Traumat, droppailu ja tiikerit

[Kolumnisti]

Traumat, droppailu ja tiikerit

Luin kirjan. Siinä nähtiin trauma-asiat eri näkökulmasta kuin mitä olen aiemmin lukenut. Mieleni lähti valloilleen. Tuli kaikenlaisia ajatuksia. Niistä seuraavaksi.

Lähdetäänpä siitä liikkeelle, että kaikilla meillä on traumoja. Ei, kaikilla ne eivät aiheuta arjen toimintakykyä haittaavia oireita, mutta kaikki me olemme kuitenkin elämässämme kohdanneet enemmän tai vähemmän hätkähdyttäviä tapahtumia. Esimerkiksi käyneet leikkauksissa, gynetutkimuksessa, melkein jääneet auton alle, olleet kolarissa, menettäneet läheisen yllättäen jne.

Kun niitä itseä hätkähdyttäviä tapahtumia tulee, on tasan kolme vaihtoehtoa, mitä voi tapahtua seuraavaksi: taistele, pakene tai lamaannu. Lamaantuminen on se viimeinen keino jäädä henkiin uhkaavassa, omat voimavarat ylittävässä tilanteessa. Lamaantuminen on olotila, jossa tietoisuus on muuntuneessa tilassa. Sen tarkoitus on estää traumatisoituminen.

Lamaantuminen itsessään on siis muuntuneen tietoisuuden tila. Aika ja paikka lakkaavat olemasta eikä kipu enää tunnu kivulta. Hetkonen. Siis eikös tämä vastaa monen kokemusta subspacesta tai kipuspacesta tai muusta sessioleijumisesta? Kun ollaan toisen armoilla ja kestetään sellaista, mitä ei toisenlaisessa tilanteessa voitaisi tai haluttaisi kestää.

Vaan mitä tapahtuu sessioiden jälkeen? Monet droppaavat. Melko lailla heti, seuraavana päivänä tai jopa viikkoja tapahtuneen jälkeen. Mistä silloin on kyse?

Uhkaava tilanne synnyttää aivoissa hälytystilan; adrenaliini ja muut välittäjäaineet syöksähtävät ja luovat toimintavalmiuden, hyvin energisen tilan. Kun taistelet tai pakenet, tuo energiatila pääsee purkautumaan. Mutta mitä tapahtuu lamaantumistilanteessa? Aivoissa on edelleen olemassa tuo sama voimakkaan energinen tila, mutta liike on estynyt, lamaantunut. Jotta traumatisoituminen voidaan välttää, on tuo energia purettava jälkikäteen jollain tavalla. Esim. juoksemalla säikähtäneenä kuvitteellista tiikeriä pakoon kaikin voimin. Tai jotain muuta.

Me kaikki hoidamme droppeja omalla tavallamme. Jotkut kaipaavat sylikkäin olemista ja paijaamista, hellittelyä ja turvaa. Toiset hoitavat homman käymällä juoksulenkillä tai salilla. Kuinka nämä eri keinot toimivat? Mikäli taustalla on session aikainen lamaantuminen, pitäisi toisten jälkihoitokeinojen toimia paremmin kuin toisten.

Mikäli lamaantumisen sisältäneessä sessiossa ei ole palautettu alistuneen/bottomin toimintakykyä, on se tehtävä session jälkeen. Tiikeri. Pääsetkö jo sessiossa kamppailemaan toista vastaan kynsin ja hampain tai ehkä laukeamaan koko voimallasi? Vai tarvitseeko löytää keino purkaa tuo sama kehoon lukittunut energia session jälkeen?

Mikäli olet session jälkeen alivirittyneessä tilassa, on se merkki siitä, että kehoa ja mieltä täytyy palautella toimintakykyiseksi, purkamalla kehoon lukkiutunutta energiaa. Se tapahtuu aktivoimalla keho ja toiminta. Silloin sylittely ei toimi (vaikka sillä on edelleen oma tehtävänsä), vaan kehosi on löydettävä oma voimansa toiminnasta. Traumojen kanssa työskennellessä tässä hyödynnetään esim. lihasten tärinää (TRE-menetelmä).. ja voi kuinka orgasmitärinä tulikin heti mieleen.

Mikäli lamaantumisen vaikutuksia ei pureta voimakkaalla toiminnalla, on seurauksena mm. masennusta, ahdistusta, psykosomaattisia oireita ja käyttäytymiseen liittyviä ongelmia. Eli... droppia edelleen?

Miten itse jälkihoidat? Miten se toimii?


  bikantti, osa-aikadroppailija, keittiöpsykologi ja jälkihoidon aktiivimallia kannattava kukkahattutäti

Lisätietoa:
- Peter A. Levine: Kun tiikeri herää - Trauma ja toipuminen
- TRE-menetelmästä http://www.trefinland.fi/?page_id=15366

[Ms. M]

KIITOSKIITOSKIIIIIIIIIIITOS tästä kolumnista. Erittäin tärkeä aihe. 

[submit]

Kiinnostava teksti, mutta täytyy myöntää että en ole (muistaakseni) koskaan varsinaisesti lamaantunut sessiossa siten että siitä olisi ollut seurauksena droppi ja noin muutenkaan en ole pahemmin droppaillut. Kuulostaa jotenkin kauhean monimutkaiselta. Ehkä en ole henkiseltä rakenteeltani syviin vesiin menijä.

Kysymys: mistä tietää viikkojen päästä tulleesta dropista, että se liittyy sessioon/seksiin/suhteeseen?

Lisäys: ei ole tarkoitus vähätellä muiden kokemuksia. Ehkä ennemminkin vähän niin päin, että olenko jäänyt jotain paitsi, kun ei ole ollut kauhean äärimmäisiä fiiliksiä, ellei hyvänolon juttuja lasketa.
Lisäys2: Äärimmäisiä fiiliksiä tässä yhteydessä. Muuten kyllä.

[vila]

Pakko sanoa että TRE-menetelmän kanssa kannattaa olla varovainen jos omaa niitä elämää rajoittavia traumoja. Vaikeasti traumatisoituneen ihmisen tulisi tutustua TRE-menetelmään ammattilaisen johdolla eikä kotona kokeillen. Tämä BDSM-maailma on vähän vaarallinen näiden trauma-asioiden käsittelyssä, koska selkeät traumareaktiot saatetaan haluta selittää bdsm-mytologialla joka taas voi johtaa vaan syvällisempään traumatisoitumiseen tai siihen ettei lähdetä hakemaan apua joihin oikeasti tarvittaisiin ammattilaista.

Itse en ole koskaan lamaantunut sessiossa. Tosin pari kertaa ole tahallani ryhtynyt teeskentelemään "mustaa aukkoa", mutta siitä on seurannut kurinpalautusta.  Voi olla että hän sitten ehkä on liian hellä tms. Tosin en ole muutenkaan koskaan lamaantunut edes silloin kun minua uhattu oikeassa tilanteessa, joten olen vain päätellyt ettei minussa vain ole sitä. Ehkä olen pohjimmiltani paska alistuja, koska jos oikeasti alkaa olla kauheaa niin todennäköisemmin muutun alistettavaksi kuin jähmetysmöykyksi.

[Nick]

Uskomushoidot ja vaihtoehtolääketiede, jyrkkä ei.

[bin_hki]

Mielenkiintoinen avaus. Tällaista pohdintaa on kiva lukea ja harrastaa, eikä kannata lähteä heti tuomitsemaan, josko paikkansa pitävyyskin voi olla kysymysmerkki.

Olen kerran elämässäni ollut niin ikävässä tilanteessa, että lamaannuin ja sain traumoja pitkäksi aikaa. Sen sijaan niin hirvittävää domia ei ole tullut vastaan, että olisi tälläista minulle aiheuttanut, enkä usko itsekään tällaista aiheuttaneeni muille.

Olen keittiöpsykologina ajatellut, että dropissa olisi kysymys jostain maanisdepressivisyyden kaltasesta tilasta: Sessio on intensiivinen ja huikea kokemus, jonka seurauksena normielämä ei oiken tunnu miltään? En voi sitä tosin todentaa edes empiirisesti, kun droppia ei ole tullut koettua - Sen sijaan pohjattomia (ja hoitamattomana vaarallisia) jälkipanetuksia kyllä. Jälkihoito on mulle enemmän sitä (oksitosiinipitoista?) hoivaa ja suhteen lujittamista. Satunnaisissa seikkailuissa jälkihoitoa ei mun mielestä välttämättä tarvita, mutta silloin saa olla kyllä aika hyvä setti, että tätä tiikeriä näkee uudestaan. 

[Lily]

Erittäin hyvä kirjoitus, ja varsin tärkeä ja vähätelty aihe.
Itse (jälleen kerran) korostan Dominoivan vastuuta alistuvasta, riittävää kommunikaatiota sekä keskinäistä tuntemista.

Käypä esimerkki: uusi pesukone paksuine kättö ohjeineen.. jos olet sitä mieltä että :"osaan mä nyt pesukonetta käyttää, olen käyttänyt aiemminkin", niin otat suoraan käyttöön, tutustumatta koneeseen ja varsinkin käyttö ohjeeseen, saatat pahimmillaan hajottaa koneen käyttökelvottomaksi jo yhdellä käyttökerralla. Unohditko poistaa kuljetuksen ajaksi asetetut pitkät ruuvit?
Kun taas tutustumalla kaikessa rauhassa käyttö ohjeisiin saat selkeät ohjeet siitä miten toimia..

Haluan varmuuden vuoksi korostaa, että ei, en verrannut subia pesukoneeseen, eikä siis ole tarvetta mieltään pahoittaa asiasta.

Droppi taasen vallitsevassa suhteessani on kuin krapula. On ollut kivaa ja adrenaliini (mm) poistuu elimistöstä, aiheutuu ns krapula.

[Tiia (Niina)]

Kiitos, bikantti.  Olen mietiskellyt samoja teemoja, mutten ole hoksannut näin pitkälle. Heläyttelee ymmärryksen kelloja omalla kohdallani.

Ja juu. Epäilemättä sub spacea ja droppaamista käytetään käsitteinä kuvaamaan aika monenlaisia tiloja – koska sekä sessioita että sessioitsijoita on niin joka lähtöön. Kaikilla siis ei varmastikaan ole kyse lamaantumisreaktiosta ja sen jälkiseurauksista, vaikka he kertoisivat dropanneensa. Niillä, joilla on, tämä avaus voi auttaa eteenpäin.

[Snooch86]

Hieno kirjoitus bikantilta. Avasi minulle kyllä aivan uudenlaista pohdintoa. Mutta pointti on kieltämättä helppo ymmärtää, nyt kun sen on osoittanut. Eihän kovan treeninkään jälkeisenä päivänä jäädä hapot lihaksissa peiton alle makaamaan netflixin pariin, vaan ne on hyvä käydä liikkumassa palauttavalla liikunnalla pois.

Erittäin hyvä kirjoitus, ja varsin tärkeä ja vähätelty aihe.
Itse (jälleen kerran) korostan Dominoivan vastuuta alistuvasta, riittävää kommunikaatiota sekä keskinäistä tuntemista.

Käypä esimerkki: uusi pesukone paksuine kättö ohjeineen.. jos olet sitä mieltä että :"osaan mä nyt pesukonetta käyttää, olen käyttänyt aiemminkin", niin otat suoraan käyttöön, tutustumatta koneeseen ja varsinkin käyttö ohjeeseen, saatat pahimmillaan hajottaa koneen käyttökelvottomaksi jo yhdellä käyttökerralla. Unohditko poistaa kuljetuksen ajaksi asetetut pitkät ruuvit?
Kun taas tutustumalla kaikessa rauhassa käyttö ohjeisiin saat selkeät ohjeet siitä miten toimia..

Haluan varmuuden vuoksi korostaa, että ei, en verrannut subia pesukoneeseen, eikä siis ole tarvetta mieltään pahoittaa asiasta.

Droppi taasen vallitsevassa suhteessani on kuin krapula. On ollut kivaa ja adrenaliini (mm) poistuu elimistöstä, aiheutuu ns krapula.

Tuossa on tietty se ongelma, että jos yleinen käytäntö mitä koko yhteisö kannattaa on sarja erilaisia jälkihoitoja, eikä subikaan itse tiedä vaihtoehdosta mikä hänelle itselleen paremmin sopisi, ei siinä vastuut paljoa auta ennen kuin vastaan tulee parempi vaihtoehto. Kolumnin pohdiskelemalla tavalla olisi vastuullista vähintään kokeilla jälkihoitaa, jotta sen sopiminen tai sopimattomuus itselle voidaan todeta.

[bikantti]

Onpa kiva kun tulee keskustelua

Lamaantuminen ei varmastikaan ole kaikille sessioiville tai alistuville tuttu oman kokemuksen kautta. Ja varmaankin oikein hyvä niin. Ajatushan ei sinänsä ole monimutkainen, jos miettii eläimiä... 1) jotain yllättävää tapahtuu 2) lamaantuu (jos lamaantuu) 3) säilyy hengissä (jos säilyy) 4) ravistelee itsensä /juoksee pakoon 5) jatkaa elämää toimintakykyisenä. Siinä missä eläin vaistonvaraisesti toimii oikein (tai väärin ja kuolee), niin ihminen voi lamaantumisen jälkeen hyvin jäädä jumimaan ja siten droppaamaan. Ja miksipä ei jäisi, jos ei koko ilmiöstä ole edes tietoa.

---
Kysymys: mistä tietää viikkojen päästä tulleesta dropista, että se liittyy sessioon/seksiin/suhteeseen?
----

Mistä ylipäätään tietää mielen asioista? Itsetuntemuksella ja keskustelulla. Tietääkö varmasti? Ei.

* * *

Selvennän varmuuden vuoksi, että en ole tässä suosittelemassa, että nyt vaan kotona kaikki TRE:n kimppuun. Ei. Vaan linkissä on lisätietoa, jos jotakuta kiinnostaa. Ja se hurja "vaihtoehtolääketiede" mitä kolumnissa yritän vihjata kokeilemaan jos aiemmat halikeinot eivät ole olleet riittäviä, on tosiaan esim. orgasmi jossa tärisee tai vaikka juoksulenkki. Jotain fyysistä ja "repivää", jossa on itse toimijana. Kertokaa toki, jos tulee vaarallisia sivuoireita.

* * *

---
Olen keittiöpsykologina ajatellut, että dropissa olisi kysymys jostain maanisdepressivisyyden kaltasesta tilasta: Sessio on intensiivinen ja huikea kokemus, jonka seurauksena normielämä ei oiken tunnu miltään? En voi sitä tosin todentaa edes empiirisesti, kun droppia ei ole tullut koettua - Sen sijaan pohjattomia (ja hoitamattomana vaarallisia) jälkipanetuksia kyllä. Jälkihoito on mulle enemmän sitä (oksitosiinipitoista?) hoivaa ja suhteen lujittamista. Satunnaisissa seikkailuissa jälkihoitoa ei mun mielestä välttämättä tarvita, mutta silloin saa olla kyllä aika hyvä setti, että tätä tiikeriä näkee uudestaan. 

Tuo kuulostaa siltä, miten itsekin miellän tavanomaiset dropit, eli joissa ei ole lamaannusta. Ekana on "huvipuistokivaa" ja sit tylsä harmaa arki. Eli mielihyvävälittäjäaineet menee tappiinsa ja sitten haihtuu. Hmm. On varmaan aika yksilökohtaista, että tarvitseeko jälkihoitoa ja jos, niin millaista jälkihoitoa satunnaisten jälkeen. Oma eka ajatukseni on, että satunnaisten jälkeenhän sitä vasta jälkihoitoa tarvitseekin (koska ei ole suhderutiinia jonka turvaan palata), mutta voihan jälkihoidon toki hoitaa aivan itsekin.

* * *

Traumoista on aika monesti tullut puhe erinäisissä ketjuissa. Toki on vastuullista sanoa, että kannattaa mennä ammattilaiselle hoidattamaan traumansa ja se on ihan totta. MUTTA kun eivät kaikki mene, kuka mistäkin syystä. Silloin on ehkä järkevää perehtyä aiheeseen itse jonkin verran eikä vain sulkea silmiään aiheelta.

[pikkusisko]

Traumoista on aika monesti tullut puhe erinäisissä ketjuissa. Toki on vastuullista sanoa, että kannattaa mennä ammattilaiselle hoidattamaan traumansa ja se on ihan totta. MUTTA kun eivät kaikki mene, kuka mistäkin syystä. Silloin on ehkä järkevää perehtyä aiheeseen itse jonkin verran eikä vain sulkea silmiään aiheelta.

Plus ettei niitä traumoja ihan noin vain mennäkään hoidatuttamaan pois systeemistään. On olemassa paljon sellaisia psyykkisiä asioita, joista jää niin mieleen kuin kehoonkin pysyvä näkymätön jälki.

Upea avaus bikantilta jälleen kerran, kiitos  Henkilökohtaisesti en ole kokenut asiaa noin, mutta monille varmasti avaa omia tuntemuksia.

Mulle se menee vähän niin, että joskus lamaannun toisinaan en, ja niin ikään droppailu tuntuu riiippuvan joistain tiedostamattomista universumin liikkeistä enemmän kuin siitä, mitä minun mieleni on kunkin session aikana käynyt läpi. Miten vain, mulle on vieras ajatus että asiaa voisi lääkitä millään suhteen/kontaktin ulkopuolisella asialla, paitsi sitä että liikunta tai muu tuloksellinen toiminta tunnetusti auttaa kaikkeen mielipahaan.

//edit selkeyden vuoksi: en siis missään nimessä laske astrologian vaan silkan inhimillisen sattumanvaraisuuden varaan 

[lemmikki]

Mielenkiintoinen kolumni

Mä en osaa diagnosoida omia tuntemuksiani sen kummemmin traumoiksi tai dropeiksi. Mut kaikenlaisia tiloja on tähän ikään tullut koettua elämässä, sessioissa ja suhteissa.

Lamaantuminen on tuttua. Joskus se on tullut vastaan hyvinkin ikävissä tilanteissa. On saattanut mennä vuosia, ennenkuin olen itsekään kyennyt ajattelemaan ja muistelemaan, mitä oikeastaan tapahtui. Sen tapahtuessa kun olen halunnut ulkoistaa itseni tilanteesta kokonaan. Sanoiksi pukeminen on vienyt vielä pidempään. Toisaalta, sessioissa näitä ei ole koskaan tapahtunut.

Erilaiset lukotkin ovat sen sijaan tutumpia. Session tai rankun jälkeen tai aikana saatan menettää kykyni muodostaa lauseita. Voi mennä aikaa, että saan itsekään ajatuksista kiinni. On vain tyhjä olo tai pintaan nousee jotain, joks vaatii pureksimista , ennenkuin sitä voi avata yhtään kenellekään. Itkut ja tärinät eivät ole harvinaisia vieraita. Yleensä koen ne hyvänä.

Tärkein tapa purkaa kaikkea sessiossa tai suhteessa yleensä tapahtunutta on ehdottomasti kommunikoiden toisen osapuolen kanssa. Se ei vain aina olekaan helppoa, jos joku on herättänyt minussa vihaa, joko tilannetta, itseäni tai toista osapuolta kohtaan. D/s -suhteessa negatiivisen palautteen antaminen ei aina tule edes mieleen. Eikä asioista puhuminen silloin, kun niille ei oikeastaan voi tehdä mitään puhuen, aina auta tarpeeksi.

Liikunta äärirajoilla on hyvää lääkettä moneen tilanteeseen. Vaikka itse en tosiaan lähde herkästi diagnosoimaan olojani - tunnistan vain, että jotain on tekeillä.. tunnistan aika herkästi tarvetta jollekin. Joskus kaipaan vain syliin. Joskus haluan puhua tai kirjoittaa kaiken ulos. Joskus fyysinen kipu tuntuu helpottavan päänsisäisiä. Laukaisevan jotain niin, että wen jälkeen purkaminen on menestyksekkäämpää. En puhu nyt kivulla peittämisestä vaan pikemminkin kuoren rikkomisesta.. kun olen mennyt omaan kuoreeni tiedostaen tai tietämättä, sieltä voi yleensä päästä poiskin. Joskus haluan purkaa kaikkea rauhassa. Yksin. Tanssia puhuttelevan musiikin tahdissa niin pitkään, että tärisyttää, kyyneleet valuvat ja alkaa oksettaa. Huutaa tyynyyn. Tai vaikka juosta. Juoksu ja kamppailulajit ovat omalla kohdallani ne tehokkaimmat päänhoitajat, jos kipuilun lähde on jotain, mille ei oikeastaan voi mitään. Vihaa. Surua. Pahaa oloa. Omaan napaan tuijottelu jatkuu, mut saan siihen tiettyä etäisyyttä. Keskityn kehooni. Annan ajatuksille luvan pysyä hetken poissa ja palaan niiden ääreen vahvempana tai niin väsyneenä ja heikkona, etten jaksa enää taistella puhdistavaa itkua ja hajoilua vastaan. En ole osannut ajatella, että sitä voisi ihan tieteellisestikin selittää, miksi patoutumien purkaminen liikkun helpottaa oloa.

Aina joskus tarvii uskaltaa särkyä, että voi tulla ehjäksi. Joskus uudelleenrakentaminen on vain parempi vaihtoehto, kuin paikka tai laastari täsmäkohtaan. Ja toisen on helpompi auttaa kasaamisessa, kun voi nähdä palapelin sen sijaan, että näkee vain tiiviisti suljetun pakkauksen, jonka etiketti on musta, eikä siinä lue mitään.

Aika usein halutaan korostaa jälkihoitoa ja ajatellaan hyvän D:n huolehtivan siitä asianmukaisesti. Mut mun kohdalla hoitojakso voi olla pidempi ja vaatia myös omatoimista kuntoutusta. Kunhan toinen on läsnä sitten, kun olen siihen valmis. Ja osoittaa olevansa valmis kuuntelemaan aina, jos sitä tarvitsen.

Mä en ymmärrä miksi TRE -viittaukset halutaan tulkita vaarallisena vaihtoehtohoitona. On oikeita, suuria ja hoitoa vaativia traumoja ja sisäisiä taisteluita. Sit on niitä, joiden kanssa voinee huoleti painia ilman ammattiapuakin. Eikä bdsm ole välttämättä mikään ratkaisu tai lääke tarkoitushakuisesti johonkin, mutta eri elementit vain saattavat nostaa milloin mitäkin pintaan. Useimmiten sen kaiken läpikäynti tekee hyvää.

[vila]

TRE ei ole vaihtoehtolääketiedettä, mutta ominpäin opeteltua siitä saattaa jäädä oleellisia asioita pois.

Minä kyllä suosittelisin, että niitä oloja kannattaa tutkia ja tulkita ennen kuin ne työntää fyysisellä tekemisellä pois päästä. Esimerkiksi voi kirjoittaa sessiopäiväkirjaa ja pohtia miltä mikäkin tekeminen tuntui - ja sitten jakaa se D:n kanssa. Meillä käydään aina sessio läpi jos olen kokenut jonkun jutun epämiellyttäväksi. Jähmettyminen ja droppailu ovat oikeasti aika vakavia asioita, joiden syihin kannattaa paneutua ettei niistä muodostu vakavampi traumoja. Ne voivat myös olla traumareaktioita oikeissa traumoissa syntyneisiin triggereihin. Itseään ei kannata pelätä.

Minusta jos psyykkisesti tuntuu pahalta niin sitä ei kannata hukuttaa fyysiseen tekemiseen vaan puhua asiasta. Tai kirjoittaa jos ei halua puhua. Fyysisellä tekemisellä kannattaa hoitaa vain fyysisiä oireita.

[lemmikki]

vila, mäki suosin puhumista ja kirjoittamista, mut on aika usein tilanteita, et siihen itse asian ytimeen ei niin pääse kiinni, ennenkuin on jotenkin laukaissut tilannetta. Eikä asioita ole tarkoitus juoksulenkin jälkeen työntää sivuun. Kaikki ei toimi kaikilla. Mulla liikunnasta on usein apua. Oli kiva saada sille teoriapohjaa

[Kahlitsija]

Minusta jos psyykkisesti tuntuu pahalta niin sitä ei kannata hukuttaa fyysiseen tekemiseen vaan puhua asiasta. Tai kirjoittaa jos ei halua puhua. Fyysisellä tekemisellä kannattaa hoitaa vain fyysisiä oireita.

Tässä olisi hyvä muistaa, että ihmiset ovat tässäkin asiassa hyvin erilaisia. Nykypäivänä jo esimerkiksi psykoterapiastakin on kymmeniä virallisesti hyväksyttyjä muotoja, koska sama ei toimi kaikille. Joillekin asioiden analysointi ja niistä puhuminen saattaa varsinkin alkuun vaan pahentaa asiaa. Kuulun itse joukkoon, jolle vaikeiden aisoiden ja kokemusten purkaminen onnistuu parhaiten liikunnan ja muun fyysisen tekemisen kautta. Vasta tämän jälkeen tiettyyn pisteeseen päästyä on niin, että se legendaarinen kommunikointi ei vain pahenna asiaa.

Näistä droppailuista ja vastaavista minun on toki domina vaikea sanoa mitään, mutta tämä noin yleisesti fyysisen toiminnan hyödyistä tietyn tyyppisillä ihmisillä. En minäkään odota, että koska itse toimin näin, ei toiselle voisi keskustelu tai päiväkirja olla toimivin malli.