Baarin kannatusmaksut
Noin omana mielipiteenäni sanoisin että lapsia ei pidä aliarvioida. Puhumista vuodesta toiseen, ikäkauden mukaan, siinäpä avaimet. Sitäpaitsi jossain vaiheessa joutuu joka tapauksessa käymään keskustelun aiheesta: Miksi maija-petterin äiti ei tee niin tai noin ja miksei saija-taavetin kotona tehdä noin. Tämä parjattu 24/7 voi siis olla jopa rikkaus.
Onko joku oikeasti mennyt pilalle siitä, että äiti on aina laittanut ruoan tai siivonnut? Kunhan lapsen kuullen ei esitetä asiaa niin, että tämä johtuu sukupuolesta. Selkeästi vilakin on asiaa miettinyt ja todennäköisesti tekee upeaa kasvatustyötä. Lastenkasvatuksessa jokainen tekee virheitä. Näyttää mallia, joskus hyvää, joskus huonoa. Jos omia käytösmallejaan joutuu pohtimaan, ne tulee varmasti paremmin otettua huomioon.
Jokaiselle, joka lapsia hankkii, suosittelen lämpimästi sellaista radikaalia kasvatustekniikkaa, jota kutsutaan puhumiseksi. Lapset ymmärtää hirveän monimutkaisia asioita, kun ne vaan selittää näiden iälle sopivalla tavalla.
Kukkahattutädeille antaisin vinkin, että kyllä tässä maailmassa tapahtuu kauheampiakin kohtaloita ja perheitä lapsille kuin elää 24/7-perheessä.
Lainaus käyttäjältä: Blondie77 - 19.07.2018, 14:18Kukkahattutädeille antaisin vinkin, että kyllä tässä maailmassa tapahtuu kauheampiakin kohtaloita ja perheitä lapsille kuin elää 24/7-perheessä.Ja ajatellaan nyt vähän niitä lapsiparkoja, joiden perheessä tai lähipiiirissä on kukkahattu, pahimmillaan 24/7.
Keskustelun aiheena oli tuolloin teoreettinen kysymys siitä, miten tällaisissa suhteissa tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa dominoiva haluaa lapsen, mutta alistuva välttämättä ei. Ja että miten se poikkeaa normaalista parisuhteesta, jossa asiassa on erimielisyys. Tuossa asiassa kun kompromisseilla ei ole oikeastaan sijaa, kun lasta ei voi tehdä puoliksi. Käsittääkseni ei silti ole kovin harvinaista, että taipumista puolin tai toisin harjoitetaan ja alunperin nihkeä suhtautuminen ei tee kenestäkään lähtökohtaisesti huonoa vanhempaa.
Lainaus käyttäjältä: lemmikki - 19.07.2018, 10:20Keskustelun aiheena oli tuolloin teoreettinen kysymys siitä, miten tällaisissa suhteissa tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa dominoiva haluaa lapsen, mutta alistuva välttämättä ei. Ja että miten se poikkeaa normaalista parisuhteesta, jossa asiassa on erimielisyys. Tuossa asiassa kun kompromisseilla ei ole oikeastaan sijaa, kun lasta ei voi tehdä puoliksi. Käsittääkseni ei silti ole kovin harvinaista, että taipumista puolin tai toisin harjoitetaan ja alunperin nihkeä suhtautuminen ei tee kenestäkään lähtökohtaisesti huonoa vanhempaa. Mun mielestä lastenteko on asia jossa ei kompromisseja voi tai pidä tehdä, joko molemmat haluaa tai niitä ei tehdä, jos se ei osapuolille sovi ja perheenjatkamisasia menee suhteen edelle ja suhde vaihtoon. Ikävää joo, mutta maailmassa on jo ihan riittävästi kodittomia ja orpoja lapsia ilman että yksikään syntyvä lapsi olisi molempien vanhempiensa puolesta toivottu, adoptio on musta varsin hyvä ja jalompi vaihtoehto jos lapsi on saatava.
Samaa mieltä, että periaatteessa näin. Mut nääkään asiat harvoin on ihan näin mustavalkoisia. Myös perustelu lasten haluamattomuuteen voi olla jokin muu, kuin vakaumus pysyä lapsettomana. Enemmänkin epävarmuutta ajnkohtaan tai lapsilukuun liittyen. Eipä liene kovinkaan harvinaista se, että lähtökohtaisesti lapsenhankintaa vastaan ollut taipuu, esimerkiksi siksi, että näkee puolisonsa hyvänä vanhempana tai ajan kanssa pehmenee muutoin omien kantojensa kanssa. Syntyneet lapset ovat usein varsin toivottuja ja rakastettuja neuvottelun lähtökohdasta huolimatta. Itse asiassa suurin osa mun tuntemista vanhemmista on ollut alunperin siinä tilanteessa, että toinen on joko kannalla ei ehkä ikinä tai ei vielä. Ja kas, juuri nämä varautuneet ovat usein loistovanhempia. He kun ovat ehkä siksikin harkinneet tarkkaan, että näkevät sen vastuun, minkä lapsi tuo tullessaan. Mut tää ei toki ollu tän keskustelun tai kolumnin asia vaan aika kaukainen sivujuonne. Eikä ole mitenkään realistisesti toteutunut vaan kyse oli kovin teoreettisesta kysymyksestä. Itsekin näkisin tämän aika hard limittinä, mutta jonkun heiton myötä aloin aikanaan todella harkita asiaa. Miettiä, voisinko taipua tällaiseen. Mietinnän lopputulos oli kuitenkin se, että jos lapsen tekemiseen vielä suostuisin, D/s - suhteella ei olisi mitään merkitystä siinä valinnassa, vaan kyse olisi siitä, että lopulta olisin valmis vielä lapsia tekemään, jos kaikki muu olisi kohdillaan ja ihminen oikea. En siksi, että hän käskee. Vaan siksi, että haluan. Ts. en näe, että kenenkään pitäisi käskystä tähän taipua.
Aihetta hiukan sivuten. Mitenkä pitäisi suhtautua nykyisin, jo melko yleiseksikin tullutta ilmiötä. Naiseen ken haluaa lapsen, muttei miestä ja lapselle isää? Tässähän viedään monesti jo lähtökohtaisesti lapselta oikeus toiseen vanhempaan. Tuon myötä on alkanut olla jo vaatimuksia, että kunnan pitää järjestää "varaisä" palveluja. Miksi näin?