Kriisistä kriisiin

[Kolumnisti]

Kriisistä kriisiin

Minulla on ollut tästä tekstistä visio jo pitkään. Piti tulla nokkela, kepeällä vaan ei ollenkaan lukijaa vaivaannuttavalla tavalla itseironinen ja samaistuttava. Porukka räkisi naurua näytölleen ja läimäyttelisi käsiä reisiin: voi veljet juuri noin se on! Olen kyninyt tätä kanaa toistuvasti kevättalvesta alkaen, mutta lento on joka kerta tyssännyt lyhyeen. Kun kolumnivuoro tällä viikolla kolkutteli omaatuntoa ja yritin jälleen tuloksetta, tajusin lopultakin miksi.

Siksi, ettei tässä vittu ole mitään hauskaa. Tämä on niin vakava paikka etten tiedä millä ilveellä uisin tästä kuiville.

Mulla on aivan helvetillinen kolmenkympin kriisi. Ei auta peräruiskeet eikä bepanthenit, eivät sähköhoidot eivätkä suoneniskut.

Kolmenkympin kriisin tunnistaa siitä, että mikäli saisi valita, ei osaa sanoa kumpaan vaihtoehtoon tarttuisi: Mahdollisuuteen kömpiä takaisin kohtuun ja aloittaa alusta, vai siirtyä kulkematta lähtöruudun kautta suoraan suloisena siintävään super sweet sixtyyn. Olo on kuin olisi viimein valloittanut sen vuoren, jota on vuosikausia tapittanut niska kenossa suurin odotuksin. Siinä sitä sitten seistä tönöttää huipulla, katsoo eteensä ja näkee vain sen musertavan kysymyksen: Tätäkö tämä nyt sitten on? Loppu hyvin, kaikki hyvin, napakka kymmentä vaille kahden ote rattiin vaan ja tasaista kelkkamäkeä kohti hautaa.

Kinkyn kolmenkympin kriisin ensimmäisiä oireita puolestaan on se, ettei mikään jaksa enää järkyttää. Lopulta mikään, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään tuutatakseen pissavehkeisiinsä adrenaliinipitoista verta, ei jaksa väräyttää edes sitä pikkiriikkistä lihasta joka saa kulmakarvan kohoamaan. Yhtä ja samaa vemputtamista loppujen lopuksi kaikki tyynni.

Yhteisössä kolmikymppiset muuttuvat helposti pikkuisen näkymättömiksi. Vielä ei ole viipyneemmän väen hiljaista karismaa, muttei myöskään mitään jäljellä siitä kimalteesta kun oli vielä uusi ja nuori. Parikymppisen tulokkaan jokaiseen sanaan tartutaan, hyvässä ja pahassa toki, mutta kaikki ovat joka tapauksessa kiinnostuneita siitä mitä hänen päässään liikkuu ja mitä hänen päällään ei ole. Kolmikymppisen vakiasiakkaan naama on helposti niin kulunut, ettei jumalauta saa edes kunnon Baari-tappelua aikaiseksi vaikka kuinka sähisisi. Eikö ole hirvittävää?

Kolmikymppinen kinky on kuin jokiruumis. Kun se katoaa näkyvistä, kukaan ei tiedä nouseeko se pintaan enää koskaan. Jos se sen tekee, on tämä todennäköisesti riettaan turvonnu ja pahanvärinen, eikä sitä viitti kukaan kauempaa katella kuin sen hetken että ehtii tunnistaa. Tuntuu totisesti, että ne ajat ovat auttamatta takanapäin, kun itsekin vielä oli kiinnostava seksuaalinen kokonaisuus. Mutta eihän nyt hullussa kukaan kiinnostukaan tyypistä, joka velloo siinä kitkeryydessä miten kaikki oli ennen niin kovin kivasti. Syöksykierre on valmis ja motivaatio sen katkaiseminen pitkässä kuusessa, kun ei oikeastaan edes usko että mikään ponnistus voisi tilannetta muuttaa ennalleen. Eikä mikään muu vain tunnu vaivan arvoiselta.

Minähän varoitin. Ei tullut kivan kepeää kolumnia tästä, päädyttiin rannalle ruikuttamaan niin että tämän jälkeenkös vasta hävettää naamaansa missään näyttää. Mutta miksi sitten kuitenkin päätin kirjoittaa tämän tekstin?

Naaratkaa minut pois pohjavesistä jooko. Vannon että oksennan jos herätän teissä tippaakaan myötätuntoa, mutta myötäelämistänne kaipaan niin kuin hukkuva on hapen perässä. Kertokaa minulle, että jostakin muustakin on tuntunut samalta. Että se on vain minun päässä eikä todellista maailmanmenoa ensinkään. Ennen kaikkea, rukoilen, kertokaa että tästäkin kampituksesta on todistettavasti noustu ja voin näin ollen nousta minäkin, kinkynä naisena uudelleen täyteen mittaan.

Mielellään hyvissä ajoin, että ehtii ajoissa pystyyn tullakseen neljänkympin kriisin teilaamaksi. Se on nimittäin kuulemma kaikista paras se..!

-pikkusisko

[Gitta]

Mä olen kriiseillyt siitä, että oon kolmekymppinen skenenyyppä. Eli mä en oo koskaan ollutkaan kiinnostava! Kuinka kamalaa!

Mut ehkä ei kuitenkaan. Vientiä riittäis ja mulle tärkeille ihmisille mun sanomisilla on väliä. Se riittää mulle. Tällä hetkellä. Odotellaan sit niitä nelikymppisiä 

[kuunlilja74]

Terkkuja vaan täältä neljänkympin ja viidenkympin kriisien välistä
Eipä se ainakaan helpommaksi muutu.
Yhtä kriisiä tämä. 
Pahin pelko tässä on ettei kelpaa enää.

[varta]

Maailma on pullollaan niitäkin tyyppejä joiden silmissä ikä ukkonäkö ei merkitse mitään

joskus kannattaa katsoa muuallekin kuin eteensä helmiä voi olla tien vieressäkin vaikkeivat
itsestään isoa meteliä pitäisikään 

[fen84]

Ja toiset (kuten mä) on sitä mieltä että vastakappaleen olis syytä olla suunnilleen omaa ikäluokkaa. Ikäkriiseillä voi heittää vesilintua.

[vesimies]

Voin nyt vahvistaa kokemuksesta mitä kirjoitit 40v kriisistä. Täytin vuoden alussa 40v voin nyt sanoa neljänkympin kriisin olevan syvin ja ensimmäinen ikäkriisi jonka olen kohdannut. Se vain alkoi kun 40v lähestyi ja nyt ihmettelen mitä minulle on tapahtunut:D Kolmenkympin kriisi ei tainut minulla olla mikään suuri myrsky mutta silloin tajusi ensimmäisen kerran vanhenevansa. Toinen on että silloin mietti mitä oikein todella haluaa ja onko se realistista saavuttaa.

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu että tuossa iässä oli helpompi solmia suhteita. Onko vanhempana sitten niin tapoihinsa piintynyt ja tullut joustamattomammaksi tai jotain. Silloin 40v tuntui vielä olevan ikuisuuden päässä. Nyt aika kuluu pelottavan nopeasti.

[Raduni]

Nämä vastauksethan antavatkin vähän osviittaa siitä, ettei taida olla sellaista ikää johon jotakin kriisiä ei liity. Oikeastaan uskaltaisin väittää, että elämä ylipäätään on aika paskaa iästä ja skenestä riippumatta.

Aurinkoista kesän jatkoa!

[Hirvaz]

Kriiseistä tiijjjä, mutta hienosti soljuvaa luettavaa.


  * )

[Adrenalynnie]

Ikäkriisi loppui viiskymppisiin. Kolmen vuoden päästä 60 vuotta mittarissa ja oon ehkä kivempi ja nätimpi kuin nuorempana - vaikka tietysti ikä näkyy, mut on vain tosi hienoa elää.

[UW]

Ei liity sikäli seuranhakuun mutta onhan sitä semisti outo lintu opiskelijakuvioissa  enempi yli 25v ketkä joskus kyläilee. Ystäväpiiri loppupeleissä pienehkö kenen kanssa aktiivisesti näkee. Aika random komboa, suurempi osa itseä nuorempaa, jokunen 50v+
Enemmän yhteiset intressit tietysti ratkaisee.

[Emriikka]

Kolmekymppisenä en ehtinyt kriiseillä, kun oli kolme lasta yhä aikaa vaipoissa.
Neljänkympin kriisin aloitin vähän etuajassa, heitin väkivaltaisen vaniljamiehen pihalle ja näihin kuvioihin pyörähdin puolivahingossa.
Seurasta ei ole ollut pulaa. Elämä on nykyisin vain hiivatin paljon hauskempaa kuin kolmekymppisenä. Näinkin se voi mennä

[PinkCat]

Mulla ei oo vielä ollut missään iässä mitään kriisiä, mut voin lohduttaa (jos se nyt lohduttaa) että mun skenemuumion silmissä sä oot pikkusisko vielä ihan juniorikastia näissä piireissä (sekä skene- että fyysiseessä iässä mitattuna)
Kun on 20 vuotta kattellu tätä kuviota niin ei mua silleen enää paljon mikään hetkauta ja on vaan hauskaa seurailla kaikkien "vanhojen konkarien" antamia neuvoja niille uusille kun ne konkaritkaan ei ollut skenessä vielä sillon ku ite oli siihen jo kyllästyny. Sama vesi täällä virtaa ja jutut ei muutu, nikit ja foorumit vaan muuttuu.

[Pulse]

PC kans samoil linjoil..
20vee kriisi 1983.. -” olenko outo kun haluan pukea tyttöystävän hutsuks julkisesti, sitoa, esineellistää ja toisaalta nostaa prinsessaks punkassa!?” Tuhoan montakertaa ostamani lehdet, ”bondagelife, hogtied, jne.. myös aiheeseen liittyvät videot :/
30 kriisi..?! Nii, elettiin vuotta 1993.. 1991 niskaan kaatui 2,1M mk velat..-94 -96 paahdettiin duunia aivan sikana keskimäärin 600tkm liikevaihdol ja käytiin kinkyclubin bileis.
40vee -2003.. kriisi oli ehkä se että naisia ja perheenperustamisehdotuksia tulvi ovista ja ikkunoista, jäätävää biletystä kesti 1999-2009.. kinkyclubin 10vee bileet, pervpark1, cityn kinkybaarin synty. En huomannu kriisiä.
2013 yhdistyksiä ja bileitä alkaa olemaan jokapuolella härmää, bdsm-baarissa kysyntä on kovaa (lol).. ”50-villitys näyttäytyy parisuhteena joka on oleva elämäni suurin ja tärkein <3

[Coach]

Olipa hyvä kirjoitus, kyllä se vähän myös nauratti sanavalinnoillaan 

Just eilispäivänä keskustelin aiheesta ikä ja skene. Mun mielestä ikä ei tuo mitään esteitä tai haasteita sen enempää kenellekään tässä maailmassa, ne esteethän on jokaisen omissa ennakkoluuloissa ja peloissa. Arkuus tarttua tilanteisiin tai mahdollisuuksiin voi luoda illuusion ettei kukaan halua tai ei kelpaa.

Ihmisen elinikä ja toimintakykyisenä säilyminen kasvaa koko ajan. Jos pitää itsestään huolta ja on sen verran onnea, ettei sairastu ennenaikaisesti vakavasti (ja usein siitäkin huolimatta) on mahdollista kinkyillä hautaan asti. Kolmekymppinen on käytännössä saanut kinkyillä noin puolet elämästään tai vähemmän, siitä olis vielä semmonen reilu 40 vuotta vielä edessä, jos hyvin käy.

Mulle edelleenkään ikä ei edusta oikeastaan mitään, katson ennemmin miten ihminen kantaa itsensä ja onko valmis menemään eteenpäin, eikä pysymään paikallaan tai jopa peruuttamaan.

Eli viestinä neljän ja viidenkympin välisestä maastosta nuoremmille, kyllä täälläkin on elämää. Usein jopa parempaa kuin kolmikymppisenä 

"The goal is to die with memories not dreams"

[Piki]

Jälleen hyvää tekstiä pikkusiskolta, kuten aina.

Voin kertoa, että samaistun ja en. Molempia samanaikaisesti. Kolmenkympin kriisi oli mulla lievä, ja se parani mulla paikkakunnan -ja työpaikanvaihdoksella, enkä mä silloin kinkyillyt vielä lainkaan. Sitten kun neljäkymppiä alkoi uhkaavasti lähestyä, ja kinkyelämä oli nautinnollisesti hurahtanut käyntiin mä mietin että pukkaako sitä kriisiä taas. Ei pukannut. Päinvastoin. Mä olen huomannut sellaisen tosiasiallisen faktan itseni kohdalla, että mitä vanhemmaksi mä tulen, sen paremmaksi mun elämä vaan muuttuu. En ikinä koskaan hauaisi taaksepäin, ei ei ei. Mä olen kasvanut ihmisenä aivan suunnattomasti siitä lapsosesta, mitä mä kolmikybäsenä olin.

Toisaalta mä en ole ikinä kinkyskenessä ollut se hehkeä ja viaton parikymppinen, mä siirryin tälle puolelle vaniljamaailmasta vasta 37-vuotiaana. Myöhäisherännäinen mahdollisesti, mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan. Mulla ei ole siis mitään vertailupohjaa, että mitä kinkyily parikymppisenä olis mulle tuonu ja oisko siihen kaipuuta enää. Parikymppisyyteen itseensä ei kaipuuta kuitenkaan ole, eikä kolmikymppisyyteenkään. Neljäkymppisyys on uusi musta!