Alanne, Outi 2002: Neiti N:n tarina. Helsinki: WSOY
Kirjan alku tuo mieleen Ultra Bran kappaleen "Sinä lähdit pois": Nuori nainen katselee eron jälkeen tyhjää taloa, joka kalusteineen jää erossa hänelle. Ansaitusti, sillä eron aikaan takana on kolmivuotinen selibaatti: "Lukuisat yöt olin valvonut itkuisena, kerjännyt ja maanitellut, mutta seksiä en ollut saanut".
On aika avata toiveiden tynnyri: "Halusin miehen, useita miehiä, todisteita naiseudestani, puhelinsoittoja, seksiä. - - - Olin joutunut kieltämään ruumiini tarpeet niin pitkän aikaa, etten voinut enää ajatellakaan muuta kuin niiden tyydyttämistä." Vapaan naisen reaalimaailma osoittautuu pettymykseksi – ei ole hyvä poistua ravintolasta yksin, silloin ei ole kelvannut kenellekään, jos poistuu miesseurassa on omasta mielestään huora – ei ole helppoa, kun on kaunis, nuori ja janoaa elämää, jota kukaan toinen ei pysty antamaan. Mutta onneksi on netti.
Ensimmäisen seuranhakuilmoituksen myötä ”sokkotreffailusta tulee toinen työ”. Sen saldona Neiti N listaa sivulla 20 viisi pettymyksen tuottanutta miestä: kaksi insinööriä, huonosti liikennettä seuraava moottoripyöräilijä, mainosmies ja toimittaja. On aika parannella ilmoitusta.
Deittien hallinnasta tulee enemmänkin kuin toinen työ: ”Kaikki muu sai väistyä.” Tähän ponnistelun intensiteettiin nähden seuraava yhteenveto on yllättävä: ”Minulla on lista miehistä, joiden kanssa olen ollut sängyssä. Heitä on kuusikymmentäviisi.” Aika pieneltä määrältä kuulostaa ja kirjoittaja huomaa sen itsekin: ”Suunnilleen, sillä en välttämättä muista kaikkia.”
Pettymyksen kuvio toistuu jälleen. Nyt ongelmana ei ole seksin puute, vaan tavallisuus. Muuta ei ravintoloista löydä tai ei uskalla etsiä: ”En kysynyt ravintoloissa tapaamiltani miehiltä, haluaisivatko he sitoa minut avuttomaksi, piiskata minua, alistaa minua, ja lopulta rakastella kanssani.” Mutta onneksi on netti.
Netistä Sheryl32/PKS löytää Mr Bigin. “Kaksi päivää myöhemmin on aika valmistautua ensimmäiseen S/M-sessiooni”. Välineitä ja intoa tältä löytyy, samoin kertojalta halua oppia: ”Minusta se kuuluu leikkiin, mutta en ole aivan varma, en tunne sääntöjä.” On päästy asiaan, mutta voi: mies on liian hidas ja osoittautuu lopulta myös pienikaluiseksi impotentiksi.
Jälkeenpäin kokemus käydään ammattimaisen analyytikon taidolla läpi: ”Olin silti varma, että tuossa kaikessa oli jokin järjestelmä, joku syy siihen, miksi hän teki asiat juuri tuossa järjestyksessä. Oliko muita vaihtoehtoja?”
Kertojaminä odottaa alistajaa asunnossaan pukeutuneena määrättyyn asuun, side silmillä ja ovi auki, menee toisen alistajan luo nipistimin, silmäsitein ja anustapein varustettuna, kohtaa kaksi humalaista miestä, joilla ei seiso toistensa seurassa. ”Miksi minun piti olla niin helppo? Sessio oli surkea.”
Kokemus kasvaa ja samoin myös tiedonhallinnan tarve, löytyy ”taulukko, jossa oli vasemmalla reunalla miesten nimiä allekkain, ja ylhäällä vierekkäin erilaisia ominaisuuksia”. Kun miesten nimiä ei enää jaksa muistaa, tunnistekoodeina toimivat automerkit: Mersumies ”oli kaikessa ristiriitaisuudessaankin kokoelmani helmi”-
Ensimmäiset kinkybileet eli ”S/M-juhlat”; kertojaminä kuvailee lukijalle dresscoden, slingin (”en halunnut julkista kuritusta, enkä antanut kiinnittää itseäni siihen”) ja dominashow’n. Sen esittäjän asenne orjaa kohtaan on ”sopimatonta ja osoittaa huonoa makua”.
Kirjan kolmas osa alkaa jälleen verkossa. Sieltä kertojaminä vihdoin löytää oman masterinsa ja etsintä päättyy. Kolmas osa eroaa edellisistä siinä mielessä, että kertojan ivallinen asenne partneria kohtaan loppuu kuin seinään. Tilalle tulee S/M-aktiviteettien ja -kulttuurin kuvailu pariskunnan näkökulmasta, samalla kertojaminän itsetarkkailu jatkuu. Kirjan loppulause on kuin Hertta-sarjasta: ”Mutta jos rakastaa näin paljon, se riittää.”
Olenko ollut tässä arvioinnissa kovinkin ilkeä ja kyyninen? Outi Alanteen Neiti N:n tarina oli ilmestyessään vuonna 2002 varsin rohkea ulostulo ja puheenvuoro keskusteluun, joka ei tuolloin vielä ollut nykyisellä tavalla arkista.
Kirjallisuudentutkimusta opiskelleena Alanne hallitsee tyylin ja rakenteen keinot, mutta Pauline Réagena BDSM-kulttuurissa tutuksi tulleen kustannustoimittaja ja kriitikko Anne Desclos’n tasolle hän ei analyysissaan yllä. O:n tarinassa pantu pyykki pysyy, vaikka Alanteen kustantaja klassikon nimimuunnelmalla ratsastaakin. Alanteen tekstissä O:n tarina on karkeiden ja mielikuvituksettomien ilmoitusvastausten vakioreferenssi.
Kuten O:ssa, osalle lukijoista kiinnostavinta voivat olla aktikuvaukset, toisille taas kertojaminän mielenmaiseman intensiivinen tarkastelu. Omasta näkökulmastaan ja rajoituksineenkin, kirja on myös kelpo kuvaus suomalaisen scenen tietystä osasta tiettynä aikana. Tämän foorumin kävijöistä moni tuntee kirjassa kuvatut tilanteet ja osan henkilöistäkin, monet antaumuksella kuvatuista fiiliksistä omalla laillaan jokainen.
Sivustoa kannattaa
