Baarin kannatusmaksut
Parisuhteessa puhuminen toisilleen on haastavaa, vaikka kuinka sopisi, että kaikkki mieltäpainavat asiat voi puhua suoraan.Missä kohtaa sitä alkaa automaattisesti vähätellä, että kannattaako jostain puhua, vai antaa olla? Miksi näin käy?Onko se kenties, että häpeää asiaa tai tuntemuksiaan? Pelkääkö puhuvansa liian suoraan? Ajatteleeko säästävänsä toisen tunteita? Onko kyseinen asia liian vähäpätöinen? Onko pienestä asiasta kasvanut mörkö? Itse olen saanut palautetta, että joskus puhun liiankin suoraan. Joskus taas itsesensuuri iskee ja piehtaroin turhaan epätietoisuudessa. Joskus saan asiani sanottua helpommin kirjoittamalla Yhdessäkin voi olla ihan hiljaa ja nauttia hetkestä, mutta sanattomaksi ei saisi jäädä muuten.
Joskus perjantai yön tai aamun aikana multa kysyttiin mitä mun mielestä onni on. Mikä mut tekee onnelliseksi, nyt tuntuu että juuri noi hetket kun joku kysyy, on läsnä, jakaa jotain itsestään, puhuu..
Minusta puhuminen liittyy valtaan. Jos avautuu toiselle ihmiselle kaikesta niin antaa toiselle ihmiselle myös vallan käyttää sitä tietoa, jonka hän tällä tavoin saa.
Joskus olen törmännyt siihen, että ihmisen haavoittuvuudesta tulee vitsi. Tökitään oikein lisää, vaikka tiedetään, että on jo sattunut. Tai sitten suhtaudutaan tavalla ”Mitäs läksit, muhun ei ainakaan sattunu.” Mille siinä silloin oikein nauretaan ja ilveillään? Että tosiaan oli joku ihminen, joka halusi päästää juuri sinut niin lähelle ja päästä sinua lähelle, että saattoi myös haavoittua kun asiat eivät menneetkään kuten elokuvissa. Kenelle silloin nauretaan?
Puhun.. joskus heti, toisinaan viiveellä kun oma pää (tai sydän) saa kiinni siitä, mikä olo oikeasti on.
Puhun.. joskus heti, toisinaan viiveellä kun oma pää (tai sydän) saa kiinni siitä, mikä olo oikeasti on. Se on kuitenkin puhumisessa mielestäni haastavinta, se mikä tapahtuu ennen sanoja, omien ajatusten ja tunteiden skannaaminen. Mistä mikäkin ilahdus ja ahdistus johtuu, miksi joku tuntuu pahalta, kun mieli saattaa sanoa yhtä ja sydän toista.