Kielekkeellä

[Kolumnisti]

Kielekkeellä

 
Minulla on ollut sukupuoleen ja erityisesti naisena olemiseen liittyviä fantasioita ja haaveita about niin kauan kuin muistan. En ole transsukupuolinen - olen monella tavalla iloinen ja tyytyväinen ollessani mies. Kehoni on kiva monella tavalla. Tykkään äijäillä ajoittain joissain asioissa ja "porukan isoveli" on minulle erittäin mieluisa rooli. Tykkään luoda turvaa maskuliinisella tavalla. Olla maskuliininen.


Tykkään olla feminiininen. Koen feminiinisen seksuaalisuuden kiehtovana ja addiktiivisena, enkä pysty kuvittelemaan olevani miehenä yhtä halukas, yhtä täynnä seksuaalisuutta kuin naisena. Pitkät kynnet, korsetti, korot, kapeat hameet, kaikki mikä tuo siroutta ja avuttomuuden tunnetta ilman varsinaista kahlitsemista saa aikaan seksikkäät väreet ja miellyttävän kuhinan pään sisällä. Siinä missä miehenä ollessani koen antavani energiaa ympärilleni, uppoutuessa naisellisuuteeni tuntuu kuin täyttyisin energiasta itse, aivan kuin sisälläni pyörisi jonkinlainen dynamo, joka lataa akkujani tilanteen intensiivisyyden noustessa aina voimakkaammin. Se on minulle tärkeä voimavara ja osa minua.


Jokainen ensimmäinen kerta oli erittäin vaikea. Ensimmäinen kerta ennen kuin pystyy kertomaan toiselle omista haluistaan ja se pelko, mitä siihen liittyi. Siinä kielekkeellä ollessa, kun katsot alas veden pintaan ja mietit, että rohkeneeko hypätä. Onko vesi lämmintä vai kylmää tai ehkä jopa jäätävää? Pystynkö putoamaan riittävän sulavasti välttäen kivun vai lähteekö henki kovaa veden pintaa vasten? Onko alla riittävän syvää vai koituuko piilossa oleva kivi kohtaloksi? Pelkäsin reaktiota, häpeää, pilkkaa ja sääliä. Pelkäsin sitä, että toinen ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Että se on liikaa. Mutta eniten pelkäsin sitä, että kun kerron, niin paluuta vanhaan ei ole. Pinnan alla odottaa uusi todellisuus, maailma joka on täynnä haasteita ja mahdollisuuksia. Ja ainoa mahdollisuus toteuttaa sitä, mitä olen aina halunnut ja haaveillut.


Silti vanhasta turvallisesta todellisuudesta oli vaikea luopua. Välillä haikaillen muistelen sitä, kun asiat olivat yksinkertaisempia. Oli vain mies, joka tunsi oman miehuutensa ja roolinsa tutuksi ja helpoksi. Ei tarvinnut työstää, kerätä rohkeutta, kohdata niitä kaikkia tunteita. Ja mikä parasta, ei voinut saada sitä, mitä oli aidosti halunnut.


Nyt ensimmäisiä kertoja on takana lukemattomia. Kielekkeet tuntuvat matalammalta joka kerta. Julkisesti ulkona, bileissä, kaupassa, töissä, ystävien edessä. Itsensä katselu peilistä. Yhä rohkeampien ja seksikkäämpien asujen pukeminen. Olen alkanut addiktoitumaan siihen tunteeseen, kun kielekkeeltä olen jo irronnut, mutta uusi todellisuus ei ole vielä kohdalla. Se hetki, kun katsoo alas, tietää että paluuta ei ole, mutta ei vielä tiedä onko vesi kylmää. Kuin miehen orgasmi hetki ennen ejakulaatiota, kun tietää että pysäyttää ei voi. Kuin olisi enteriä painanut pyytäessään tuoreen ihastuksensa ensi kertaa facessa treffeille ja jää odottamaan vastausta.


Nyt olen kuitenkin jälleen kielekkeellä. Ja se on korkeampi kuin aiemmat. Tällä kielekkeellä olen vieraillut lukemattomia kertoja, haluten palavasti hypätä, rohkeutta löytämättä. Välillä on ollut turvavaljaat käytössä, köysi vyötäröllä, toisella kädellä yli roikkuen, mutta se ilmalento on turhauttavasti edelleen kokematta. Joka kerta kuin väkisin ovat kädet puun ympäri kiedottuna. Olen mielestäni switch, näen itseni alistuneena haaveissani, välillä täysin tahdottomana. Haluan sitä, janoan sitä, riudun kielekkeellä. Dominointi on tuttua ja turvallista. Hallinnassa en ole haavoittuva. Elementti on tuttu, todellisuus kartoitettu ja säännöt selkeät. Minä vien, suunnittelen, toteutan, annan, kannan vastuun ja sinä nautit. Miten toimii se todellisuus, jossa minulla ei ole hallintaa? Mitä pelkään eniten siinä todellisuudessa? Pelkäänkö, että paluuta ei ole, pelkäänkö luopua tutusta turvallisesta todellisuudesta? Mietinkö vain, että mitä voin menettää? Vai pelkäänkö saavani juuri sen mitä haluan?


Mitkä ovat sinun kielekkeesi, joilta olet halunnut hypätä tai haluat hypätä, ja olet pystynyt hyppäämään? Millä kielekkeellä roikut edelleen, pohtien mitä alhaalta löytyy?



  Snoochi, edessään mahtava näköala

[Velma]

Kiitos tästä, tämä kosketti kun omassa elämässä on paljon ollut vastaavia teemoja. Hyvin kuvailtu ja kirjoitettu. Omien haaveiden tavoitteleminen voi olla todella pelottavaa ja silti ne ei jätä millään rauhaan .

[onez]

Hyvä kirjoitus

[Ms. M]

Mulle rakastuminen on aina ollut kielekeellä seisomista. Ja kun on hypännyt, niin aina sitten mahalaskulla veteen vaikka kuinka olisi uskonut onnistuvansa. Tunnepuoli on mulle kielekkeitä täynnä.

Seksuaalisuuden puolella ei kielekkeitä juuri ole. Enemmänkin se on sellaista virran mukana menemistä.

[Tigrita]

Olipa hieno teksti. Jään pohtimaan omia kielekkeitäni.

[DareDoll]

Upean rohkea kolumni, kiitos tästä, monia asioita herättelevä 

[Ansku]

Upea teksti. Paljon mietittävää.
Iso kielleke mulle oli antaa itsensä rakastua niin, että jos toinen haluaisikin pois, itse jäisi rammaksi. Joskus tämä totuus säikäyttää edelleen. Miten toisesta voikin kasvaa niin vitaali osa itseä. Haavoittuvaisuus on ainoa tapa voittaa. 

[Tiia (Niina)]

Tämä on paitsi hieno kolumni myös kohtuullisen loistava deitti-ilmo.

Tavallaan välillä kaipaan takaisin niille korkeimmille kielekkeille, joilta olen jo hypännyt.

[Snooch86]

Tämä kolumni suorastaan pursusi ulos, kun mietin niitä ihmisiä keitä näen heidän omilla kielekkeillään. Kun he haluavat kovasti jotakin, mutta eivät uskalla heittäytyä peläten kaikkia niitä uhkakuvia mitä siihen voi liittyä ja näin hukaten ne kaikki mahdollisuudet mitä sieltä voisi löytää. Pahimmillaan he tuovat jonkun muun mukanaan kielekkeelle, lupaavat hypätä toisen perässä, ja perääntyvätkin viimehetkellä, näin muita karvaasti satuttaen. Se sai minut pohtimaan mitä voisin puhua omasta kokemuksestani, ja sitten kerroin vain omista kielekkeistäni. Kuinka ihmiset saisi huomaamaan ne omien pelkojen kahleet ja kyseenalaistamaan ne pelot, löytäen sen aidon rohkeuden hypätä?

[SaRu]

On aivan liian helppoa jättää hyppäämättä. Roikkua kiinni siinä viimeisessä puunkäppyrässä ennen kielekettä. Katsoa miten muille käy kun ne hyppää ensin.
Sillä ei ole väliä, että ne muut hyppää eri kielekkeeltä.

Mun elämää on keikautettu lyhyen ajan sisään niin, että mitään tuttua vanhasta ei ole. Ja vaikka nyt olisi helpointa muuttaa se viimeinenkin ajatuksen oravanpyörä, mieli tarttuu tähän mihin on nyt jo juurtunut.
Ei enää muutoksia, ei en hyppää taas uuteen.

Pelkoa se vain on.
Tarvitsisin taas tornadon joka repisi tuon puun irti jolloin mulle ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin hengittää syvään ja hypätä.
Hyväksyä se, että mä pärjään. Ja että alhaalla mua odottaa uudet ystävät, joiden varaan mä voin luottaa.
Mä en ole yksin, vaikka itsellinen olenkin.

[bin_hki]

Hieno kirjoitus - ja rohkaisuksi niille, jotka taistelevat identiteettinsä kanssa. Varsin viehtyneenä tyttöilijöihin, olen kovin ilahtunut, että tämän kirjoitit. 

[Themisto]

Jokaisen fetissin itselle tunnustaminen on ollut jonkinlainen kieleke. Varsinkin nuorempana. Mitä tuomittavampi vanilijaisissa sosiaalisissa piireissäni, sen vaikeampi.

Ehkä viimeiset 8 vuotta olen tuntenut itseni riittävän hyvin kyetäkseni innostumaan orastavista uusista kiinnostuksista pikemminkin kuin peittelemään tai häpeilemään niitä. Tämän sovinnon olen tehnyt itseni kanssa.

Nyt olen kuitenkin taas kielekkeellä, sillä kokemani ristiriita kaappikinkyilyn suhteen on paisunut yli sietokyvyn ja kuumottelen nyt julkituloa.

Kielekkeellä seistessä tulee kylmä. Parempi vaan hypätä niin saapahan ainakin veren kiertämään. Nenästä kiinni ja än yy tee...

[DareDoll]

Samuli Edelmannin uusin biisi tulee tästä kans mieleen:
Sit kuulin sielussain "hei älä luovuta. Reunalla kuuluukin pelottaa. Niin kauan kun tahtoa jäljellä toivoa, jokainen haava vaan vahvistaa...Reunalla kuuluukin pelottaa." 

[Galesi]

Itselle oli aikoinaan tosi paha kieleke ihan vain päästä alkuun oman seksuaalisuuden kanssa, vaikka haluja oli. Kyky heittäytyä mukaan vain uupui ja siinä hukkui rohkeutta keräten monta vuotta. Sen jälkeen on ollut kyllä ihanaa, vaikka välillä on kovin pahalta tuntunut.

Ihmisten lähelle päästäminen oli myös vaikeaa. Jotenkin sitä vain tottui olemaan omissa oloissaan ainakin henkisesti. Sitten joku rastatukka upotti hampaansa muhun. Oon mä välillä ottanut henkisesti niin kovasti turpaan, että on tehnyt mieli käpertyä vaan kerälle ja jäädä sinne, mutta se toinen vaihtoehto varmaan ois ajanut mut hautaan pidemmän päälle.

Yksi kieleke oli käydä ottamassa ekan kerran oikeata kyrpää. En mä sitä vieläkään osaa oikeen ite hakea, vaikka se kivalta tuntuikin ja erilaiselta alistumiselta. Kai tuosta uusimisesta jonkinlainen este on muodostunut.

Se kieleke miltä en ole vielä onnistunut hyppämään on toi parisuhdekieleke ja tietyllä tapaa myös rakastuminen on aika iso hyppäys. Pari kertaa oon siinä seissyt, mutta sitten pakittanut keksien jonkun hyvän (teko)syyn omassa päässäni. Jälkikäteen on sitten sattunut aika paljon, kun on miettinyt, että oliko tää toinen vaihtoehto yhtään sen parempi. Vieläkin tuntuu pahalta välillä, kun yrittää miettiä sitä omaa järkeilyä siinä tilanteessa. Ehkä tuolla isossa maailmassa tuokin olisi helpompi, kun ne ihmiset ei tulis vastaan tuon tuosta.
Mahdoton toki sanoa onko tullut tehtyä oikea ratkaisu vai se elämän tyhmin ratkaisu ja turha sitä on kauheasti murehtia.

Rakastumisen kanssa on tullut henkisesti osumaa sen verta paljon välillä, että se vie oman aikansa uskaltaa uudestaan.

Kiitos Snoochille hyvästä kirjotuksesta

[Lynx]

Mä mietin tätä eilen illalla ennen nukahtamista. Tällä hetkellä tuntuu olevan kaksi kielekettä. Toisen reunalla heilun ja saan oikein pidätellä etten hyppää, toista en oikein uskalla lähestyäkään, vaikka se näyttää tosi houkuttelevalta. Ensimmäinen on kinkykaappi (tai oikeastaan sen murtaminen), toinen on switch.

Mitä enemmän pörrään klubipuuhissa ja skenessä mukana, tutustun uusiin ihmisiin ja koen syvää laumatunnetta, sitä vähemmän ajatus kaapin murtumisesta pelottaa. Tiedän mitä olen ja mitä haluan, enkä koe siitä minkäänlaista häpeää, päinvastoin. Se on voimaannuttavaa, eheyttävää, hyvällä tavalla haastavaa. En pelkää ongelmia, tiedän että selviän niistä.

Switch. Se pelottaa. Etenkin juuri tässä ja nyt mun subiuteni tuo niin suurta turvaa, ja ajatus siitä että se olisin minä, joka on vastuussa, kauhistuttaa. "Eihän minusta ole siihen, en pysty, en osaa, katastrooffi tulee!" Ja silti tiedän että se jossain sisällä kutkuttelee. Olen tuntenut sen läheisen ihmisen kanssa pienen hetken. Kun otan kiinni tukasta ja kulmahampaat tulee esiin, virnistän ja hän katsoo minuun suurilla silmillä, katse täynnä luottamusta ja nautintoa. Se on jotain erityistä. Tiedän etten voi satuttaa tai loukata, koska en tee mitään yllättävää ja harkitsematonta, ja yhteys on syvä. Mutta se vaatii erityisen läheisen ihmisen, muuten en switchiäni uskalla päästää ulos.

Paitsi ehkä köysissä. Kunhan vain harjoittelisin! Se into on sisällä, haluan oppia käsittelemään köyttä, haluan luoda yhteyden ihmiseen köysien kautta, haluan leikkiä, hallita, hoitaa, antaa.

Oikeastaan haluaisin että mun switchiys ei olisi kieleke. Eikä sen tarvitsekaan olla. Teen siitä just sen mitä haluan. Haluan ottaa pienen askeleen kerrallaan, ehtiä ihastelemaan ja tutkimaan kaikkia kasveja rinteellä, poimimaan kauniita kiviä muistoksi, haistamaan tuulessa suolan ja vastaamaan lokkien huutoihin. Elää hetkessä ja huolella.