Ihasteleva fetisismi ja seuranhaku

[tee_gee]

Oikein hyvä kirjoitus ja hyvää pohdintaa, johon varmasti moni ajatteleva fetisisti on jossain vaiheessa törmännyt. Itse olen tökännyt hiekkaan aikaisemmin monesti pohtiessani, miten pitkään ainakin päällepäin vaniljan kanssa pitää kynttiläänsä vakan alla, ja missä vaiheessa asian ottaa pöydälle.

Kuvitellaanpa, että jonkinnäköinen parisuhde kehittyykin. Jossain vaiheessa kumppani kokee, ettei saa fetisistiltä huomiota - seksuaalista tai muutenkaan - paitsi fetissiin pukeutuneena. Kumppanista saattaa myös tuntua, ettei saa vastineeksi itse mitään. Viimeistään silloin fetisisti saattaa miettiä asioiden tärkeysjärjestystä ja tuntea syyllisyyttä. Kokeeko hän yleensäkään toimivansa väärin? Jos kokeekin, onko hänen mahdollista viettiensä puitteissa toimia toisin? Ehkä hän on juuri oppikirjaversio fetisististä, eikä kiihottuminen ole hänelle mahdollista kuin fetissin ollessa läsnä.

Omat fetissini liittyvät varsin tarkasti heteroyhteydessä naiskumppanin pukeutumiseen (CFNM), vasta myöhemmin olen tajunnut että hei, nämä matskuthan paitsi näyttävät myös tuntuvat päällä aika kivoilta. Koetan sekä tietoisesti vältellä tuota "naulakkofiiliksen" luomista että sen tuntemista - tunteilevana olentona etusijalle ajaa henkinen side kumppaniin, sitten vasta fetissikamppeiden mukaantuonti. Puntaroin potentiaalista kumppania ja omaa käyttäytymistäni varsin huolellisesti, koska kaupallisen fettarikuvaston maailma nyt vain pyörii joskus turhauttavaa pientä kehäänsä, ja tavallisen tossunkuluttajan itsetunto pitää olla terveellä tasolla tai terve+ että ymmärtää, mistä hommassa fetissinä on kyse. Itselleni ei koskaan ole ollut se ja sama, kuka ja missä mielentilassa vetää fetissikamoja niskaansa, ellei kyseessä ole pelkästään masturbointiin liittyvä aikuisviihteen kulutus. Omalla kohdalla homman pitää toimia ja yhteyden syntyä myös ilman fetissiartikkeleita, kumppanin innostus fetissiin (tai uskottava innostuminen sen vaikutuksista itseeni) täytyy olla riittävän vakuuttava, muuten itselle syntyy tunteita irrallisuudesta, kuluttamisesta, ja mieli päätyy sinne häpeän ja itsesyytöksen ympyröihin kiertämään. Näin on käynyt myös tilanteissa, joissa fetissejä on lähdettu toteuttamaan, mutta jokin kumppanin käytöksessä tuo ilmi, että viihtyminen on esittämistä oman nautintoni maksimoimiseksi. Silloin fetissistä tulee itselle taakka, ahdistava eroon pyrittävä ominaisuus joka erottaa minut hyväksytystä normaalista. The word is consent, mutual and credible consent.

Tällaisia ajatuksia pyörittelen päässäni, kun ajattelen mahdollisen vastakappaleeni etsimistä. Usein kuulen, että tämä ei ole edes kovin vaikea fetissi ja että esimerkiksi vaniljanaisen saa kyllä helposti lähtemään tällaiseen. Oli miten oli, sitä aina miettii, missä vaiheessa sen fetissin toteutumaa sitten tarvitsee tai halua liikaa - ja minkä kustannuksella.

Pariutumisvaiheessa vastakappale haluaa usein luontaisesti miellyttää toista, eikä välttämättä tule ajatelleeksi mitä se lopulta tarkoittaa. Omatkaan fetissit eivät ole niin kovin vaikeita, kokemuksen mukaan hankalampaa on saada viestittyä, että se tärkeämpi juttu on juuri sen fetissin toteuttaminen sen valitsemansa kumppanin kanssa kuin se, että yrittää saada kumppanistaan edes hetkeksi sen kuvankaltaisen fetissibarbin.

[telle]

En jaksa kahlata läpi kaikkia pitkiä pohdintoja, toteanpa vain (omalta kohdaltani) että on tullut opittua jotakin. Jotkut kumppanin fetisseistä pystyy tyydyttämään, joitain ei. Pätee sama periaate kuin missä tahansa ihmissuhteessa. Yhteistä "tartuntapintaa" on oltava riittävästi, että homma toimii. Seksuaalisuuden toteuttaminen molempia osapuolia tyydyttävästi on kuitenkin yksi parisuhteen kulmakivistä. Joko oman kumppanin kanssa tai polykuviossa.

[Tuli]

Fetisseistä puhuminen on herkästi hankalaa ja ongelmallista. Joko menee siihen tilaan, jossa kaikki muu katoaa ja toinen näyttäytyy fetissiobjektina tai ainakin keskustelukumppanille tulee sellainen olo - tai sitten siitä ei puhuta lainkaan ja toivotaan, että jos toinen sattumalta olisi juuri sitä mitä kaipaan. Omasta mielestäni tähän löytyy myös parempi tapa, jota kannattaa jokaisen fetisistin harjoitella.

Oma mallini on se, että yritän rakentaa omista fetisseistäni muutaman tarinan, joita voin kertoa osana tutustumista ja keskustelua. Kinkyn ihmisen kanssa saatan kertoa niistä ensimmäisellä kerrallakin. En kuitenkaan jätä asiaa siihen, vaan pyrin aina miettimään jonkun seuraavan keskustelunaiheen, josta voin kysyä kun tarinani olen kertonut. Näin toimien tarjoan mahdollisuuden tutustua minuun syvemmin, mutten pakota sitä toista ihmistä osallistumaan fetissiini tai sitä koskevaan keskusteluun. Ja koska ollaan tutustumisvaiheessa, kysyn jotain, mitä haluan tietää toisesta ja annan keskustelun jatkua siitä muille urille. Ne fetissistä kiinnostuneet sitten palaavat aiheeseen myöhemmin tai ainakin tietävät mihin ovat ryhtymässä, jos päätän kysyä näitä treffeille tai leikkimään.

Noita kysymyksiä toisille ihmisille voi miettiä valmiiksi vaikka ennen tapaamista ja ne voivat olla vaikka niin yksinkertaisia kuin "mikä oli parasta tänä kesänä" tai "minkälaiselle lomalle haluaisit lähteä, jos saisit valita". Olennaista on se, että kysymys on avoin, joka ei taivu kyllä/ei -vastaukseen.

Ihmisten välinen tutustuminen koostuu keskinäisistä tarinoiden vaihtamisesta ja kiinnostuksen osoittamisesta toisen ihmisen tarinoihin. Ja sitten miljoonasta muusta asiasta, jotka eivät sovi tuohon malliin, mutta tarinallinen ajattelu voi helpottaa elämää todella paljon. Ainakin omaani se on parantanut ihan älyttömästi.   

[Bizarre72]

Mielenkiintoisija pohdintoja.Kuten keskusteluissa kävikin ilmi, että fetissejä voi olla vaikea muuttaa.Mutta onko siihen edes tarvetta.Omalla kohdallani jotkin fetissit ovat oleet jo havaittavissa alakoulu ajoista lähtien,tosin silloin en niitä tunnistanut.Nyt 30 vuotta myöhemmin,tiedän että ne ovat olleet osa elämääni koko ajan ja tulevat olemaan loppuun asti.
Omalta kohdaltani voin sanoa,että vanilja sexi ei kiinnosta kuin satunnaisesti.Fetissini vaihtelevat toisinaan.Myös vastapuolen fetissien toteutus,vaikka se ei olisikaan omissa kategorioissani ja sen onnistuminen antaa itselleni paljon.Se,että pystyy toteuttamaan myös toisen fetissejä vaatii luottamusta vastapuoleen.

[TätiHapan]

Monta vuotta meni niin, etten kertonut syvemmistä haluistani ihan kaikille. Jotenkin ajatus siitä, että olisin täräyttänyt tutustumuskeskusteluissa vaan rehellisesti suoraan julki sen minkä tarvitsen ollakseni sieluani myöten seksuaalisesti tyydytetty tuntui epäluontevalta. Ehkä takana oli vain se pelko, että en kelpaakaan näiden tarpeideni kanssa ja sitten tyydyin suhteisiin, joka oli vain korkeintaan 3/5.
Sitten kun vihdoin ymmärsin arvoni niin oon ilmoittanut ensin haluni ja tarpeeni, rajat ja muut. Ja jos ne on nennyt yksiin niin on lähtenyt normaalimmin tutustumaan. En kyllä itseäni tai tapojani toimia väitä missään määrin normaaliksi, mutta ei mun tarttekaan sellainen olla.
Eli ennemmin vaan kaikki suoraan esille, jotta ei ole mitään ylläreitä tai turhia suhteita.
Kun on pitkään elänyt suhteessa, jossa ei saanut itseään toteuttaa likikään niin kuin olisi tarvinnut ja elänyt sen sielun kokoon parsimisen niin ei tulis enää mieleenkään lähteä koittaa taivutteleen jotain vaniljaa vastaamaan omiin tarpeisiin.