kulkee kohti. Voisiko näiden perusta olla jossain muualla, kuin kulttuurissa? Sisäisessä kokemuksessa? Muodostuneena yhdessä kehon ja mielen erottamattomassa kokonaisuudessa?

Kun ihan oikeasti minä olen sitä mieltä, että jos se aito keskinäinen vetovoima ja dynamiikka on olemassa, seksi ei voi olla pettymys sen takia mitä tapahtuu tai jättää tapahtumatta.

Niinpä. Jos kokee, että onnistuu ja saa toteuttaa itseään, sekä toinen ottaa sen vastaan ja näyttää sekä hyväksyvän sen että nauttivan siitä - arvostavan sitä, vaikuttuvan siitä - niin eikö silloin tunnu siltä, että minä olen hyvä ja riittävä ja kelpaan toiselle? Kun tämä käy molempiin suuntiin, niin mitä muuta enää tarvitaan?

[Ninth]

Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.

Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?

"Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan" on hyvä ohjenuora.

T. Äm, joka on cisbiseksuaali ja ei ole mitenkään päin LGBTQ ihmisiä vastaan, muttei voi ymmärtää sitä, miksi cis ja heterous on joidenkin mielestä lähes samanlainen vika kuin fundamentalisti uskovaiselle LGBTQ-ryhmään kuuluminen.

Ei cissukupuolisuus tai heterous ole mun mielestä vikoja, vaan mä nimenomaan toivon että cisheterot saisivat olla omassa kulttuurissaan vapaasti omia itsejään - mutta ilmeisesti se on tällä hetkellä hankalaa. Siksi toivotin voimia. En cissukupuolisuuden tai heteroseksuaalisuuden vuoksi, vaan näitä asioita ikävästi säätelevien normien, oletusten ja paineiden kanssa elämisen vuoksi.

Se, että ei osata erottaa omaa ja muiden identiteettejä toisistaan, saati sitten kulttuurista, luonnonlaeista tai uskonnollisista dogmista, näyttäytyy tälleen valtakulttuurin ulkopuolella elävän silmiin todella hälyttävänä. Ihailen kaikkia niitä cisheteroja ja muita, jotka jaksavat tehdä työtä liikkumavaran laajentamisen eteen.

[Pip]

Oon sitä mieltä, että jokainen on sitä, mitä haluaakin. Ei se ole multa pois, ehkä jopa joskus mullepäin. Se ei missään nimessä muuta mun kokemuksiani siitä, mitä mä olen. Sen sijaan en vähättele sitä, mitä muut ovat, vaan päinvastoin koen sen rikkaudeksi koko spektrillä, mitä tällä skenellä on annettavaa (vaikkei kaikki mulle sovikaan henkilökohtaisesti). Oo ihmeessä mikä olet, äläkä anna vanhojen jäärien määritellä sua.

Lokerointia tosin tarvitaan jossain määrin, että ihmiset ymmärtäisivät toisiaan tässä skenessä hieman helpommin.

[lemmikki]

Mielenkiintoista pohdintaa monesta suusta täällä.

Allekirjoittaneella ei ole minkäänlaista vaikeutta hyväksyä ketään sellaisena kuin on. Sukupuoli ei ole määrittävä tekijä mihinkään.

Silti joudun itsekin näiden asioiden kanssa painimaan. Juuri tällä hetkellä minulle yritetään opettaa intersukupuolista kompetenssia kasvattajana. Eli sitä, miten minun tulisi osata kohdata sukupuoliristiriitoja kokevat ala-asteikäiset lapset ja toimia niissä konflikteissa, joita he kohtaavat.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka usein siinä, ettei koe sopivansa binääriseen jakoon sukupuolen osalta, on kyse siitä, että itse tai elinympäristö asettaa sukupuolelle tiettyjä odotuksia. Yksinkertaisimmillaan vaikka niin, että poikalapsi ei voi käyttää mekkoa. Miksi ei? Nykyisellään, mikäli pieni poika haluaa pukea itselleen mekon ja muutoinkin olla tyttö, sen sijaan, että sanotaan lapselle, että poika voi käyttää mekkoa, sanotaan, että sä voit olla tyttö ja muiden täytyy kohdella sua sellaisena. Vanhemmat saattavat päiväkoti-ikäisen lapsen kohdalla pohtia, pitäisikö säästää rahaa, että saisi lapsen teininä vietyä ulkomaille hoitoihin, joilla viivästytetään murrosikää, jotta sukupuolenkorjaus olisi onnistuneempi.

Tämä kaikki viestii lapselle toisaalta hyväksyntää, toisaalta sitä, että hän ei voi pojan vartalossa olla sellainen kuin on. Poika itse ei välttämättä osannut anatomiaansa pitää ongelmana, ei vain taipunut siihen rooliin mihin poikalasten oletetaan taipuvan.

On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään.

Tarvitaan asianmukaisesti tietoa, kriittistäkin pohdintaa ja keskusteluapua, joka osaa kuunnella ja tukea, mutta myös haastaa pohtimaan.

En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen. On vain tilastollinen fakta, että sekään ei ole tehnyt monia autuaaksi. Moni katuu ratkaisua. Monelle tämä aiheuttaa vielä rankempia ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden kokemuksia. Parempi vaihtoehto olisi saattanut olla oppimaan hyväksymään itsensä ihan omassa kehossaan, juuri sellaisena, kuin on. Tilanteessa, jossa sukupuoli olisi vain fyysinen ominaisuus, joka määrittelee persoonaa yhtä paljon kuin silmien väri. Idealismia, tiedän. Mut se ei estä omalta osaltani toimimasta tuonsuuntaisesti.

Mutta se, mistä pikkusisko puhui. Se miten valkoinen heteromies käyttäytyy ja arvottaa itseään ominaisuuksien mukaan, joita olettaa häneltä vaadittavan. En tiedä onko nämä oletukset lopulta peräisin toisilta miehiltä, naisilta vai oikeamminkin yhteiskunnalta kokonaisuutena.


Kunpa ihmiset miettisivät vähemmän, mitä heistä ajatellaan ja millaisia heidän pitäisi olla. Minä mukaan lukien. Olisi niin paljon helpompaa. Onneksi on tukku ihmisiä, joiden seurassa en mieti. Vain olen. Ja niin on hyvä.

[pikkusisko]

Kun ihan oikeasti minä olen sitä mieltä, että jos se aito keskinäinen vetovoima ja dynamiikka on olemassa, seksi ei voi olla pettymys sen takia mitä tapahtuu tai jättää tapahtumatta.

Niinpä. Jos kokee, että onnistuu ja saa toteuttaa itseään, sekä toinen ottaa sen vastaan ja näyttää sekä hyväksyvän sen että nauttivan siitä - arvostavan sitä, vaikuttuvan siitä - niin eikö silloin tunnu siltä, että minä olen hyvä ja riittävä ja kelpaan toiselle? Kun tämä käy molempiin suuntiin, niin mitä muuta enää tarvitaan?

Tähän minun täytyy ihan ensimmäisenä parkaista että ei, nimenomaan ei yhtään noin!  Siis sikäli, että siinä olisi onnistunut toteuttamaan jotain olemuksellista naiseutta tai mieheyttä (jota ei minusta ole olemassakaan), tuli se sitten opittuna ulkoa tai oikeasti omasta itsestä, ja saisi pariutumisen palkinnoksi. Minusta se hyväksynnän kokemuksen saavuttaminen on onni, ei onnistuminen. Ei sitä voi millään suorituksella saada lunastettua. Se aito kohtaaminen on jotain minkä löytää, ei jotain mitä annetaan jos osaa olla oikein.

En myöskään usko, että ainut tapa tukea lapsen sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin rakentumista olisi tarjota kahta vaihtoehtoista, valmista pakettia. Sitä samaistumis- ja peilaamispintaa voi tarjota muilla tavoin.

Hirveän mielenkiintoista pohdintaa tosiaan nyt useammassa kommentissa. Näissä riittää pureksittavaa, kiitos! 

[littleswitch]

Vau. Tän ketjun luettua en osaa oikein muuta tuntea kuin helpotuksensekaista euforiaa siitä, ettei mun ole koskaan tarvinnut olla cisheterokulttuurin kanssa missään tekemisissä seksi- tai rakkaussuhdeasioiden kohdalla. Mitä enemmän siitä kuulen, sitä vaikeampi mun on uskoa, että jotkut ihan oikeasti elää näillä ajatusradoilla. Mutta toisaalta se selittää murheellisen paljon ihmisten toiminnasta ja esim. cisheteroiden tekemän fiktion teemoista, joita oon ihmetellyt suunnilleen läpi elämäni. Tulee hirveä suru ja hätä niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kasvamaan valtakulttuuriin. Voimia.

Vähän voisi itseään asettaa joskus muiden asemaan siellä omassa kuplassaan. Jos vaihtaa "cishetero"-sanan tilalle vaikkapa "LGBTQ-ihminen" ja vaihdetaan "valtakulttuuri" "alakulttuuriin" ym. kommenttiin niin saadaan sellainen kommentti, joka olisi nostattanut paskamyrskyn. Nyt vain hymistellään. Miksi? Eikö cisheterolla ole oikeus enää olla oma itsensä?

"Kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan" on hyvä ohjenuora.

T. Äm, joka on cisbiseksuaali ja ei ole mitenkään päin LGBTQ ihmisiä vastaan, muttei voi ymmärtää sitä, miksi cis ja heterous on joidenkin mielestä lähes samanlainen vika kuin fundamentalisti uskovaiselle LGBTQ-ryhmään kuuluminen.

Täytyy kuitenkin huomioida, että cisheterot ovat enemmistö ja lgbtq-ihmiset vähemmistö, joten näiden ryhmien suora rinnastaminen ei ole järkevää. Toinen on ollut käytännössä aina ns. vallan kahvassa sen suhteen mikä ja millainen käytös keneltäkin on hyväksyttävää ja toinen porukka taas on aina ollut "vääränlaisia" ja tavalla tai toisella oudoksuttuja, syrjittyjä ja jopa vainottuja ihan vaan sen vuoksi mitä ovat.

En myöskään ymmärrä tuota "eikö cisheteroilla ole oikeus enää olla oma itsensä" uhriutumista. Kukaan ei ole kieltänyt. On vaan tuotu esiin sen kulttuurin ongelmakohtia. En ole myöskään tässä keskustelussa, tai missään muussakaan ikinä, kuullut kenenkään sanovan että cisheterous olisi vika. On vain osoitettu että siinä kulttuurissa on vikoja.

Mitään lgbtq-oikeuksia ei tarvitsisi edes erikseen ajaa, jos niitä ongelmia cisheterokulttuurissa ei olisi. Niihin ongelmiin käsittääkseni hyvin pikälti perustuu lgbtq-vähemmistön kokemat ongelmat (=olette vääränlaisia biologisen suokupuolenne edustajina). Tää on aikalailla sama kuin vaikkapa feminismin kanssa, että siinä vaiheessa kun täydellinen tasa-arvo on saavutettu, ei sitä aatetta enää sellaisenaan tarvita, vaan se voidaan siirtää historiankirjoihin opiksi jälkipolville.

T: Cisheteromies

Kiitos, juuri näin. Enemmistössä voi olla vaikeaa ymmärtää omaa etuoikeuttaan (tiedän myös kokemuksesta).

Uskon, että mitä enemmän aletaan harjoittamaan sukupuolineutraalia/sukupuoletonta kasvatusta, sitä enemmän alkaa ilmenemään voimakasta psyykkistä oireilua: identiteetin muodostus tarvitsee rinnalleen/sisäänsä sukupuoli-identiteetin, ne ovat kuin toisiinsa kietoutuneina kasvavat varret. Seksuaalisuus ja seksuaali-identiteetti on meissä se osa, joka sekä kanavoi että sisällyttää seksualiteetin. Ne osat meistä, jotka ovat eläimellistä viettiä, sosiaalista (kiintymys)suhdetta, sekä kulttuurillista kuvastoa ja säännöstöä seksuaalisuuden saralla. Jos tätä ei oteta mukaan heti alusta alkaen - kuten nykyinen kulttuurimme tekee antaessaan päiväkodin pihassa näkyä enemmän sinistä ja vaaleanpunaista, kuin muita värejä - niin mikä on se tapa, jolla aikuiseksi ihmiseksi kasvava nuori sielu sisällyttää seksuaalisuuden viettinsä itseensä ja hallintaansa? Miten hän järjestää itsensä osaksi ihmisten yhteisöä seksuaalisena, haluavana olentona?

Yhteiskunta on sen verran vahvasti sukupuolittunut, ettei se tule perinpohjaisesti muuttumaan täysin sukupuolineutraalisti vielä pitkään aikaan, vaikka siihen suuntaan lähdettäisiin siirtymään täydellä teholla. Ja näinhän ei ole tapahtumassa. Suuri osa ihmisistä sopii vallan hyvin kahden sukupuolen laatikkoon, ja sukupuolineutraalimman kasvatuksen avulla ne loputkin löytävät paikkansa helpommin. Lisäksi sen voisi toivoa johtavan myös juurtuneiden, toksisten ajatustapojen vähenemiseen, kun terävää kahden sukupuolen jakaumaa ei toitoteta lapsille pienestä saakka.

Sinällään ajatuksesi on mielestäni hyvä, kyllähän jonkinlaisten referenssien olemassaolo helpottaa paikallistamaan itsensä jollekin kohtaa sukupuolijakaumaa. En kuitenkaan aliarvioisi hormonitoiminnan vaikutusta asiaan. Binääristen sukupuolten stereotypiathan perustuvat suurimmilta osin asioihin, mitä hormonitoiminta saa heidät tekemään. Varmasti se henkisesti maskuliininen poika haluaa yhtä lailla esittää, dominoida ja panna, vaikka hänellä olisikin pinkki paita päällä (kärjistetty esimerkki )

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka usein siinä, ettei koe sopivansa binääriseen jakoon sukupuolen osalta, on kyse siitä, että itse tai elinympäristö asettaa sukupuolelle tiettyjä odotuksia. Yksinkertaisimmillaan vaikka niin, että poikalapsi ei voi käyttää mekkoa. Miksi ei? Nykyisellään, mikäli pieni poika haluaa pukea itselleen mekon ja muutoinkin olla tyttö, sen sijaan, että sanotaan lapselle, että poika voi käyttää mekkoa, sanotaan, että sä voit olla tyttö ja muiden täytyy kohdella sua sellaisena. Vanhemmat saattavat päiväkoti-ikäisen lapsen kohdalla pohtia, pitäisikö säästää rahaa, että saisi lapsen teininä vietyä ulkomaille hoitoihin, joilla viivästytetään murrosikää, jotta sukupuolenkorjaus olisi onnistuneempi.

Tämä kaikki viestii lapselle toisaalta hyväksyntää, toisaalta sitä, että hän ei voi pojan vartalossa olla sellainen kuin on. Poika itse ei välttämättä osannut anatomiaansa pitää ongelmana, ei vain taipunut siihen rooliin mihin poikalasten oletetaan taipuvan.

On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään.

Tarvitaan asianmukaisesti tietoa, kriittistäkin pohdintaa ja keskusteluapua, joka osaa kuunnella ja tukea, mutta myös haastaa pohtimaan.

En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen. On vain tilastollinen fakta, että sekään ei ole tehnyt monia autuaaksi. Moni katuu ratkaisua. Monelle tämä aiheuttaa vielä rankempia ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden kokemuksia. Parempi vaihtoehto olisi saattanut olla oppimaan hyväksymään itsensä ihan omassa kehossaan, juuri sellaisena, kuin on. Tilanteessa, jossa sukupuoli olisi vain fyysinen ominaisuus, joka määrittelee persoonaa yhtä paljon kuin silmien väri. Idealismia, tiedän. Mut se ei estä omalta osaltani toimimasta tuonsuuntaisesti.

Olen osittain samaa mieltä. Lasta pitää nimenomaan tukea tavoin, joiden avulla hän pystyy itse tekemään päätelmänsä ja päätöksensä identiteetistään. Sukupuolineutraalilla kasvatuksella ja tiedolla muistakin vaihtoehdoista kuin binäärisistä sukupuolista pyritään juuri siihen, että poika saa pitää halutessaan mekkoa ilman, että hänen pitäisi sen takia olla tyttö. Mutta on myös mahdollista, että lapsi haluaa/tarvitsee ihan oikeasti erilaisen vartalon, riippumatta ulkopuolisista ulkonäköpaineista yms. Tähän ei riitä vain se, että hän oppisi hyväksymään itsensä omassa kehossaan. Voi olla, että hän päätyy tähän ennen murrosikää, voi olla, että hän tarvitsee lisää aikaa.

Kummassakin tapauksessa murrosiän viivästyttäminen on hyvä ratkaisu. Halutessaan lapsi voi lopettaa hoidot ja edelleen käydä läpi normaalin murrosiän, vain hieman myöhemmin, tai sitten siirtyä eteenpäin prosessissa. Ainoa lapseen kohdistuva "haitta" on murrosiän viivästyminen, ja vaihtoehtona on mahdollinen vuosikausien kärsimys ei-toivotuista fyysisitä ominaisuuksista, joita saatetaan joutua myöhemmin korjaamaan leikkauksilla tms, tai joiden kanssa henkilö joutuu elämään loppuelämänsä.

Haluaisinkin kuulla lähteesi tilastollisille faktoille, joiden mukaan sukupuolen korjaus ei ole tehnyt monia autuaiksi. Kyllä, katumuksia syntyy, mutta ne ovat murto-osa verrattuna niihin, joita prosessi on auttanut. Lisäksi merkittävä osa korjausta katuvista tulee toisiin aatoksiin, koska transihmisenä eläminen on ollut heille liian raskasta syrjinnän yms takia. Lisäksi moni ensin korjausta katunut on myöhemmin aloittanut korjauksen uudestaan, kun syntymässä määritetyssä sukupuolessa eläminen ei vain onnistu korjauksen vaikeuksista huolimatta. Jotkut de-transitioituneet eivät edes kadu prosessiin lähtemistä, koska se on opettanut heille niin paljon omasta identiteetistään.

Menipäs hieman ranttaamiseksi. Aihe sattuu vain olemaan itseäni lähellä

[lemmikki]

^ Tilastollisesti katumusta on tutkittu lähinnä seuraamalla sitä, kuinka moni de-transitioituu. Toki myös yleisemmin myös psyykkistä hyvinvointia on tutkittu.

Olet oikeassa siinä, että suurin osa kokee elämänlaatunsa parantuneen. Kaikki eivät. Tutkimukset näyttävät kuitenkin myös, että vaikka esimerkiksi itsemurhaprosentti on suurempi sukupuolen korjanneilla, se on vielä suurempi sukupuoliristiriitaa kokevilla, mutta toimenpiteisiin ryhtymättömillä. On myös selkeää korrelaatiota sen suhteen, että ne, jotka voivat henkisesti pahoin ennen leikkausta, tekevät niin leikkauksen jälkeenkin.

En siis missään vaiheessa sanonut, että ratkaisu olisi väärä. Toivon sen vain joka kerta olevan mahdollisimman oikea ja etenkin hyvin nuorena tähän päätyvien on saatava apua ja tukea valinnan tekemiseen, ilman tuputtamista. Tuputtaminen koskee tässä kohtaa sekä miehen- ja naisenmalleja, sukupuolen korjausta autuaaksi tekevänä ratkaisuna jne. Käytin esimerkkiä pojasta, joka haluaa pukeutua mekkoon nimenomaan esimerkinomaisena. Enkä myöskään pidä murrosiän viivyttämistä vääränä ratkaisuna, mutta jos se on vanhempien suunnittelema tie, johon lapsi kasvatetaan ennen kuin hän on itse kykenevä pukeutumaan sadepäivänä kumppareihin,  minusta mennään asioiden edelle. Se ei silloin olen lapsen valinta vaan tie, joka viitoitetaan valmiiksi. Eikä yhtään sen oikeampi, kuin sellaisen, joka kasvattaa lapsia hyvin voimakkaasti painottaen binäärisiin sukupuolirooleihin.

Toisaalta, jostain syystä olen itsekin taipuvaisempi pitämään kokemusta vääränlaisesta kehosta oikeampana ja aidompana, jos se on säännönmukaisesti jatkunut jo varhaislapsuudesta, kuin jotain, mikä ilmenee murrosiän kapinavaiheissa vähän puskista.

Toivon, etten anna kuvaa, etten hyväksyisi ihmisten valintoja. Pointtini on se, että kasvattajana toivoisin niiden olevan harkittuja, perusteltuja ja ennen kaikkea itse tehtyjä. Ei muiden muovaamia suuntaan tai toiseen.

[toysnstuff]

Feminismin trendillä ja sukupuoli-trendillä on mun silmissä ollut yhteistä se, että joillakin näitä aatteita ajavien henkilöiden puheenvuoroissa (diskurssissa) on hyvin havaittavissa oleva sivujuonne, jonka sanoman perusteella näyttää hyvin selkeästi siltä, että sen tavoite on ollut saada heteromiehet tuntemaan olonsa jollain tapaa syylliseksi tai huonoksi.

Eli siirtää se oma, koettu riittämättömyyden tai kelpaamattomuuden kokemus toisten syyksi, syyllistämällä heitä.

Menee ihan perusjuttuihin siltä osin, että tätä näkee ihmisten käytöksissä jatkuvasti. Mutta jos on sille täysin sokea, eikä tiedosta ilmiön olemassaoloa, niin päätyy toimimaan sekä 1) samalla tavalla, kuin ne henkilöt, jotka aktiivisesti syrjivät toisia ihmisiä jonkin syyn perusteella, että 2) yleistää tämän kokonaiseen sukupuoleen. Ts. palauttaa oman kärsimyksensä "korkojen kera". Syyllinen löytyy ulkopuolelta, kärsimys ei ole minusta lähtöisin.

Ja tässä on se kohta, missä mennään niin helposti aivan täysiä puuta päin.

Ei lapsen tule määrittää itse omaa sukupuoltaan. Eikä hänen vanhempien eikä muidenkaan tule lähteä tukemaan ajamaan eikä tukemaan ajatusta, että "voit olla kumpaa sukupuolta haluat, valinta on sinun". Ihmisen kehitykseen kuuluu vaihe, jossa sukupuolierot tulevat tietoisiksi. Se että on olemassa pippeleitä ja pimppejä. Tämän eron hyväksyminen ja sen hyväksyminen, että itsellä on vain toinen näistä, on joillekin elämänmittainen prosessi. Tai elämänmittainen trauma.

Murrosikään asti lapsi/yksilö voi elätellä toiveita, että hän voi sittenkin olla toista sukupuolta. Tai "molempia sukupuolia" eli ei oikeastaan kumpaakaan. Silloin ei tarvitsisi hyväksyä sitä, että nyt vain on näin. Samalla joutuisi hyväksymään oman rajallisuuden. Murrosiässä viimeistään joutuu sitten kovan paikan eteen. Jotkut alkavat oireilemaan anoreksialla, voidakseen pysäyttää kehonsa muuttumisen.

Kun tajuaa, ettei ole se kuvankaunis ihminen millaiseksi lapsena itsensä saattoi kuvitella - päätellen äitinsä ja mummojen ihastelusta - niin mitä silloin ihminen tekee? Hän voi jatkaa tämän uskottelua itselleen omassa mielessään ja elää sen mukaisesti, piittaamatta siitä mitä ympäröivä maailma näyttäisi väittävän; tai hän voi pitää yllä tätä minäkäsitystä/toivetta siitä piilotajuisena, käyttäytyen "kuin" olisi samanlainen kuin muut, mutta pitäen itseään siltikin 'kauneimpana'; tai hän voi aloittaa sen pitkän ja tuskallisen prosessin, missä joutuu nöyrtymään ja hyväksymään hiljalleen sen tosiasian, että näyttää miltä näyttää ja vertailussa muihin ei nyt aina pääse niille sijoille, mihin toivoisi pääsevänsä. Tai, voi kokea tämän niin syvänä pettymyksenä, että päätyy uskomaan itseään aivan kammottavaksi, vaikkei sitä olisikaan.

Vähän sama juttu sen urheilijan kanssa, joka joutuu onnettomuuteen ja jonka jalka joudutaan amputoimaan. Missä määrin ja milloin hän pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin nyt on, ja missä määrin hän elättelee haikeaa ja katkeransävyistä muistoa siitä, millaisena sai aikoinaan mieltää itsensä? Urheilijan esimerkki on siitä huono, että joudun nyt painottamaan tätä mieltämisen puolta. Koska aktiivisena toimijana hän 'on todella ollut' jotain - toisinkuin tyttölapsi, joka on kuvitellut olevansa poika, all evidence contrary denied - mutta kyse on tosiaankin siitä, millaiseksi ihminen mieltää itsensä.

Mieltäminen ei ole sama asia, kuin todellisuus. Mieltäminen on ajattelemista ja toivomista. Se kumpuaa jostain. Eikä se ole siittiössä eikä munasolussa, eikä se ole vielä silloinkaan kun lapsi syntyy - ainakaan siinä mielessä, että voisi mieltää sukupuolia, koska nämä vaativat käsitteitä (sanoja, joista ajatukset luodaan) sekä mielikuvia erojen ymmärtämisestä (itse ja oma keho suhteessa toisiin). Joten toivottavasti voidaan välttää väittely siitä, onko sukupuoli-identiteetti synnynnäinen juttu vai ei. Ei ole käsittääkseni mitään syytä olettaa, että se voisi muodostua ennenkuin on kehittynyt mieli, joka voisi mieltää sukupuolen.

Nämä on (intra)psyykkisiä prosesseja ja reaktioita. Ne eivät ole yksioikoisia, vaan niissä vaikuttaa monet tekijät/puolet/virtaukset. Toiveet ja todellisuus iskeytyvät vastakkain, kuin myös sisäiset ristiriidat siitä, mikä on toivottavaa. Mutta näiden ohella on pettymykset, jotka ohjailee ihmisen sisäistä kuvaa itsestään ja sitä, millaiseksi voi itsensä kuvitella. Jos poikalapsi saa äidiltään/isältään/muilta ihmisiltä enemmän lyttäystä kuin kannustusta oman poikuutensa/orastavan miehisyydensä suhteen, niin onko se kumma, jos hän kokee itsensä siltä osin häpeällisenä, riittämättömänä ja kelpaamattomana? Jos psyykkinen paine kasvaa tarpeeksi kovaksi, niin päätyy kieltämään itsestään kaikki nuo "miehiset" ominaisuudet ja piirteet, todeten, että hitot, mä en olekaan huono, riittämätön poika, vaan mä olenkin tyttö!

En lähtisi leikkelemään veitsellä tällaista poikaa. En lapsena, nuorena enkä aikuisena. Vaan auttaisin löytämään itsestä nuo kokemukset ja niihin liittyvät tunteet - häpeän ja vihan kera - sekä tuomaan ne osaksi omaa itseä. Sen jälkeen, kun niitä ei tarvitse enää pitää poissa, voisi alkaa löytämään uusia kokemuksia, jotka nyt tukisivatkin sitä kokemusta omasta miehisyydestä. Eikä se oma keho näyttäytyisi vääränä eikä huonona, vaan se voisi hiljalleen alkaa saada ansaitsemaansa arvoa. Koska se on kuitenkin se oma keho - minua.

On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään.

Jos maailma olisi tällainen, meillä olisi vain pallollinen itsensä multisukupuolisiksi pikku-jumaliksi kuvittelevia lapsiaikuisia juoksemassa ympäriinsä.

Se lapsuuden omnipotentti ajatusmaailma on syytä saada muuttumaan, jotta ihmisestä kasvaa yhteiskuntakelpoinen eikä itsensä kaikkivoipaisena säännöistä, rajoituksista sekä rajoista vapauttanut yksilö.

Tän kärjistävän lausahduksen pointti on sanoa, että se mitä tällainen (ahem) yltiöpositiivisen suvaitseva hippilässytys voi unohtaa on se, että niitä rajoja tarvitaan ei vain ulkoisen käyttäytymisen ohjaamiseksi toimivaan ja kestävään suuntaan, vaan myös sisäisten rakenteiden kehittymiseksi kestäviksi ja toimiviksi!

Koska jos sitä ei tapahdu, ihminen kärsii. Ahdistuu. Saa diagnooseja. Pahimmillaan tappaa itsensä.

(Ei, ei sun tarvitse sanoa, että ei ollut ehkä ihan sitä mitä tarkoitit. Käytin vain häikäilemättä hyödyksi tuota lausettasi. Hyvää pohdintaa oli sun tekstissä.)

En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.

Minä voin sanoa sen.

On väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.

Jos teille tulee tällainen lapsi omalle kohdalle, niin viekää ensin kunnollisen terapeutin asiakkaaksi, useaksi vuodeksi. Se ei ole lapsen "korjaamista", vaan lapsen auttamista.

Mutta se, mistä pikkusisko puhui. Se miten valkoinen heteromies käyttäytyy ja arvottaa itseään ominaisuuksien mukaan, joita olettaa häneltä vaadittavan. En tiedä onko nämä oletukset lopulta peräisin toisilta miehiltä, naisilta vai oikeamminkin yhteiskunnalta itsessään.

Onko miehisyys lopulta vain sitä, ettei ole nainen?

Mun lempisatu on Kaunotar ja Hirviö. Näen siinä vain yhden vian. Hirviö muuttuu lopulta prinssiksi.

Se ois ollu ehkä parempi niin, että peilikuva prinssiksi muuttuneesta hirviöstä olisi edelleen näyttänyt hänet hirviönä - alleviivaten, että hän muuttui prinssiksi vain Kaunottaren silmissä. Mutta... ehkä tarinaa kuuntelevat ja katsovat tyttölapset mieluummin haluavat loppuun sen prinssin, oman tulevan aviomiehensä kuvajaiseksi.

Sinällään ajatuksesi on mielestäni hyvä, kyllähän jonkinlaisten referenssien olemassaolo helpottaa paikallistamaan itsensä jollekin kohtaa sukupuolijakaumaa.

...jatkan tässä edelleen saman sanoman toistamista: ongelma tässä koko sukupuolikeskustelussa on se, ettei oteta huomioon ihmisen tarvitsemaa sisäistä kokemusta omasta sukupuolesta ja sukupuolisuudesta olennaisena osana toimivan psyyken muodostamista! Puhutaan kyllä kulttuurin roolista ("ulkopuolinen"), fyysisistä tekijöistä ("biologia"), sekä henkisestä puolesta ("identiteetti"), mutta ei ymmärretä, että koko paketin toimivuus riippuu siitä, onko se psyyke muodostunut kunnolliseksi. Ja sukupuolisuus on olennainen osa psyyken rakentumisessa!

Mua harmittaa, etten keksi tähän nyt tältä istumalta hyvää vertausta kuvaamaan asiaa. Yritän kehitellä.

En kuitenkaan aliarvioisi hormonitoiminnan vaikutusta asiaan. Binääristen sukupuolten stereotypiathan perustuvat suurimmilta osin asioihin, mitä hormonitoiminta saa heidät tekemään. Varmasti se henkisesti maskuliininen poika haluaa yhtä lailla esittää, dominoida ja panna, vaikka hänellä olisikin pinkki paita päällä (kärjistetty esimerkki )

Tässä nyt hypättiin hormoneista kulttuuriin. Ja unohdettiin se, mitä siellä mielessä on. Ja miksi siellä on sitä, mitä siellä on.

Yhtä tärkeä kysymys on, miksi siellä ei ole sitä, mitä siellä pitäisi olla, että ihminen ei kokisi ahdistusta. Riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta, häpeää, vajavaisuutta, you name it.

Mutta on myös mahdollista, että lapsi haluaa/tarvitsee ihan oikeasti erilaisen vartalon, riippumatta ulkopuolisista ulkonäköpaineista yms. Tähän ei riitä vain se, että hän oppisi hyväksymään itsensä omassa kehossaan. Voi olla, että hän päätyy tähän ennen murrosikää, voi olla, että hän tarvitsee lisää aikaa.

Kummassakin tapauksessa murrosiän viivästyttäminen on hyvä ratkaisu.

Eikä helvetissä ole.

Lapsi ei ole kykenevä päättämään omasta sukupuolestaan.

Eihän kukaan anna lapsen tehdä asuntokauppojakaan.

Ja jos antaa, niin okei, se on vain rahaa. Nyt on vähän toiset jutut kyseessä.

(Tää menee jo ihan "mitä vittua?!" -tasolle...)


Ja sitten se disclaimer: mulla saattaa olla vähän hyökkäävän ja saarnaavan oloinen kirjoitustyyli. Se ei ole hyökkäystä ihmistä kohtaan, vaan asioita kohtaan. Argumentteja kohtaan.

[littleswitch]

lemmikki: Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että valintojen tulisi olla lasten/nuorten itsensä tekemiä. Itse koen olevani onnekas, sillä vanhempani ovat suhtautuneet tällä tavoin omaan kasvatukseeni monellakin osa-alueella. Haluankin lähinnä jakaa oman tietoni ja näkemykseni aiheesta, sillä koen sen olevan monellakin tapaa väärinymmärretty julkisessa keskustelussa. Sävyni on ehkä ollut hieman hyökkäävä, pahoittelut siitä. Ja kiitos siitä että olet hyväksyväinen asioista, helpottaa olemaan menettämättä uskoa ihmisiin (jälleen).

Erottaisin kuitenkin tässä kohti toisistaan hormonihoidon ja leikkaukset. Sukuelinkirurgia ei ole millään lailla pakollinen asia sukupuolta korjatessa, vaan riippuu kunkin omista toiveista. Kirurgiaa ei nuorille tehdä, eikä mielestäni pitäisikään. Leikkauksessa riskit ovat lisäksi suuremmat, joten pieleen mennessä katumusta varmasti esiintyy, vaikkei transitioitumista muuten katuisikaan.

Itsemurhaprosenttien ja henkisen voinnin perusteella on vaikeaa tehdä arvioita, vaikka luvuista jonkin verran voi jotain päätelläkin. Mielenterveysongelmat ovat yleisiä transihmisillä, eivätkä ne välttämättä liity yksinään sukupuoli-identiteettiin. Lisäksi transihmisenä eläminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Suomessa olot eivät ole huonoimmasta päästä, mutta esimerkiksi Amerikassa transihmisiä syrjitään ja jopa murhataan aika pelottavissa määrin. Jotkut saattavat kokea vihaa lähestulkoon päivittäin; tämä ei varmasti tee hyvää mielenterveydelle. Ja tämä aspektihan tulee uutena vasta transitioituessa, mikä edelleen vaikeuttaa vertailua ennen ja jälkeen muutoksen.

Tuosta säännönmukaisuudesta. Ymmärrän kriittisyytesi kapinallisen murrosikäisen päätöksentekokykyä kohtaan. Lapsen on kuitenkin mielestäni johdonmukaista tajuta murrosiässä kehonsa olevan vääränlainen, sillä tänä aikana tapahtuu suurin osa sukupuolten välillä erilaisista muutoksista. Genitaalit eivät ole ainoa asia, mikä kehossa saattaa tuntua väärältä. Lisäksi tiedon ja ymmärryksen vähyys voi johtaa siihen, että koko aiheeseen herää vasta paljon myöhemmin elämässä.

Tietysti tällaisia päätöksiä ei tosiaan tehdä hätiköiden. Kenenkään ei tulisi lähteä transitioitumaan vääristä syistä, koska se voi tosiaan aiheuttaa harmia. Toivoisin vain, että transitioitumista, sen vaikeutta, ja etenkin sen tekemättä jättämisen vaikeutta ymmärrettäisiin paremmin.

toysnstuff: Ihmettelen miten selkeästi paljon asiaa pohtineelle on jäänyt noinkin antiikkinen käsitys sukupuolesta. Suosittelen ottamaan asiasta oikeasti selvää. Itse en rupea ohjaamaan, minulta menisi siinä mielenterveys.

[lemmikki]

toysnstuff: Edelliseen voisin vielä täsmentää, että vapaudella kasvaa omaksi itsekseen lapsena/nuorena, en itse sisällytä sitä, että ratkaisut tehtäisiin keskenkasvuisena. Näen, että ihmisen on itse tehtävä ratkaisu, mutta en usko, että oikea aika on esimerkiksi 16-vuotiaana. Lapsen tukeminen, auttaminen ja kriittistenkin kysymysten ja kantojen esittäminen voidaan hyvin tehdä siitä lähtökohdasta, että hyväksytään ihminen yksilönä. Ts. minusta kasvattajan, oli hän sitten vanhempi tai kasvatusalan ammattilainen, ei tarvitse kertoa, että lapsi on hyvä tyttö tai poika vaan hyvä juuri sellaisena kuin on.

Itselläni näiden ajatusten pohjana toimii vastikään nähty video oikeasta perheestä, jossa pojan vartaloon syntynyt poika oli sitkeästi pienestä asti ilmoittanut olevansa tyttö. Vanhemmat kannustivat poikaa kutsumaan itseään tytöksi, näkemään itsensä tyttönä ja pohtivat juuri tuota murrosiän viivästyttämistä. Lapsi oli vielä päiväkoti-ikäinen. Vanhemmat itse kokivat tärkeäksi kertoa lapselle, että hän on hyvä tyttö, vaikka vartalo onkin pojan. Itse jäin miettimään, tekevätkö vanhemmat tässä oikeastaan valinnan lapsen sukupuolesta. Päiväkoti-ikäinen ei vielä osaa hahmottaa sukupuolia. Ei omaansa tai muiden. Moni lapsi mieltää pitkätukkaisen lapsen automaattisesti tytöksi. Samoin he erottelevat tyttöjen ja poikien leikkejä ja värejä. Mutta käsitys sukupuolesta on tuskin sillä tasolla, että hän osaa asiaa oikeasti päättää. Lähtemällä varauksetta ohjaamaan lasta tielle, jossa hänen sukupuolensa korjataan heti, kun mahdollista, vanhemmat tekevät tämän valinnan.

Kasvatusalan ammattilaisten joukossa ja koulutuksessa tuntuu vallitsevan vahvasti ajatus, jossa tukeminen ja kannustaminen ja kyseenalaistamaton hyväksyminen sukupuoliristiriitoja potevien kohdalla on ainoa oikea tie. Ammattilaisena ei tarvitse tehdä valintoja. Tarvitsee vain osata kohdata lapsi/nuori oikein. Väärä tai tuomitseva suhtautuminen on omiaan lisäämään sitä pahoinvointia. Toisaalta tuo yltiöpositiivinen ja kannustava trendi voi johtaa ilmiön yleistymiseen niin, että yhä useampi rohkaistuu tekemään valintoja kannustuksen myötä liiankin heppoisin perustein tai juurikin joidenkin kehitysvaiheiden kohdalla. Tästä tuskin on vielä dataa, sillä tämän ajan lapset eivät ole vielä siihen vaiheessa, että leikkauksia olisi tehty.

Olen käsityksessä, että keskusteluavun pariin sukupuoliristiriitoja kokevat ohjataankin ja siellä otetaan huomioon sekä sukupuoli, että henkinen hyvinvointi yleensä. Sitä en osaa sanoa, missä hengessä keskusteluja käydään.

Itse halusin lapsena olla poika. Kerroin reippaasti ääneen useasti, kuinka minullekin vielä kasvaa pippeli. Minulla tämä johtui vain siitä, että leikkitoverini olivat poikia aina kouluikään asti. Mistään kriisistä ei voinut puhua. Vaikea sanoa, miten asia olisi kääntynyt, jos vanhempani olisivat alkaneet jutella, että voin halutessani olla poika ja parhaansa mukaan auttaa minua olemaan poika.

Silti en sanoisi, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaukseen. Mutta on varmasti vääriä tapoja siihen. Auttaminen ja tukeminen voi olla sitäkin, että varmistetaan sen olevan oikea ratkaisu. Esimerkiksi sen terapian avulla. Pidän kuitenkin tärkeänä, että jokainen lapsi ja nuori kokee hyväksyntää ja välittämistä vähättelyn, tuomitsemisen ja arvostelun sijaan. Sukupuoliristiriidat on täysin mahdollista pitää tästä irrallisena asiana.

littleswitch: Juuri tuo mielenterveysongelmien yleisyys ennen ja jälkeen korjausten saa pohtimaan, että onko usein lähdetty korjaamaan jotain, mikä ei alunperin ollut vialla? Laskettu toivo sen varaan, että sukupuolen korjaaminen korjaa ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden tunnetta. Parantaa ahdistuksen ja ristiriidat. Lopputulos voikin olla, että mikään ei muuttunut tai jopa paheni. Vaikka tässä puhuttaisiin vain muutamista prosenteista, he eivät ole numeroita, vaan ihmisiä, joita on ehkä autettu väärin.

Ilahduttavaa käydä näinkin asiallista keskustelua ihmisen kanssa, jolle asia on läheinen. Usein saa pelätä vain loukkaavansa, jos kyseenalaistaa vähänkään. Transihmiset ovat varmaan aiheestakin kovin herkkähipiäisiä, emmekä muut koskaan opi ymmärtämään, ilman asiallista keskustelua.

Itse voin vaivatta olla onnellinen ihmisen puolesta, joka on korjannut sukupuolensa ja on tyytyväinen lopputulokseen. Se ei estä minua olemasta huolissani heistä, joille ratkaisu ei ole oikea ja pahimmillaan he ovat päätyneet siihen ympäristön paineen tai "tuen" vuoksi. Jonka yhtenä osatekijänä voi olla juuri kalkkiintuneet sukupuoliroolit ja yksilön sopimattomuus niihin.

[Perhonen89]

Feminismin trendillä ja sukupuoli-trendillä on mun silmissä ollut yhteistä se, että joillakin näitä aatteita ajavien henkilöiden puheenvuoroissa (diskurssissa) on hyvin havaittavissa oleva sivujuonne, jonka sanoman perusteella näyttää hyvin selkeästi siltä, että sen tavoite on ollut saada heteromiehet tuntemaan olonsa jollain tapaa syylliseksi tai huonoksi.

Eli siirtää se oma, koettu riittämättömyyden tai kelpaamattomuuden kokemus toisten syyksi, syyllistämällä heitä.

Menee ihan perusjuttuihin siltä osin, että tätä näkee ihmisten käytöksissä jatkuvasti. Mutta jos on sille täysin sokea, eikä tiedosta ilmiön olemassaoloa, niin päätyy toimimaan sekä 1) samalla tavalla, kuin ne henkilöt, jotka aktiivisesti syrjivät toisia ihmisiä jonkin syyn perusteella, että 2) yleistää tämän kokonaiseen sukupuoleen. Ts. palauttaa oman kärsimyksensä "korkojen kera". Syyllinen löytyy ulkopuolelta, kärsimys ei ole minusta lähtöisin.

Ja tässä on se kohta, missä mennään niin helposti aivan täysiä puuta päin.

Ei lapsen tule määrittää itse omaa sukupuoltaan. Eikä hänen vanhempien eikä muidenkaan tule lähteä tukemaan ajamaan eikä tukemaan ajatusta, että "voit olla kumpaa sukupuolta haluat, valinta on sinun". Ihmisen kehitykseen kuuluu vaihe, jossa sukupuolierot tulevat tietoisiksi. Se että on olemassa pippeleitä ja pimppejä. Tämän eron hyväksyminen ja sen hyväksyminen, että itsellä on vain toinen näistä, on joillekin elämänmittainen prosessi. Tai elämänmittainen trauma.

Murrosikään asti lapsi/yksilö voi elätellä toiveita, että hän voi sittenkin olla toista sukupuolta. Tai "molempia sukupuolia" eli ei oikeastaan kumpaakaan. Silloin ei tarvitsisi hyväksyä sitä, että nyt vain on näin. Samalla joutuisi hyväksymään oman rajallisuuden. Murrosiässä viimeistään joutuu sitten kovan paikan eteen. Jotkut alkavat oireilemaan anoreksialla, voidakseen pysäyttää kehonsa muuttumisen.

Kun tajuaa, ettei ole se kuvankaunis ihminen millaiseksi lapsena itsensä saattoi kuvitella - päätellen äitinsä ja mummojen ihastelusta - niin mitä silloin ihminen tekee? Hän voi jatkaa tämän uskottelua itselleen omassa mielessään ja elää sen mukaisesti, piittaamatta siitä mitä ympäröivä maailma näyttäisi väittävän; tai hän voi pitää yllä tätä minäkäsitystä/toivetta siitä piilotajuisena, käyttäytyen "kuin" olisi samanlainen kuin muut, mutta pitäen itseään siltikin 'kauneimpana'; tai hän voi aloittaa sen pitkän ja tuskallisen prosessin, missä joutuu nöyrtymään ja hyväksymään hiljalleen sen tosiasian, että näyttää miltä näyttää ja vertailussa muihin ei nyt aina pääse niille sijoille, mihin toivoisi pääsevänsä. Tai, voi kokea tämän niin syvänä pettymyksenä, että päätyy uskomaan itseään aivan kammottavaksi, vaikkei sitä olisikaan.

Vähän sama juttu sen urheilijan kanssa, joka joutuu onnettomuuteen ja jonka jalka joudutaan amputoimaan. Missä määrin ja milloin hän pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin nyt on, ja missä määrin hän elättelee haikeaa ja katkeransävyistä muistoa siitä, millaisena sai aikoinaan mieltää itsensä? Urheilijan esimerkki on siitä huono, että joudun nyt painottamaan tätä mieltämisen puolta. Koska aktiivisena toimijana hän 'on todella ollut' jotain - toisinkuin tyttölapsi, joka on kuvitellut olevansa poika, all evidence contrary denied - mutta kyse on tosiaankin siitä, millaiseksi ihminen mieltää itsensä.

Mieltäminen ei ole sama asia, kuin todellisuus. Mieltäminen on ajattelemista ja toivomista. Se kumpuaa jostain. Eikä se ole siittiössä eikä munasolussa, eikä se ole vielä silloinkaan kun lapsi syntyy - ainakaan siinä mielessä, että voisi mieltää sukupuolia, koska nämä vaativat käsitteitä (sanoja, joista ajatukset luodaan) sekä mielikuvia erojen ymmärtämisestä (itse ja oma keho suhteessa toisiin). Joten toivottavasti voidaan välttää väittely siitä, onko sukupuoli-identiteetti synnynnäinen juttu vai ei. Ei ole käsittääkseni mitään syytä olettaa, että se voisi muodostua ennenkuin on kehittynyt mieli, joka voisi mieltää sukupuolen.

Nämä on (intra)psyykkisiä prosesseja ja reaktioita. Ne eivät ole yksioikoisia, vaan niissä vaikuttaa monet tekijät/puolet/virtaukset. Toiveet ja todellisuus iskeytyvät vastakkain, kuin myös sisäiset ristiriidat siitä, mikä on toivottavaa. Mutta näiden ohella on pettymykset, jotka ohjailee ihmisen sisäistä kuvaa itsestään ja sitä, millaiseksi voi itsensä kuvitella. Jos poikalapsi saa äidiltään/isältään/muilta ihmisiltä enemmän lyttäystä kuin kannustusta oman poikuutensa/orastavan miehisyydensä suhteen, niin onko se kumma, jos hän kokee itsensä siltä osin häpeällisenä, riittämättömänä ja kelpaamattomana? Jos psyykkinen paine kasvaa tarpeeksi kovaksi, niin päätyy kieltämään itsestään kaikki nuo "miehiset" ominaisuudet ja piirteet, todeten, että hitot, mä en olekaan huono, riittämätön poika, vaan mä olenkin tyttö!

En lähtisi leikkelemään veitsellä tällaista poikaa. En lapsena, nuorena enkä aikuisena. Vaan auttaisin löytämään itsestä nuo kokemukset ja niihin liittyvät tunteet - häpeän ja vihan kera - sekä tuomaan ne osaksi omaa itseä. Sen jälkeen, kun niitä ei tarvitse enää pitää poissa, voisi alkaa löytämään uusia kokemuksia, jotka nyt tukisivatkin sitä kokemusta omasta miehisyydestä. Eikä se oma keho näyttäytyisi vääränä eikä huonona, vaan se voisi hiljalleen alkaa saada ansaitsemaansa arvoa. Koska se on kuitenkin se oma keho - minua.

On vaikea sanoa mikä on oikein. Ihanteellista olisi, jos kaikilla olisi vapaus kasvaa juuri sellaiseksi kuin itse kokee hyväksi, ilman arvostelua, tuomitsemista tai ohjailua ja liikaakin kannustusta vaihtoehtoihin, jotka eivät nouse hänestä itsestään.

Jos maailma olisi tällainen, meillä olisi vain pallollinen itsensä multisukupuolisiksi pikku-jumaliksi kuvittelevia lapsiaikuisia juoksemassa ympäriinsä.

Se lapsuuden omnipotentti ajatusmaailma on syytä saada muuttumaan, jotta ihmisestä kasvaa yhteiskuntakelpoinen eikä itsensä kaikkivoipaisena säännöistä, rajoituksista sekä rajoista vapauttanut yksilö.

Tän kärjistävän lausahduksen pointti on sanoa, että se mitä tällainen (ahem) yltiöpositiivisen suvaitseva hippilässytys voi unohtaa on se, että niitä rajoja tarvitaan ei vain ulkoisen käyttäytymisen ohjaamiseksi toimivaan ja kestävään suuntaan, vaan myös sisäisten rakenteiden kehittymiseksi kestäviksi ja toimiviksi!

Koska jos sitä ei tapahdu, ihminen kärsii. Ahdistuu. Saa diagnooseja. Pahimmillaan tappaa itsensä.

(Ei, ei sun tarvitse sanoa, että ei ollut ehkä ihan sitä mitä tarkoitit. Käytin vain häikäilemättä hyödyksi tuota lausettasi. Hyvää pohdintaa oli sun tekstissä.)

En nyt sano, että on väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.

Minä voin sanoa sen.

On väärin tukea lasta sukupuolen korjaamiseen.

Jos teille tulee tällainen lapsi omalle kohdalle, niin viekää ensin kunnollisen terapeutin asiakkaaksi, useaksi vuodeksi. Se ei ole lapsen "korjaamista", vaan lapsen auttamista.

Mutta se, mistä pikkusisko puhui. Se miten valkoinen heteromies käyttäytyy ja arvottaa itseään ominaisuuksien mukaan, joita olettaa häneltä vaadittavan. En tiedä onko nämä oletukset lopulta peräisin toisilta miehiltä, naisilta vai oikeamminkin yhteiskunnalta itsessään.

Onko miehisyys lopulta vain sitä, ettei ole nainen?

Mun lempisatu on Kaunotar ja Hirviö. Näen siinä vain yhden vian. Hirviö muuttuu lopulta prinssiksi.

Se ois ollu ehkä parempi niin, että peilikuva prinssiksi muuttuneesta hirviöstä olisi edelleen näyttänyt hänet hirviönä - alleviivaten, että hän muuttui prinssiksi vain Kaunottaren silmissä. Mutta... ehkä tarinaa kuuntelevat ja katsovat tyttölapset mieluummin haluavat loppuun sen prinssin, oman tulevan aviomiehensä kuvajaiseksi.

Sinällään ajatuksesi on mielestäni hyvä, kyllähän jonkinlaisten referenssien olemassaolo helpottaa paikallistamaan itsensä jollekin kohtaa sukupuolijakaumaa.

...jatkan tässä edelleen saman sanoman toistamista: ongelma tässä koko sukupuolikeskustelussa on se, ettei oteta huomioon ihmisen tarvitsemaa sisäistä kokemusta omasta sukupuolesta ja sukupuolisuudesta olennaisena osana toimivan psyyken muodostamista! Puhutaan kyllä kulttuurin roolista ("ulkopuolinen"), fyysisistä tekijöistä ("biologia"), sekä henkisestä puolesta ("identiteetti"), mutta ei ymmärretä, että koko paketin toimivuus riippuu siitä, onko se psyyke muodostunut kunnolliseksi. Ja sukupuolisuus on olennainen osa psyyken rakentumisessa!

Mua harmittaa, etten keksi tähän nyt tältä istumalta hyvää vertausta kuvaamaan asiaa. Yritän kehitellä.

En kuitenkaan aliarvioisi hormonitoiminnan vaikutusta asiaan. Binääristen sukupuolten stereotypiathan perustuvat suurimmilta osin asioihin, mitä hormonitoiminta saa heidät tekemään. Varmasti se henkisesti maskuliininen poika haluaa yhtä lailla esittää, dominoida ja panna, vaikka hänellä olisikin pinkki paita päällä (kärjistetty esimerkki )

Tässä nyt hypättiin hormoneista kulttuuriin. Ja unohdettiin se, mitä siellä mielessä on. Ja miksi siellä on sitä, mitä siellä on.

Yhtä tärkeä kysymys on, miksi siellä ei ole sitä, mitä siellä pitäisi olla, että ihminen ei kokisi ahdistusta. Riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta, häpeää, vajavaisuutta, you name it.

Mutta on myös mahdollista, että lapsi haluaa/tarvitsee ihan oikeasti erilaisen vartalon, riippumatta ulkopuolisista ulkonäköpaineista yms. Tähän ei riitä vain se, että hän oppisi hyväksymään itsensä omassa kehossaan. Voi olla, että hän päätyy tähän ennen murrosikää, voi olla, että hän tarvitsee lisää aikaa.

Kummassakin tapauksessa murrosiän viivästyttäminen on hyvä ratkaisu.

Eikä helvetissä ole.

Lapsi ei ole kykenevä päättämään omasta sukupuolestaan.

Eihän kukaan anna lapsen tehdä asuntokauppojakaan.

Ja jos antaa, niin okei, se on vain rahaa. Nyt on vähän toiset jutut kyseessä.

(Tää menee jo ihan "mitä vittua?!" -tasolle...)


Ja sitten se disclaimer: mulla saattaa olla vähän hyökkäävän ja saarnaavan oloinen kirjoitustyyli. Se ei ole hyökkäystä ihmistä kohtaan, vaan asioita kohtaan. Argumentteja kohtaan.

Sossualan työntekijä, joka ohjeistaa vanhempiaan viemään sukupuolen korjausta haluavan lapsen terapeutille? Selvä. Ehkä opinnoissasi on aikoinaan tullut esille YK:n lasten oikeuksien sopimus ja maininta siitä, että lapsen etu on tärkeintä.. Luulisi, että sosiaalialalla työskentelevä haluaa lapsen parasta. T. Sossualaa opiskeleva

Ps. Jos kitiset ammattisi mainitsemisesta, kannattaa ottaa se pois profiilistasi.

[toysnstuff]

Aiemmin, kun kerroin tuossa että kirjoitin aiheesta ja sitten sensuroin sen, lopetin tekstini toteamalla että otan lasten kasvatuksen tosissani.

Kirjoitin siihen myös "otan lasten kasvatuksen helvetin tosissani". Mutta mietin, oliko vähän liian dramaattista.

Totta se kuitenkin on.

Eli Perhonen89, kun vastaat tuolla tavalla, ilman argumentteja ja aloittamalla puhumaan minusta henkilönä, katson paremmaksi jättää vastaamatta sinulle. Koska joutuisin kommentoimaan sinua. Kerta et esitä mitään argumentteja, joihin vastaisin.

Ainoa mihin viittaat on "lapsen etu". Kuten olen tässä tuonut esille, kyse ei ole lapsen edun mukaisesta toiminnasta, jos hänen psyykkistä kasvua ei tueta - ja pahimmillaan päädytään leikkelemään hänen kehoaan, koska "tuntuu siltä".

Voit yrittää kumota väittämiäni aivan vapaasti. Teethän sen kuitenkin mahdollisimman täsmällisillä vasta-argumenteilla.

[latexbun]

En nyt jaksa perustella tai kirjoittaa kilometrin mittaista viestiä niistä syistä, joista tuo edellinen toysnstuffin kirjoitus sai minut kyyneliin (kyllä, oikeasti), mutta sanon nyt lyhyesti, että toivon hänelle nykyistä laajempaa tapaa tarkastella asiaa nimeltä transsukupuolisuus. En tiedä, tunnetko sinä toysnstuff transsukupuolisia ihmisiä, mutta minä tunnen ja siksi myös koen asian aivan toisin. Kyllä, meni tunteisiin (vaikka karsastan kyseistä ilmaisua).

[littleswitch]

littleswitch: Juuri tuo mielenterveysongelmien yleisyys ennen ja jälkeen korjausten saa pohtimaan, että onko usein lähdetty korjaamaan jotain, mikä ei alunperin ollut vialla? Laskettu toivo sen varaan, että sukupuolen korjaaminen korjaa ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden tunnetta. Parantaa ahdistuksen ja ristiriidat. Lopputulos voikin olla, että mikään ei muuttunut tai jopa paheni. Vaikka tässä puhuttaisiin vain muutamista prosenteista, he eivät ole numeroita, vaan ihmisiä, joita on ehkä autettu väärin.

Ilahduttavaa käydä näinkin asiallista keskustelua ihmisen kanssa, jolle asia on läheinen. Usein saa pelätä vain loukkaavansa, jos kyseenalaistaa vähänkään. Transihmiset ovat varmaan aiheestakin kovin herkkähipiäisiä, emmekä muut koskaan opi ymmärtämään, ilman asiallista keskustelua.

Kiitos.

Tuo on kieltämättä vaikea asia, varsinkin mielenterveysongelmien oireiden vaihdellessa ja sekoittuessa toisiinsa. Suomessahan eivät hoitoihin edes päästä, ellei psyyke ole riittävällä tasolla kuosissa. Toisaalta jos ongelmien osasyynä onkin sukupuoli-identiteetti, ongelmien hoitaminen ennen transitioitumista ei välttämättä ole edes mahdollista, ja päädytään pitkittämään prosessia joka olisikin ollut avuksi. Tämänhetkisellä tietämyksellä ihmismielen toiminnasta on vaikeaa löytää ratkaisua joka toimisi kaikille aiheuttamatta enempää kipua. Itselleni identiteetin selkeytyminen on kirkastanut asioita niin laajalla skaalalla, että tiedän kyseessä olevan enemmän kuin vain laastari muille ongelmille, mutta tätä ei tietysti voi yleistää.

Tuo, etteivät he ole numeroita vaan ihmisiä, on todella hyvin sanottu. Jos ihmisellä on muutenkin vaikeaa, väärille teille lähteminen ja vahingollisesti olon pahentaminen voi johtaa siihen kaikkein kamalinpaankin ratkaisuun.