Puhutko suhteessasi?

[Isrika]

Muutamassa ketjussa täällä on sivuttu puhumisen jaloa taitoa.  Tämän kommentin kohdalla aloin miettiä, että aihe ansaitsee oman topikkinsa. (Viesti on lainattu kirjoittajan luvalla)

Parisuhteessa puhuminen toisilleen on haastavaa, vaikka kuinka sopisi, että kaikkki mieltäpainavat asiat voi puhua suoraan.
Missä kohtaa sitä alkaa automaattisesti vähätellä, että kannattaako jostain puhua, vai antaa olla? Miksi näin käy?
Onko se kenties, että häpeää asiaa tai tuntemuksiaan? Pelkääkö puhuvansa liian suoraan? Ajatteleeko säästävänsä toisen tunteita? Onko kyseinen asia liian vähäpätöinen? Onko pienestä asiasta kasvanut mörkö?

Itse olen saanut palautetta, että joskus puhun liiankin suoraan. Joskus taas itsesensuuri iskee ja piehtaroin turhaan epätietoisuudessa. Joskus saan asiani sanottua helpommin kirjoittamalla
Yhdessäkin voi olla ihan hiljaa ja nauttia hetkestä, mutta sanattomaksi ei saisi jäädä muuten.

Itse keskustelen mieheni kanssa kaikesta. Ei ole vielä tullut sellaista asiaa vastaan mistä emme keskustelisi. Tämä on ensimmäinen suhteeni, jossa keskustelen toisen puoliskon kanssa näin paljon ja avoimesti. Sen myötä tämä on myös ehdottomasti paras suhteeni koko elämässäni. Joskus olemme pohtineet, että keskusteleminen on meille varmaan niin helppoa, koska molemmat ovat suorasukaisia ihmisiä sekä se, että meidän suhteemme alkoi pelkästä seksistä ja muotoitui muuksi. Koska kyseessä oli pelkkä seksi, niin molemmat olivat juuri sellaisia kuin olivat, ei mitään kaunistelua mitä ihmiset automaattisesti tekevät parinmuodostuksessa.

Se minun on kuitenkin myönnettävä, että itselleni välillä jotkin asiat on hankala sanoa ääneen. Ei ärsytykset tai asiat jotka jollain tavoin vaivaavat. Mutta ne positiivisen tunnepuolen asiat.
Sitä R-lausetta on vaikea sanoa, jos toinen ei sano ensin. Sitä on vaikea sanoa, kuinka onnekkaaksi itseni tunnen, kun sain tuon mieheni. (Tätä ilmettä mies ei ole vielä oppinut lukemaan, kun jään vaan välillä hymyillen tuijottamaan häntä. Mutta älkää hei kertoko sille, tää on enää yks niitä mun harvoja ilmeitä, joita se ei tulkitse. )
Sitä on välillä vaikea sanoa, kuinka paljon arvostan häntä. Ja sitä miten valtavan paljon arkisia asioita hän tekee minua ajatellen. Sitä, miten paljon hän panostaa tähän suhteeseen. Mikään näistä asioista ei todellakaan ole itsestäänselvyyksiä, joten miksi niitä ei sano ääneen? Pelottaa sanoa rakastavansa, jos toinen ei enää vastaakaan? Pelottaa jos toinen antaakin kritiikkiä? Pelottaa...jokin muu?

Keskustelu on kuitenkin se, joka pitää suhteen elossa ja vahvistaa sitä. Pitkän ajan jälkeen puhuminen ei tunnu joka asiasta niin tarpeelliselta kun toista oppii lukemaan, mutta kyllä se silti on. Toinen ei välttämättä kuitenkaan huomaa kaikkea, tai sitten olettaa, että jos jokin vaivaa, että siitä oikeasti sanoo. Myös nämä positiivisen puolen asiat jäävät vähemmälle. Kyllä vuosia kestäneessä kumppanuudessa ihminen kaipaa silti positiivistakin kuultavaa siltä itselle tärkeimmältä ihmiseltä, koska hänen sanansa merkitsevät aina eniten.

Miten ja mistä te kommunikoitte? Mistä te ette uskalla puhua?

[Dark Foxi]

Mielenkiintoinen topic.
Sanotaanko näin:

Olen tottunut vuosien ajan pitämään omat asiani sisällä. En ole sen enempiä niistä puhunut, enkä uskonut ketään edes kiinnostavan.
Luotto ihmisiä kohtaan karissut ja kommunikaatio ei ole sujunut suojamuurieni takia.

Tapailemani mies on saanut mekäläisen avautumaan edes vähän. Hän tietää, että puheripulin aikana ei suunvuoroja paljoakaan jaella. Tuossa eräänä iltana juteltiin ja lopulta hän huomasi minun vetäytyneen muurien taakse.
Utelua tuli, että miksi en jaksa/halua puhua nyt, mikä mättää?
Mies soitti sitten minulle ja kysyi uudestaan. Pieni kauhu tuli omaan persukseen, koska en nyt ole tottunut puhumaan asioista ja hämmennyin, että jotakuta oikeesti kiinnostaa.
Pienen väittelyn jälkeen kerroin asian. Vaikka ei se ihmeellisempi ollut, mutta asiasta puhuminen oli epämukavuus alueella ja syvällä siellä.

Huomasin itse tuossa, että ehkä on parempi laskea muureja ja opetella puhumaan. Ei tämäkään puhuminen minua tappanut tai tuottanut pettymyksiä.

Hiljaa hyvä tulee. Kommunikaatio on ollut minulle ongelma, mutta siitä ei saa tulla toiselle ongelma.

Vaikeesti kirjoitettu. Sori

[hiitamus]

Mulla on tohon yhteen niin vankka luottamus, että useimmiten puhun ensin, ja mietin vasta sitten. Oon harjoitellut kyllä tässä vuosien saatossa myös anteeksipyytämistä, näen kuitenkin ilmeestä, että nyt osuin pahasti. Puoliso taas jää turhauttavankin usein pohtimaan jotain, kuinka sanoa se jotain, ja missä välissä. Tosin hän taitaa olla meistä kahdesta se fiksumpi.

Pee äs. ootte aika ällösöpöjä Isrika.   

[Draugo]

Tavoitteeni on aina suhteessa että subi pystyy ja haluaa puhumaan minulle kaikesta ja vastaanottaa saman minulta. Yleisesti ottaen juttelen kumppanien (oli kyseessä millainen suhde hyvänsä) kanssa aika vapaasti. Olen sen verran kauan pitänyt asiat aina sisälläni että nyt kun viimein osaan ja pystyn puhumaan niin sitä tulee myös tehtyä.

[bikantti]

"Missä kohtaa sitä alkaa automaattisesti vähätellä, että kannattaako jostain puhua, vai antaa olla? Miksi näin käy?"

Puhuminenhan on yleensä suht helppoa siinä vaiheessa, kun ei vielä ole niitä Isoja Tunteita pelissä tai kun on vielä vaaleanpunaiset lasit silmillä. Siinä vaiheessa, kun merkityksellisiä tunteita on mukana pelissä, tulee ihminen tietoiseksi myös haavoittuvuudestaan. Toinen on niin tärkeä ja sen verran ihon alla, että siellä voi olla niitä ihania isoja tunteita, mutta kun ei niitä saa ilman isoja kamalia tunteita. Jos toisen rohkaistuu päästämään lähelle, on se samalla oven avaus sille, että voi itse tulla haavoitetuksi. Ei ole toista ilman toista.

Kun olo on kovin haavoittuvainen, sitä huomaamattaankin alkaa karsia ja sensuroida sitä, mitä sanoo ääneen. Puhutaan siitä, missä ei ole niin isoja riskejä - esim. kotitöistä, harrastuksista, töistä. Voihan sen verhota tai kokea niin, että ajattelee säästävänsä toista ja hoitavansa itse ”omat tunneongelmansa”, mutta mikäli ne ovat kahden tai useamman välisen suhteen ongelmia, ei niitä voi hoitaa yksin. Siinä sitten jotain jää muhimaan pinnan alle ja jossain vaiheessa pato murtuu tavalla tai toisella. Hyvällä tuurilla kumppani(t) on oppinut tuntemaan niin hyvin, että osaa nostaa kissan pöydälle ja tukea sen käsittelyssä ja silittelyssä sopuisaksi. Ajoin on vain parempi suojella itseään ja vetäytyä.

Joskus olen törmännyt siihen, että ihmisen haavoittuvuudesta tulee vitsi. Tökitään oikein lisää, vaikka tiedetään, että on jo sattunut. Tai sitten suhtaudutaan tavalla ”Mitäs läksit, muhun ei ainakaan sattunu.” Mille siinä silloin oikein nauretaan ja ilveillään? Että tosiaan oli joku ihminen, joka halusi päästää juuri sinut niin lähelle ja päästä sinua lähelle, että saattoi myös haavoittua kun asiat eivät menneetkään kuten elokuvissa. Kenelle silloin nauretaan?

Emotionaalinen läheisyys on vaikea laji. Pelottavakin.

[lamie]

Meidän suhteessa puhutaan kaikesta, ihan kaikesta!!! Minulle puhuminen on hyvin luonnollista ja mieheni opettelee enemmän ja enemmän avautumaan.

Tulin suhteesta jossa paljon jäi sanomatta. Turhauduin ja tuntui että en voinut olla itseni. Kun aloimme tekemään eroa niin puhumattomuus kasvoi ja vaikka ymmärrän miksi, minä kärsin exäni puhumattomuudesta todella paljon. Siksi minulle on ollut ihan selvää etten enää suostu sellaiseen.

Tässä suhteessa olen todellakin oppinut puhumaan kaikesta, jopa niistä kaikista vaikeimmista ja noloimmista ajatuksista jotka juuri ja juuri osaan myöntää itselleni. Puhumme myös siitä onko olemassa joku liikaa puhumisen raja. Toistaiseksi olemme todenneet että emme ole lähelläkään sitä.

Puhumme myös asioista jotka jollain tasolla satuttavat toisia. Tämä on erityisen vaikeaa, mutta joskus tällaisiakin tilanteita tulee. Tänä syksynä olen voinut todella huonosti ja on ollut vaikea puhua itsetuhoisista ajatuksista miehelleni, mutta tämä on ollut minulle tärkeää jotta hän voi edes vähän ymmärtää sitä mitä minä käyn läpi.

Meidän suhteessa kerrotaan myös monta kertaa päivässä että rakastamme toisiamme. Vaikka tiedän että näin on, se tuntuu joka kerta yhtä ihanalta.

Minä olen vuosia opetellut puhumaan itsestäni ja tunteistani hyvin erilaisissa tilanteissa. Olen aivan varmasti avoimempi kun moni muu ja siksi puhuminen on minulle hyvin helppoa ja luonnollista. Harjoittelu auttaa tässäkin. Kun saa ensimmäisen kerran kerrottua jotain vaikeaa, seuraavan kerran on jo vähän helpompaa.

Ihmettelen joka päivä miten olen löytänyt miehen joka tuntuu kaikin tavoin sopivan minulle. Hän hyväksyy minut juuri sellaisena kun olen ja sekin helpottaa vaikeista asioista puhumisen. Olemme molemmat puheliaita ja sekin auttaa.

Minä tiedän etten voisi olla suhteessa jossa en voi puhua vapaasti. Minä en voi voida hyvin sellaisessa, joten turha edes yrittää.

[vila]

Minusta puhuminen liittyy valtaan. Jos avautuu toiselle ihmiselle kaikesta niin antaa toiselle ihmiselle myös vallan käyttää sitä tietoa, jonka hän tällä tavoin saa. Minusta puhuminen edellyttää luottamusta, luottamusta siihen ettei tule tuomituksi, hyväksikäytetyksi, halvennetuksi tai pelätyksi. Monet ihmiset kannustavat kyllä toisia ihmisiä puhumaan, mutta sitten eivät itse kuitenkaan puhu. Minusta ns. kuuntelijat ovat jotenkin aika vähän epäilyttäviä.

Yllämainituista syistä minä en oikein luota ihmisiin, jotka eivät puhu. Ja jos ei ole luottamusta niin ei ole myöskään mitään järkevää ihmissuhdetta. Totuuksien puhuminen ja kuuleminen ei ole koskaan helppoa, mutta mitä muuta ihmisellä sitten voi olla? Ehkä tähän liittyy se kun olen itse ihmisenä niin herkkä muiden ihmisten mielialoille, että joka tapauksessa tiedän jos toista häiritsee joku asia - joten on kaikille parempi, että hän kertoo minulle suoraan mistä on kyse ettei minun tarvitse päästää mielikuvitustani laukalle.

[OfAfrodite]

Puhun.. joskus heti, toisinaan viiveellä kun oma pää (tai sydän) saa kiinni siitä, mikä olo oikeasti on.
Se on kuitenkin puhumisessa mielestäni haastavinta, se mikä tapahtuu ennen sanoja, omien ajatusten ja tunteiden skannaaminen. Mistä mikäkin ilahdus ja ahdistus johtuu, miksi joku tuntuu pahalta, kun mieli saattaa sanoa yhtä ja sydän toista.

Mutta mut saa vastavuoroisesti täysin auki ja aseettomaksi kun mulle puhuu rehellisesti fiiliksistä. Kun jaksaa pohtia milloin itseään, milloin elämää tai suhdetta. Niihin ihmisiin jään mielelläni kiinni, jollain ihanalla tavalla. Sellaisella, joka ei vaadi oikeastaan mitään (ne ihmiset joiden kanssa vaan on helppo olla). Ne joiden kanssa taas puhuminen on arvailua tai tulkintaa, ne saa mut lukkoon, meen itsekin solmuun ja johonkin suojakuoppaan, josta en pääse pois.

Mikään ei ehkä ole niin pelottavaa kun sisimmistä fiiliksistä puhuminen, siinä on niin auki ja joskus haavoilla... ja kun on tyyppi joka ottaa sen vastaan ja näyttää omansa.. sitä mä kyllä etsin.

Ja miten ihanaa se taas on, kun toinen kertoo omista ajatuksistaan ja vielä lopuksi kysyy entä sä? Haluaa jakaa, haluaa ristiinpölyttyä sun ajatuksista, mielipiteistä, tunteista, peloista, olla ja olla ja olla.

Joskus perjantai yön tai aamun aikana multa kysyttiin mitä mun mielestä onni on. Mikä mut tekee onnelliseksi, nyt tuntuu että juuri noi hetket kun joku kysyy, on läsnä, jakaa jotain itsestään, puhuu..

[TwoBirds]

Joskus perjantai yön tai aamun aikana multa kysyttiin mitä mun mielestä onni on. Mikä mut tekee onnelliseksi, nyt tuntuu että juuri noi hetket kun joku kysyy, on läsnä, jakaa jotain itsestään, puhuu..

Meidän suhteemme alkoi tällaisesta perjantai-illasta. Se jatkui sitten lauantain, sunnuntain, seuraavan viikon, kuukauden, vuoden, vuosikymmenen - nyt tammikuussa tulee täyteen 30 vuotta.
Ekana yönä puhuttiin, nukuttiin puolituntia ja puhuttiin taas.
Minulla oli tuohon aikaan hyvin vahvat suojamuurit, joita pystyi murentamaan vain tämä yksi. Molemminpuolisella ajatusten ja tunteiden ilmaisemisella oli ehkä suurin merkitys siihen, että suhteemme on jatkunut. Erilaisten kausien jälkeen ollaan saavuttu tilanteeseen, jossa toista rakastaa joka päivä enemmän ja enemmän, väheksymättä niitä menneitäkään päiviä.
Puhuminen meillä tarkoittaa läsnä olemista, toisen tunteiden huomioimista, teoissa ja ajatuksissa. Aina ei olla samaa mieltä, koska kaksi erilaista ihmistä myös ajattelee eri tavoin.
Kompromissin tekeminen ei tarkoita sitä, että toinen luopuisi omastaan, vaan sitä että hyväksyy sen että toinenkin voi olla oikeassa. Olin joskus aiemmin hyvin solmussa tunteista puhumisen kanssa, kävin asiasta myös psykologin juttusilla. Kuitenkin oman rakkaan ihmisen tuki ja kannustus sekä myös oleminen esimerkkinä, olivat ne, jotka lopulta rohkaisivat avautumiseen ja  oman itsen löytymiseen.

Viime aikoina myös seksi on saanut uusia ulottuvuuksia kun alettiin puhua, miltä tuntuu - ei vain fyysisesti, vaan nimenomaan tunteiden osalta, ja mitä ja miten haluaa jne. Aiemmin toiselle seksi saattoi olla ”vain seksiä”, minulle osoitus rakkaudesta toista kohtaan. Nämä elementit ovat edelleen olemassa, nyt vain lähentyneinä toisiaan, jatkuvasti monipuolistuen ja syventyen. Tunne siitä, että sulautuu täysin yhdeksi, että on vain ”me”, on ehkä voimakkaimmillaan seksissä, mutta ilmenee myös monin tavoin arjessammekin.

[OfAfrodite]

 
 - nyt tammikuussa tulee täyteen 30 vuotta.

 

[Lisko]

Vaimoni kanssa puhumme oikeastaan ihan kaikesta. En usko että suhteemme olisi selvinnyt jos emme puhuisi. Ehkä olen mieheksi poikkeus, tai sit stereotyyppi on väärä, mutta välillä ihan nautin tunteideni jakamisesta ja teenkin sen varsin nopeasti jos koen siihen tarvetta.

Minusta puhuminen liittyy valtaan. Jos avautuu toiselle ihmiselle kaikesta niin antaa toiselle ihmiselle myös vallan käyttää sitä tietoa, jonka hän tällä tavoin saa.

Tämä on mielenkiintoinen pointti. Huomaan että tutustuessa ihmisiin saatan aika nopeastikin jakaa tiettyjä varsin henkilökohtaisia asioista ja tunteita. Kun tarkemmin mietin miksi, saattaa syy olla siinä että sen lisäksi että se todennäköisesti kannustaa myös toista kertomaan itsestään, se myös auttaa minua arvioimaan ihmistä siinä miten hän tätä hänelle luovuttamaani valtaa käyttää.

Joskus olen törmännyt siihen, että ihmisen haavoittuvuudesta tulee vitsi. Tökitään oikein lisää, vaikka tiedetään, että on jo sattunut. Tai sitten suhtaudutaan tavalla ”Mitäs läksit, muhun ei ainakaan sattunu.” Mille siinä silloin oikein nauretaan ja ilveillään? Että tosiaan oli joku ihminen, joka halusi päästää juuri sinut niin lähelle ja päästä sinua lähelle, että saattoi myös haavoittua kun asiat eivät menneetkään kuten elokuvissa. Kenelle silloin nauretaan?

Harmillista että sinulla on tuollaisia kokemuksia bibarikatti. Ehkä toimisin eri tavalla avautumisen kanssa jos olisin kokenut vastaavaa.

Puhun.. joskus heti, toisinaan viiveellä kun oma pää (tai sydän) saa kiinni siitä, mikä olo oikeasti on.

Tunnistan kaksi tilannetta jossa pääsääntöisesti pyrin rajoittamaan tunteista puhumista. Riideltäessä ja väsyneenä.

Riideltäessä tuo tietysti saattaa olla haastavaa kun toinen tivaa miksi tein tai toimin niin tai näin ja vastaus on hiljausuus, 'en nyt pysty sanomaan' tai 'voidaanko puhua tästä myöhemmin'.

Väsyneenä taas asiat saattavat tuntua turhan synkiltä, ja tietyt tunteet saavat vääristyneet painoarvot. Silloin yleensä pyrin lepäämään kunnolla ennen kun sen enempää puhun asioista - jos sitä unta nyt sattuu saamaan. Tämän syksyn myötä on tullut koettua varsin pitkä unettomuusjakso jonka myötä olen huomannut että sen lisäksi etten ole täysin luottanut omiin tunteisiini, on ollut myös haasteita lukea toisten tunteita. Siinä saattaa jäädä kanssakäymisestä aika paljon pois kun väsyneen kivikasvoisena yrittää analysoida sekä omia että toisen potentiaalisia tunteita keskustelun lomassa.

Onneksi unirytmi on palaamassa, ja alan taas tunnistamaan itseni.

[SaRu]

Mä höpötän paljon, puhun vähän.

Vietin vuosia omassa erakkokuplassa jossa kukaan ei päässyt niin lähelle että olisi voinut satuttaa.
Uudet ystävät ovat opettaneet että puhuminen kannattaa.
Sitä opettelen kaikissa ihmissuhteissani nyt ikäänkuin uudelleen.

Ehkä joskus jonkun Tärkeän kanssa osaan puhuakin asioista ja selviän niistä hengissä, jäämättä emotionaalisesti heitteille.

[Wasabi]

Puhun.. joskus heti, toisinaan viiveellä kun oma pää (tai sydän) saa kiinni siitä, mikä olo oikeasti on.
Se on kuitenkin puhumisessa mielestäni haastavinta, se mikä tapahtuu ennen sanoja, omien ajatusten ja tunteiden skannaaminen. Mistä mikäkin ilahdus ja ahdistus johtuu, miksi joku tuntuu pahalta, kun mieli saattaa sanoa yhtä ja sydän toista.

Tää on omalla kohdallani puhumista hidastava asia, mulla yleensä kestää jonkin aikaa kun prosessoin ajatukset päässäni ja ymmärrän ne ensin itse, ennen kuin yritän saada toisen ymmärtämään niitä. Yksi tärkeimmistä asioista jonka olen oppinut suhteessani on kuitenkin, että puhumisen tai "avautumisen" jälkeen on aina parempi olo. Aina se ei ole helppoa mutta sillä on valtava merkitys suhteen laatuun. En ole koskaan ollut taitava keskustelija, mutta olen oppinut ilmaisemaan tunteitani ja ajatuksiani paremmin tutustuttuani Daddyyni.

[TEGAMi]

Kyllä puhun. Enää ei ole edes kryptistä puhumista vaan välillä liiankin suoraa tekstiä. Kerron kaikesta: kuinka paska olo on, mitä päivääni kuuluu, mitä aivoille kuuluu, mikä vaivaa, mikä hämmentää.. ja toki kysyn kysymyksiä: miten menee, mikä fiilis, mitä päivään sisältyy, mitä ajatuksia löytyy yms..
 mutta myös kerron herkeästi: miten ihana toinen on, suloinen/komea/tärkeä, kehuja muutenkin, mitä merkitsee jne.

Eli aikalailla kaikesta tulee puhuttua. Toki jos henkilöllä x on mielen päällä asioita, joita mietin, niin en latele henkilölle z näitä juttuja. Saatan sanoa vaan että "pohdituttaa tän x:n tilanne ja oon huolissani/ilonen/(muu tunne)". Ihmiseni/otukseni osaavat kunnioittaa toisiaan.