Terveen merkkejä?

[Kolumnisti]

Terveen merkkejä?

Päivitin julkaisuluetteloa ja muistin siinä sivussa, miten vuonna 2010 kiireellä naputtelimme muutosesitystä, jossa muiden ohessa esitettiin sadomasokismin ja fetisismin poistamista suomalaisesta tautiluokituksesta. Asia on nyt taas ajankohtainen, kun viime kesänä muutos toteutui myös kansainvälisellä tasolla, WHO:n seurattua amerikkalaisten tahojen jo aiemmin tekemää linjausta. Työtä puskivat seitsemän vuotta sitten varsinkin ne ihmiset, jotka aikanaan palkittiinkin Vuoden kinkyteolla, mutta myös moni muu. Useat ruohonjuuritason toimijat skenessä esittivät näkemyksiään ja ideoitaan, vaikka heidän nimensä eivät näykään papereissa. Ja on myös tärkeää muistaa, miten suuri merkitys oli sillä, että päätöksen lopulta tehneet tahot jo aiemmin antoivat ymmärtää, että aika olisi valmis: ”Jos joku laatii tarpeeksi hyvän esityksen, se luultavasti hyväksytään.” Hyvin samankaltainen tilanne oli ollut myös hiukan aiemmin, kun pahoinpitelylainsäädännön muuttuessa haluttiin varmistaa, ettei yksikään sooloileva viranomainen voisi käyttää uutta muotoilua BDSM-harrastajien häirintään.

Muistan, miten selasin erilaisia keskustelufoorumeita viikko sen jälkeen, kun uutinen THL:n päätöksestä oli julkaistu. Kinkypiireissä vastaanotto oli enimmäkseen hyvin myönteinen, pois lukien muutama soraääni, jotka kokivat, että terveen leima syö pois osan kinkyyden nautinnollisuudesta. Kiinnostavinta oli, miten jopa fundamentalistikristillisillä sivuilla asiaa ei juurikaan kauhisteltu, vaan päinvastoin saatettiin todeta päätöksen ”varmastikin helpottavan monen suomalaisen avioparin elämää”. Mutta ovatko asiat muuttuneet?

Aiheesta on viime vuosina puhuttu piireissä yllättävän vähän. Olisi erittäin kiinnostavaa tietää, saako nyt kohta 7 vuotta myöhemmin terveydenhuollon tavallisiltakin ammattilaisilta parempaa kohtelua kuin silloin aikanaan, vai onko yhä tarpeen etsiä esimerkiksi erityisesti aiheeseen koulutettua terapeuttia? Onko taipumuksista nykyisin helpompaa puhua työpaikoilla tai ystävien kesken, jos joku vaikkapa näkee mustelmat? Menikö siitä sessioinnista joltakulta makua pois, kun homma olikin yhtäkkiä tervettä? Onko nuorten harjoittajien ollut helpompaa tulla mukaan skeneen, nyt kun sairaustason leimaa ei enää ole?

J. Tuomas Harviainen
kirjoittaja on Tampereen yliopiston professori

[SaRu]

En usko, että aivan yhtä rohkeasti omalla naamalla olisin täällä, jos näistä touhuista sairausleiman saisi.

Vielä ei ole tullut tilannetta, että töissä tai terveyskeskuksessa olisi keskusteltu jäljistä.
Mutta jotenkin en usko, että sen enempiä silti avautuisin.
En tuppaa muutenkaan vieraampien ihmisten kanssa keskustelemaan seksielämästäni tai sen yksityiskohdista.
Leiman pelosta ei silti ole kyse, vaan tarpeesta pitää omat asiat yksityisinä.

[Mr Birch]

Menikö siitä sessioinnista joltakulta makua pois, kun homma olikin yhtäkkiä tervettä?

Tätä kysymystä liene tavanomaista lähestyä käyttämällä käsitettä kielletyn hedelmän houkutus.

Mutta voisiko sitä lähestyä myös konsensuaalisuuden käsitettä soveltamalla, siis tekemällä analogiat sairausluokitettu = non-konsensuaalinen (koska tällöin ulkopuolinen päättää mikä on ok eli vastuu ulkoistettu) vs. sairausluokitus poistettu, siis homma luvallista = konsensuaalinen toiminta (itse päättää tai on mukana päättämässä eli vastuu ei ole enää toisella) ja tätä kautta menetettäisiin makua? [edit:typo]

[Kesyeläin]

Itse en ole kuullut kuin huhuja siitä, että nämä asiat olisi joskus kuuluneet tautiluokituksen alle. Mutta eipä sitä pälkähtänyt pienen ihmisen mieleen edes tutkia, kun fantasioissa oli toistuvina aiheina jotain ihan muuta kuin hellää rakastelua. En osannut silloin ajatella että siinä olisi jotain väärää, vaikken nyt ensimmäisenä siitä kaikille huudellutkaan.
Totuutta ja tehtävää kun pelattiin niin kyllähän siinä sai tietää kavereista kaikenlaista pientä ja kerrottua itse. Ei nekään illat muuttaneet kaverisuhteita millään tavoin.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, kuinka suuri vaaran paikka seksuaalisuudellani oli, kun ensimmäisellä poikaystävälle paljastin, että mistä tykkäisin. Onnekseni siitäkin seurasi useampi vuosi kokeillen ja tutustuen.

Skenen pariin eksyin vasta viime kesänä, enimmäkseen siksi, etten ollut edes tajunnut etsiä yhteisöä. Ei siksi, että olisi pelottanut, vaan siksi, että minulle bdsm oli kahden ihmisen välistä, yhteistä sopimista ja kokeilua.
(Olen kyllä iloinen siitäkin, että eksyin, tai löysin.)
Olen muutamille uusille kavereille kertonut, mutta sen suhteen estoisuuteni on ihan samaa tasoa kuin se, ettei kyllä tulisi ensimmäisenä mieleen ylipäätään kertoa seksiaalisesta toiminnastani kavereille, eikä siitä että mitä se seksuaalinen toiminta on.
Ajatus siitä, että yllättäen paljastaisin jälkiä jollekulle josta en tiedä, että hänen maailmankuvansa sen kestää, vaivaa minua. Minusta se olisi todella epäreilua sitä ihmistä kohtaan.

[Raduni]

Minusta tämä tautiluokituksesta poistaminen ehkä loppujen lopuksi vähän ohjasi asenneilmapiiriä siihen epätoivottavaan suuntaan, jossa kinky nähdään enemmän harrastuksena kuin seksuaalisuuden muotona. Kun kinkyys nähdään jonkun joogan ja boulderoinnin kanssa tasavertaisena harrastuksena jonka jokainen voi ihan oman mielensä mukaan aloittaa tai olla aloittamatta, niin se kliininen puoli väistämättä jää taka-alalle. Siinä sitten niche-fettarina joutuu vastailemaan lisääntyvässä määrin kysymyksiin että "kun tuolla olisi ollut kaikkia siistejäkin fetissejä, niin miksi valitsit tuollaisen tyhmän"?

Toki varmaan viime vuosien populaarikulttuurilla on ollut vielä enemmän vaikutusta tähän muutokseen.

[scar]

Minusta tämä tautiluokituksesta poistaminen ehkä loppujen lopuksi vähän ohjasi asenneilmapiiriä siihen epätoivottavaan suuntaan, jossa kinky nähdään enemmän harrastuksena kuin seksuaalisuuden muotona. Kun kinkyys nähdään jonkun joogan ja boulderoinnin kanssa tasavertaisena harrastuksena jonka jokainen voi ihan oman mielensä mukaan aloittaa tai olla aloittamatta, niin se kliininen puoli väistämättä jää taka-alalle.....

Itse tykkään olla ns.hyväksytty yleisesti kuin kaikkien vihaama erakko.
En tosin ajaudu keskusteluihin omasta ja muiden seksuaalisuudesta juuri koskaan. Mikähän siinä on,ettei vaan arjessa mennä niin syvällisiin ja arkoihin juttuihin.
Riippuu kai sitten vähän henkilöistä,että mistä on tottunut puhumaan ja olisiko niin ettei työpaikalla esim.käsitellä kovin sankasti itsekenenkin yksityiselämää- Ei edes ehdi (omalla)

Mitenkä sitä selvittäisi ihmiselle jolla on ns.normaali,aktiivinen ja tervehenkinen seksielämä,että olen kinky,joka vain masturboi välillä eikä muuta,vuosikausiin 

(Luultavasti ajateltaisiin tuostakin,että mitähän vikaa- taitaa olla vaan "sairas pervo runkkari"

[DareDoll]

Kaverilta kuulin, että erästä ammattitaitoista terapeuttia oli yritetty mustamaalata katkeran maallikon toimesta juoruilemalla ”sen olevan sairas kinky” vielä ammattitaitoisemmalle vanhemmalle kollegalle päin. Vanhempi kollega keksi idean, että jatkossa tämä mustamaalauksen kohteeksi joutunut terapeutti voisi käyttää hyödyksi tietämystään seksuaalisuuden monimuotoisuuden saralla mainostaessaan palvelujaan. Eli kai sitä muutosta positiivisempaan ja sallivampaan suuntaan jossain määrin on tapahtunut, tietämyksen lisääntyessä. Enpä tiedä meneekö vähän samaan suuntaan kun aikoinaan homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, eli onkohan meillä jatkossa kaikissa tv-sarjoissakin mukana vähintään yksi kiintiö-kinky?