Mustasukkapyykkiä

[Kolumnisti]

Mustasukkapyykkiä

Mustasukkaisuus on aivan paska tunne.

En tarkoita pelkästään sitä miten vittumaiselta se tuntuu. Se on yksinkertaisesti virhe ihmisessä, emotionaalinen umpisuoli joka ei johda yhtään mihinkään, paitsi pahimmillaan parisuhdeväkivaltaan. Jos jollain tieteen harppauksella pystyttäisiin paikantamaan se tumake jossa moinen mootio muhii, leikkauttaisin sen heti paikalla pois.

Kaikella on syynsä, mutta jotkut syyt ovat pelkkiä syypäitä vailla väärtejä seurauksia. Mustasukkaisuuden syitä ovat klassisesti sellaiset asiat kuin menettämisen pelko, omistushalu tai epävarmuus oman suhteen tilasta. Mutta mitä jos mikään niistä ei selitäkään sukkien tummumista?

Mistä johtuu polyamorisen subin mustasukkaisuus dominoivaa kohtaan?

Ei, en arponut tätä aihetta. Itse asiassa se on itselleni erittäin akuutti. Pari viikkoa sitten kalmankylmä käsi kouraisi sydäntäni ja puristi minusta esiin reaktioita, joita en missään tapauksessa pidä perusteltuina. Järki sanoo että mikäs hätä tässä, muttei se estä kehoa jähmettymästä taistele tai pakene -tilaan. Täyttä paskaa, niin kuin sanoin. En yksinkertaisesti ymmärrä miksi olen mustasukkainen. Keksin ainoastaan varsin valideja selityksiä sille miksi minun ei pitäisi olla.

Omistushalu

Noup. En suurin surminkaan tahdo omistaa toista. Minä tahdon että toinen omistaa minut. Saan seksuaalisia kiksejä siitä että olen kokonaan toisen, samaan aikaan kun minulla ei ole mitään valtaa vetää rajoja tämän omien ääriviivojen sisäpuolelle, vaatia rajoittamaan sitä mitä tämä on tai tahtoo.

Minulle ei myöskään ole ajatuksena ollenkaan hankala että toisella on muitakin. Jeesus Kristus, olen lähtenyt suhteeseen avoliitossa elävän ihmisen kanssa. Minulle ei varsinaisesti tule yllätyksenä etten ole ainoa ihminen johon toinen tuntee vetoa.

Menettämisen pelko

Ei ole. En voi edes kuvitella sitä tilannetta, että jonkun toisen olemassaolo uhkaisi minun asemaani. Olen vuorenvarma siitä, että minun selustani on turvattu siltä osin. Sitähän ei ikinä voi tietää miten keskinäinen suhde kehittyy ja elää, mutta mitään meteoriitteja ei kerta kaikkiaan ole havaittavissa. Tiedän, ja mikä tärkeintä tunnen olevani toiselle jotain sellaista mitä ei voi vaihtamalla korvata.

Epävarmuus suhteesta

Tiiviisti edellisen kyljessä tämäkin kuponki on täysin tyhjä. Vaikka suhde onkin verrattaen tuore, eikä sen tulevaisuudesta ole mitään selkeää visiota saati sopimusta, se on joka tapauksessa varsin vakaalla pohjalla. Voin luottaa siihen, ettei tämä tila joka on yhdessä luotu haihdu mihinkään sumuun. Tämä hyvin vahvasti on näillä sijoillaan, vaikkei vielä tiedäkään varmaksi mihin tässä ollaan menossa.

Ei voittoa. En ole hullua hurskaampi siitä mihin koira on haudattuna.

Entä jos koettaisin purkaa vyyhtiä toisesta päästä? Millaisia ovat ne tilanteet joissa en koe ollenkaan mustasukkaisuutta? Miksi se on niin onnellisesti niin?

Omat tai toisen elämänkumppanit

Ei haittaa pätkääkään, että toinen jakaa arkisen elämänsä jonkun muun kanssa kuin minun. Ei haittaa yhtään enempää, että siihen oletettavasti sisältyy enemmän tai vähemmän seksiä. Todennäköisesti juuri tässä suhteessa toisella on erityisen vakiintuneesti jotain sellaista seksuaalista mitä minä en voi tarjota, eikä se häiritse minua pientä vähää.

Sen enempää mieleni ei mustu oman puolisoni takia. Niin kauan kuin käytännön hommat saadaan sovittua, hän tekee mitä tekee kenen kanssa tekee, enkä koe sitä millään tavalla omissa nahoissani. Silloinkaan jos se tapahtuu jonkun sellaisen kanssa joka on itseäni viehättävämpi, mikä tyypillisesti on näin itsestään epävarmalle punainen vaate.

Muun sukupuolen edustajat kuin omani

Miehet tai muut, ei haittaa. Vaikka olisi kuinka huikeaa hienoa johon minä en pysty. Vaikka ilma olisi ihastuksesta niin tiivistynyt että siitä voisi leikata palasia, tai seksi kuulostaisi olevan kaiken minun ontologiani ulottumattomissa. Tai toisaalta se pahin skenaario, että toinen toistaisi samoja asioita kuin minun kanssani niin ettei minulla ole siihen osaa eikä arpaa. En näe ongelmaa, ei osu mihinkään minun hiomattomaan kulmaani. Päinvastoin, olisin pelkästään iloinen toisen puolesta.

Sehän on itse asiassa mielenkiintoista. Että toiset naiset ovat ainoita joista mustasukkaistun. Tämä on nyt ihan pelkkä mato koukkuun, en edes odota että koho uppoaisi. Mutta voisiko olla niin, ettei kokemani kuristus ole mustasukkaisuutta ensinkään?

Mitä jos se onkin kateutta? Tarkemmin, naisen kateutta toista naista kohtaan. Että on olemassa joku aivan toisenlainen tyttö kuin minä, ja niin se vain saa pauloihinsa sen joka kaikeksi ihmeeksi tykkää minusta, muttei kuitenkaan niin paljon että minä yksin riittäisin. Sittenhän sen toisen täytyy olla jollain tavalla parempi nainen kuin minä. Viehättävämpi. Joku jolla on jotain sellaista mitä minusta puuttuu. Kirvelevä konsepti, varsinkin kun minussa on juuri nyt paljon mihin en ole itsessäni tyytyväinen.

Mutta jospa kuvitellaan, että minä olisin nyt kaikkein paras minä joka voisin olla. Olisin ihannepainossani, aina yhtä hauska ja terävä kuin parhaimmillani, kirjoittaisin upeimpia tekstejäni koskaan ja niittäisin ihailua ja kiitosta joka puolella minne menisin. Tai kun kerran päästetään mielikuvitus laukkaamaan, mitä jos minulla olisi Shakiran kroppa, Stephen Hawkingin äly, Bob Dylanin kynä ja Antti Holman huumorintaju: olisin täydellinen. Eikö minun kumppanini sitten muka enää haluaisi ketään muuta?

Absurdi ajatus. Naurettava, suorastaan.

Nyt kun ajattelen sen läpi näin, vasta todella tajuan ettei sillä ole mitään merkitystä miten hyvä, tarpeeksi tai yltä kyllin minä olen. Se ei muuta sitä asiaa, että toinen yhä vain viehättyy muistakin ihmisistä. Ja kas, eikö se ole juuri niin kuin haluaisinkin sen olevan? Siten kuin sen itse näen kun viehätyn toisista ihmisistä.

Sehän on valtaisa helpotus. Ettei minun tarvitsekaan puskea itsestäni mitään enempää kuin juuri nyt olen, koska tällaisenakin minä kelpaan. Niin hyvin, ettei sitä asiaa voisi parantaa vaikka taipuisin kaksin kerroin ollakseni vielä enemmän. Minä olen jo oikein. Samalla ja silti aina uniikilla tavalla kuin ne muutkin, jotka viehättävät kumppaneitani.

Mustasukkaisuus on tunne. Sitä ei voi järkeillä olemattomiin, mutta siitä voi ajatella itselleen paljon pienemmän peikon. Ehkä sen koko tarkoitus onkin vain osoittaa, kuinka tarpeeton se on.

-pikkusisko

[bikantti]

Mielestäni ns. terveen mustasukkaisuuden yksi tehtävä on osoittaa, miten tärkeä toinen on itselle. Ja on kai siinä jotain samaa kuin lapsen toiveessa päästä naimisiin vanhempansa kanssa. "Sinä olet minulle kaikki, minä olen sinulle kaikki, muuta ei tarvita."

[momoi36]

Mustasukkaisuus on tunne ja tunteilla ei yleensä ole järjenhäivää. Siinä miksi toisen naama vituttaa ei myöskään ole järkeä mutta joskus siltä tuntuu ilman syytä. Minäkään en koe tuntevani mustasukkaisuutta, mutta joskus kun en saa haluamaani, minua kohdellaan epäreilusti tai minua ei huomioida tarpeeksi se vitutuksen tunne muistuttaa mustasukkaisuutta. Tuo toinen vie nyt jotain minulta pois vaikkakin vain hetkeksi.

Ps. Hyvä kirjoitus.

[littleswitch]

Hyvä kirjoitus, kiitos. En haluaisi pitää itseäni kateellisena tai mustasukkaisena ihmisenä, mutta kyllähän molempia tulee välillä tunnettua. Ehkä siihenkin tottuu ja oppii antamaan näille tunteille aina vain vähemmän ja vähemmän painoarvoa. Järkeilykään ei aina toimi vaikka sen kuinka pitäisi.

Omalla kokemuksellani tehokkaimmin tämä tunteet ovat kadonneet avoimen ja luottavaisen keskustelun myötä. Tai no, kadonneet ainakin hetkellisesti. Aivoilla(ni) on ikävä taipumus pysyä itsepäisesti itseään vastaan. Polyamoria on kuitenkin itselleni antanut jo lyhyen ajan jälkeen paljon enemmän hyvää kuin aiheuttanut mielipahaa.

[Master_Mind]

Jos mennään ajassa hiukan taakse päin ja tarkalleen ottaen lapsuuteen.

Miten meitä ollaan aina opetettu ja miten sadut ovat aina päättyneet?

Tunteethan ovat alitajunnaisia, ne heijastavat kokemuksia ja sitä, mihin on kasvettu.

Meidän moraalimme on paljon yhteiskunnan muokkaama ja eipä tuosta pääse eroon kuin hyväksymällä tuon tunteen, järkeilemällä sitä ja pohtimalla mahdollisimman syvällä.
Se, että ajattelee syy seurausta on vain pintapuolinen raapaisu, joka ei auta aidosti ymmärtämään.

Mitäpä jos kyse onkin itsetunnosta, eikä kulttuurista?

Sitäkin kohtaa pohdit tuossa ja voihan se olla noinkin.

Jälleen ne tunteet tulee syvältä, eikä niitä osaa oikein sanottaa mitä tunteita ne ovat, ennenkuin jossain vaiheessa paikantaa ne ja pystyy työstämään sitä.
Yks yhteenhän nämä eivät mene, mustasukkaisuuden tunne ei välttämättä ole epämielyttävä ja ylimääräinen tunne.
Se voi olla myös hyvinkin merkityksellinen.

Tsemppiä matkalle

[telle]

Word, taas kerran 
Jotenkin omassa päässäni pähkäillyt että ainakin omalta osaltani noissa välähdyksissä on kyse omasta naisellisesta itsetunnosta tai oikeastaan sen satunnaisesta puutteesta. Mikä lie PMS-kaiku menneisyydestä    Se raastava tunne kohdistuu omaan riittämättömyyteen jota vertaa siihen toiseen jonka kokee niin paljon paremmaksi ihmisenä ja naisena ja ihan kaikkena. Vaikka ei olisi edes syytä.

Onneksi nuo hetket ovat lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä ja kai nyt vain kuuluvat ihmisyyteen.

[Irwikissa]

Tämä teksti liikutti jo henkilökohtaisemmin. Itse kyllä koen mustasukkaisuutta, ja monesti on miettinyt et miksi tämän tunnemyrskyn pitää tulla vaikka järjellä voi jutella itselleen ettei ole mitään hätää. On noissa tuntemuksissa hyviäkin puolia; kertoo siitä että toinen ihminen on minulle läheinen ja tärkeä, nuo tunteet auttavat pitämään omista rajoistani huolta etten vain "ajaudu" asioihin jotka ovat omalle hyvinvoinnille liikaa, ja ne muistuttavat niistä puolista itsessä missä on työstettävää.

[lemmikki]

Itselläni ei ole kokemusta polysuhteista sen kummemmin kuin avoimestakaan suhteesta, mutta olisiko mustasukkaisuudessa kyse pohjimmiltaan siitä, että joku muu saa jotain, mikä voisi olla sinun? Huomiota jossain muodossa. Mustasukkainen voi olla oikeastaan vain jostain, mikä kuuluu tai on jollain tapaa kuulunut itselle. Olipa kyse vanhemmista, ystävästä tai kumppanista.

Aina se, mitä joku muu saa, ei edes ole itseltä pois, mutta joskus voi olla. Ei siihen tarvitse sisältyä mitään suurempaa pelkoa tai epävarmuutta. Vain kateutta jostain, joka kohdistuukin itsensä sijaan johonkin muuhun.

[pikkusisko]

Nojoo, itse kyllä sisäistäisin ilman tällaista riesaakin ketkä merkitsevät ja ketkä eivät

Mietin tuota, onko polyamoristin mustasukkaisuus jotenkin erilaista kuin monogamistin, tai ovatko syyt siihen toisenlaisia. Minä en ainakaan koe että mustasukkaisuuteni olisi monogamialla parannettavissa: jos olen ollakseni mustasukkainen toisen kiinnostuksesta muihin, silloin on samantekevää millaisiin toimiin se kiinnostus johtaa vai johtaako mihinkään. "Vahinko" on jo tapahtunut Siinä mielessä ei ole siis kyse siitä, saako joku toinen jotain mitä minä luonnollisesti en, kun en voi siksi toiseksi muuttua, vaan enemmänkin juuri siitä millainen se toinen on (voi olla ihan minkälainen hyvänsä ja silti se tuntuisi minusta jotenkin pahalta). Juurikin tuota tellen mainitsemaa naisellisen itsetunnon tönimistä.

Toisaalta ehkä yleisin syy mustasukkaisuuskohtaukselle on minulla toisen ajankäyttö. Ettei se käytäkään kaikkea liikenevää aikaansa minuun, vaan väistämättä joskus se on juuri silloin jonkun muun kanssa kun minä haluaisin huomiota. Eihän siinä nyt ole mitään laitaa!

[Isrika]

Mä olen kyllä osannut mustistella historiassa ja osaan vieläkin hetkittäin. Itselläni tuo tosin lähinnä näkyy paheksuvana tuhinana.

Aikanaan kun asiat eivät olleet vielä ihan selvillä, kuviot epäselviä ja käymisvaiheessa, niin mustasukkaisuutta saattoi esiintyä, inhottavana pistävänä tunteena. Eipä siitä mitään kohtauksia seurannut, koska tunne ei ollut oikeutettu siinä tilanteessa. Kun kuviot selkenivät, kaikista asioista puhuttiin paljon ja useilta kanteilta ja useaan kertaan, tiedostin ja ymmärsin, että tunnemaailmassa minulla ei ole kilpailijoita. Mustasukkaisuus katosi. Nyt se on enemmän "reviiritietoutta", ilman mun lupaa yksikään toinen nainen ei saa mitään. Kunniotuksen vaatimista suhteelleemme ja myös minua kohtaan. Nykyään lähinnä huvittaa toisten naisten iskuyritykset, varsinkin jos itse olen paikalla. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun kapakassa joku itseään vastustamattona pitävänä humalainen nainen yrittää tuon miehekkeen iholle.
Eli pohjaisin tuon mustasukkaisuuden tunteen aiemmin johtuneen pelosta, että itse ei ole riittävä.

Sitten taas koska molemmat olemme sadisteja, ja aika huonoja masokisteja, niin nämä tarpeet vaativat kolmannen osapuolen. Eivätkä aiheuta kummassakaan mustasukkaisuutta. Se tekee ennemminkin hyvän mielen, koska kumppani saa nautintoa ja tyydytystä asiassa, mitä itse ei pysty tarjota. Silloin kyse on lihallisesta nautinnosta, joka ei heiluta tunnemaailmaa mihinkään suuntaan.

[nicolaus]

En ymmärrä mustasukkaisuutta.
Ymmärrän omistamisenhalun.
Ymmärrän vallankäytön.
Ymmärrän suhteen päättymisen.

Mustasukkaisuus ja valehtelu on asioita, joita en vain ymmärrä enkä hyväksy.  Valehteluun törmäsin tässä hiljattain, tai ainakin luulen niin, se ei tunnu mukavalta. Mutta siinä riepoo vain se, ettei toinen sanonut kuinka asiat oikeasti on. Mustasukkaisuutta kuvio ei minussa herätä pätkän vertaa.

[MissAlex]

Teini-ikäisenä tuhosin useammankin ihmissuhteen sairaalloisen mustasukkaisuuden takia. Olin epävarma, äärimmäisen itsekäs ja omistuksenhaluinen. Onneksi teini-ikä loppui ja aikuistuin sekä aloin käsittelemään tunteitani. Olen edelleenkin omistuksenhaluinen ja hetkittäin epävarma omasta itsestäni, mutta osaan käsitellä ne tunteet enkä anna niiden purkautua sairaalloisten mustasukkaisuuskohtausten muodossa. Sinänsä on ehkä hassua ajatella, että siitä sekopäisen mustasukkaisesta ihmishirviöstä kasvoi ainakin omasta mielestään semiok monisuhteinen.

Jos nykyään koen suhteissani mustasukkaisuutta tai sen kaltaisia tuntemuksia, niin valitettavan usein se tarkoittaa, että suhteessa on pahoja ongelmia kommunikaatiossa (esim. valehtelua, asioiden salailua, jne.) tai että toisella ei ole aikaa mulle juuri ollenkaan (ymmärrän kyllä kiireet, mutta jos toisella on aikaa samalla viikolla käydä esim. kolmen eri ihmisen kanssa Tinder-treffeillä, mutta ei aikaa nähdä mua, niin...). Ja valitettavan usein nää on mulle suhteissa myös merkkejä siitä, että ehkä on aika lähteä eri suuntiin.

[AaMii]

Parisuhteessa (tai sessiosuhteessa) en ole mustasukkainen. Jos kumppani löytää mua paremman/kiinnostavamman/rakkaamman, hyvä hänelle. Jos se tietää oman suhteeni loppua, suren toki, mutta olen toipunut niin monesta pettymyksestä aiemminkin, että miksi uusi kerta olisi poikkeus. Pientä mustasukkaisuutta saatan kokea aivan alussa, kun ollaan vielä tutustumisvaiheessa, olen ihastunut, enkä vielä tiedä toisen tunteista. Pelkään olevani jokin kokeilu tai hetken huuma. Mutta sekin epävarmuus menee ohi, kun kuvio selkeytyy.

Pahinta mustasukkaisuutta sen sijaan koen ystävyys-/kaverisuhteissa. Jos saan kuulla kavereiden käyneen jossain yhdessä tai tehneen jotain kivaa... eivätkä ole kysyneet mua mukaan! Se saa mieleni matalaksi. Mutta tässäkin tapauksessa taitaa aktivoitua jokin lapsuuden trauma: se hiljainen, koulussa kiusattu tyttö, joka ei osaa tyttöjen harrastamia sosiaalisia pelejä, muistuttaa olemassaolostaa aikuisen ihmisen muistoissa. Tämän ymmärtäminen on auttanut ainakin itseäni.

Eli oma veikkaukseni mustasukkaisuudelle (itsetunto-ongelmien ohella) on jokin menneisyydestä kumpuava tunnemuisto, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

[Najwa]

Jos triggeröidyn toisen käytöksestä tai sanoista, niin se osuu suoraan hermokeskukseen nimeltä hylätyksi tulemisen pelko. En koe mustasukkaisuutta - ihan puhdasta hylkäämistä. Eikä siihen hullunmyllyyn yleensä auta toisen vakuuttelut eikä puheet. Tunne menee ohi sitten kun menee. Paras ja nopein tapa purkaa tila, on ollut kääntyä rakkaan ystävän puoleen, joka osaa tehdä oikeita kysymyksiä ja tökätä lempeästi siihen kipeään kohtaan. Sitten sitä taas tajuaa, et ai niin, tästähän tässä olikin kysymys ja mieli rauhoittuu. Sitten voin taas puhua ja käsitellä asiaa järkevämmin. Onneksi kun suhde etenee ja ihmisen oppii tuntemaan niin tämä reaktio laimenee.

Paljon vaikeampaa mulle on olla mustasukkaisuuden kohde. Muutama vuosikymmen sitten elin suhteessa, jossa toinen oli aluksi lievästi mustasukkainen ja sitten se muuttui hiljakseen neljän vuoden aikana henkiseksi väkivallaksi  ja mikä pahinta, niin suhteen lopussa sitä väkivaltaa harjoitti lopuksi ihan molemmat. Edelleen koen, että mustasukkaisuus on sama asia kuin väkivalta. Ymmärrän järjellä ettei se ole niin… ja että vastapuolen kanssa pitäisi kyetä puhumaan asiasta...mutta...mutta...jos toisen mustasukkaisuus kohtaus toistuu useamman kerran samasta aiheesta, niin vaikeaa siihen on kuitenkin jäädä keskustelemaan järkevästi, kun takaraivossa välkkyy hälytysvalot ja korvissa piipa-auto huutaa: pakene!

Kiitos pikkusiskolle avoimesta ja ajatuksia herättävästä kolumnista  On ollut myös avartavaa lukea muiden kokemuksia mustasukkaisuudesta 

[Jägermies]

Nojoo, itse kyllä sisäistäisin ilman tällaista riesaakin ketkä merkitsevät ja ketkä eivät

Mietin tuota, onko polyamoristin mustasukkaisuus jotenkin erilaista kuin monogamistin, tai ovatko syyt siihen toisenlaisia. Minä en ainakaan koe että mustasukkaisuuteni olisi monogamialla parannettavissa: jos olen ollakseni mustasukkainen toisen kiinnostuksesta muihin, silloin on samantekevää millaisiin toimiin se kiinnostus johtaa vai johtaako mihinkään. "Vahinko" on jo tapahtunut Siinä mielessä ei ole siis kyse siitä, saako joku toinen jotain mitä minä luonnollisesti en, kun en voi siksi toiseksi muuttua, vaan enemmänkin juuri siitä millainen se toinen on (voi olla ihan minkälainen hyvänsä ja silti se tuntuisi minusta jotenkin pahalta). Juurikin tuota tellen mainitsemaa naisellisen itsetunnon tönimistä.

Toisaalta ehkä yleisin syy mustasukkaisuuskohtaukselle on minulla toisen ajankäyttö. Ettei se käytäkään kaikkea liikenevää aikaansa minuun, vaan väistämättä joskus se on juuri silloin jonkun muun kanssa kun minä haluaisin huomiota. Eihän siinä nyt ole mitään laitaa!

Ilmeisesti on.
Monogamiselle/semi-polylle mahdollinen pettämisen harkitseminen ja todetun pettämisen välinen ero on erittäin huomattava.

Päätös olla pettämättä on myös päätös.