Katsoin tän toistamiseen eilen, edellisen kerran näin silloin tuoreeltaan. Mä kyllä pidän tästä elokuvasta, kaikessa traagisuudessaan tämä on lopulta varsin hyvän mielen elokuva, ainakin kun loppuun päästään. Mutta en katso tätä niinkään kuvauksena BDSM:sta tai kinkyydestä, vaan kertomuksena menetyksestä, kaipuusta ja surusta irti päästämisestä, jossa nyt BDSM-teema kulkee vähän kuin sivujuonteena. Epätoivoisen ihmisen epätoivoisena yrityksenä selvitä sietämättömästä, johtaen katarsiksen kautta lopulta kuitenkin jonkinlaiseen silmien avautumiseen ja vapautumiseen.
Jälkihoidon uupuminen, D-ihmisen vastuuttomuus ja protagonistin hakusessa olevat rajat kyllä särähti kipeästi, joskin jälkimmäisen noista ymmärtää, kun eihän protagonistin aie ollut niinkään kinkyidentiteettinsä jäsentäminen, vaan kaipuun käsitteleminen. Omalla tavallaan. Kaiken kaikkiaan minusta tämä elokuva ei myöskään luo jotenkaan negatiivista kuvaa kinkyilijöistä aiheesta tietämättömille, tai sitten katsoin elokuvaa liiaksi ruusunpunaiset lasit silmillä.
Minusta tämä on myös visuaalisesti kovin kaunis elokuva ja muhun se kontrasti maalailevien maisemien ja harmaan, synkeän tai räikeän todellisuuden välillä toimi. Äänimaailma on myös hyvin kiehtova!