Pyllistys!

[Kolumnisti]

Pyllistys!

Minä tulin skeneen melko lailla perse edellä. Jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä mikä minuun meni. Seisoin baarin kynnyksellä, vapaana ja valmiina seikkailuun, ja yhtäkkiä se iski. Pysäyttämätön tarve pyllistää.

Kylppärin kaakelit nirhoivat polvia ja notkistelu särki alaselkää, kun taistelin tuntikaupalla kameran itselaukaisimen kanssa saadakseni kroppani näyttämään oikeanlaiselta. Sellaiselta, joka omastakin mielestäni on kaikkein himoittavin. Noin kahdestasadasta otoksesta valikoitui viimein voittaja, ja voi ettien että miten olin itseeni tyytyväinen. Vessankeltaisella valaistu mestariteos oli minulle lippu luksukseen saada kokea, että olen seksikäs ja haluttu tässä uudessa ympäristössä.

Jos saisin sanoa sanasen tuolle muutaman vuoden takaiselle itselleni, tiedän tismalleen mitä se olisi: Mitä helvettiä nainen. Ajattelin sitten esitellä itseni puhuvana persauksena, ja olin vielä oikein hyvilläni kun minusta sitten tunnuttiin tykkäävän. Nouse nyt herrantähden siitä vessanlattialta ja kasvata parit pallit.

On vaikeaa nähdä yhtään mitään pahaa siinä, jos nainen on ylpeä vartalostaan ja julkaisee siitä seksikkään kuvan täydessä ymmärryksessä ja täysivaltaisena päättämään omasta kehostaan. Taikka jos D haluaa esitellä muille omistamaansa joko ylpeydestä tai ihan vain kiksien vuoksi kaikessa konsensuaalisuudessa, niin mikäpä mokoma siinä.

Jokin tässä vain silti haisee. Me seilaamme tässä loputtomassa pyllymeressä huolettomasti kuin milläkin ruotsinristeilyllä, eikä kukaan viitsi käydä kurkistamassa kuka tai mikä tätä laivaa ohjaa. Kenelle me oikeastaan pyllistämme kun lataamme kuvamme kenen tahansa katseltavaksi, ketä todella tahdomme miellyttää ja miksi? Entä esittävätkö ne kuvat edes meitä vai sitä mitä pidämme ihailtavana? Yksi kuva voi vaieta ja valehdella tuhannella eri tavalla. Mitä jos täydellinen takapuoli onkin toisinaan pelkkä naamio jolla kätkemme todelliset kasvomme?

Nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta. Tämä hyvä. Mutta onhan se nyt pelkkää paskapuhetta silloin, kun vain valetaan väkisin isompi määrä massaa tismalleen samanmalliseen muottiin kuin ennenkin. Inspiroivat kuvat "oikeista naisista" ovat tuskastuttavan tiuhaan muotokuvia pluskokoisista huippumalleista tai supertähdistä, jotka ovat joko voittaneet geenilotossa jättipotin tai tehneet ihan samalla tavalla helkkaristi töitä kuin pienempikokoiset kollegansakin. Ja ei kai nyt kukaan tosissaan kuvittele, että ne kurveja korostavat gaala-asut on puettu pelkän saunapuhtaan ihon päälle..? Ehkä tässä tosiaan tarvittaisiin taas sellaista sukupolvea, joka ottaisi ja polttaisi korsetit kokossa ja repisi kaiken litistävän ja latistavan kappaleiksi. Jospa sen jälkeen voisimme nähdä kauneuden ja seksikkyyden toisenlaisin silmin.

Mitä tulee ihmiskehon estetiikkaan, ihailussa tai fetisseissä itsessään ei ole mitään vikaa. Joskus ne voivat kuitenkin olla pestejä pakkomielteisyyteen. Oma kehokuvani on fantasioideni vuoksi ikuisesti kierossa erityisesti lantion kohdalta: minun kulmani eivät tiimalasiksi taivu vaikka asuisin kuntosalilla. Ja tiedättekö, se ihan totta syö minua. Olen peruuttamattomasti sitä mieltä, etten minkään muun mallisena voi olla oikeasti seksikäs. Minunkin täytyy tyytyä feikkaamaan korsetein ja kuvakulmin.

BDSM ja fetisismi ovat paljon muunkinlaisia kuvia kuin ihannevartaloisia naisia pyllistämässä. Vaikka seksikkäänä pidettyjen asioiden varianssi on meillä valtava, päällimmäiseksi tuppaa pulpahtamaan unelmanaisen houkutus. Bilemainoksista lähtien tämän sortin aktiviteetteja tuodaan tykö lähestulkoon aina pukemalla sama hottisbeiben paperinukke milloin minkäkinlaisiin vermeisiin.

En esitä ettäkö meidän pitäisi pyllyposeerauksista pidättäytymän. Tietynlainen keimailu on kiinteä osa kinkykulttuuria, ja siinä voi olla myös vahvasti voimaannuttava aspekti. En vain usko olevan ollenkaan haitallista, jos välillä pysähdymme miettimään miksi me näitä kuvia julkaisemme, ja mistä moiset tarkoitusperät onkaan revitty.

Ennen kaikkea, millaisia vaikutuksia näiden ihannekuvien tauottomalla toistamisella on.


  - pikkusisko, joka tahtoo tässä yhteydessä osoittaa seisten suosiota DrDDR:n upeille kinkykuville. Mitään yhtä aidosti kehopositiivista en ole tähän asti tullut nähneeksi.

[Nvriih]

Hyvä kirjoitus! Omalla kohdalla pyllykuvat ovat sopivan eroottisia mutta silti yksityisyyden säilyttäviä. Sama pätee tissikuviin. Pyllystä ja tisseistä minua ei voi tunnistaa, ja ne ovat vielä häveliäisyyteni kannalta ok näyttää netissä. Esimerkiksi kovin tarkkoja pillukuvia en halua jakaa, koska koen niiden näkemisen kuuluvan vain tietyille henkilöille. Pyllyn ja tissien myötä jää myös näyttämättä ne kohdat kehostani, joita inhoan.

[litsi]

Kehonkuvaa, sen kokemista ja toiselle esittämistä tulee useinkin pohdiskeltua.

Meillä on siitä hauska korkkiruuvikierre Isäntäni kanssa, että molemmat ovat olleet urheilullisia, kiinteitä ja onnellisia vartalonsa kanssa. Isäntä katsoo peiliin ja näkee pömppä vatsan ja kaventuneet reidet; minä näen hänellä vahvan selän, miehekkäät hartiat ja kirveellä veistetyn komeat kasvot. Minä katson peiliin ja näen kadonneen vyötärön, allit ja takamuksen joka ei pysy terhakkana muotoilevilla sukkahousuillakaan; Isäntäni näkee pyöreät rinnat, lantion josta uskaltaa ottaa kiinni ja solakat sääret.
Kunpa itse kukin voisi nähdä itsensä siten, miten rakastaja sinua katsoo.

Kun on kuvattavana, jos tietää olevansa kuvattavana, tulee heti vedettyä vatsaa sisään, selkä notkistettua ja kasvojen ilme mietittyä tarkasti. Vaikka ihminen on luonnossa virheissään seksikäs, valokuvissa viehättävä on vain se, mihin silmä on tottunut. Kun olet kuvassa, sinua verrataan muihin kuviin. Kuvassa olet kauppatavaraa. Noin niinkuin kärjistetysti, mielestäni. Tosin osittain tähän mielestäni vaikuttaa sekin, miten hyvin tunnet kuvassa olevan henkilön; itse olen ainakin paljon tarkempi siitä, miten "virheelliseltä" julkaistavassa kuvassa näytän silloin, kun kuvan katselijat ovat minulle tuntemattomia. Heikkouksiaan ei halua jakaa.
Vaikka eihän muiden mielipiteellä ole mitään merkitystä, niinhän.

[lemmikki]

Kiitos pikkusisko jälleen loistavasta kirjoituksesta

Olipa helppo tunnistaa itsensäkin tekstistä, mutta silti vaikea kommentoida ihan heti. Arvatkaapa miksi? Koska mä teen tuota vieläkin. Niinkuin sadat muutkin pyllistelijät täällä ja monilla muilla aikuisten sivustoilla.

No, täytyy tunnustaa, et en mä ahteriani juurikaan tätä sivua varten ole ikuistanut ja kuvilla on tapana kadota aika ajoin. Mut lataanpa aina silloin tällöin syystä tai toisesta kuvan, jos kiva sattuu olemaan hollilla. Mä en aiemmin uskonut, että koskaan tekisin niin. Itsekritiikki, exhibbarin majailu niin syvällä itsessäni, etten edes tiennyt sen olevan siellä ja kaikenlaiset yksityisyyteen liittyvät huolet olisivat estäneet.

Mut tännepä munkin pakarani lopulta päätyivät. Eikä mua oikeastaan edes kiinnosta kuka ne näkee tai mitä niistä ollaan mieltä. Jos tykätään, on ilo olla edes iloksi. Jos ei pidetä, kuvaa voi kätevästi vaihtaa klikkaamalla toista. Tai hätätilanteessa kannattaa rikkoa tietokoneen tai puhelimen näyttö lähimmällä painavalla esineellä. Vaihtoehtoisesti haarukka silmämunassa toimii myös.

Mutta miksi me tosiaan tehdään tätä? Samaan aikaan saatamme naureskella teineille ja bimboille, joille tykkäysten ja seuraajien määrä somessa on kaikki kaikessa. Mä keksin parikin syytä sen lisäksi, mitä Nvriih oli tuossa pohtinut. Jossain vaiheessa, kun seuranhakukin oli jokseenkin ajankohtaista, oli helpompi vain näyttää jotain, kuin vastata kaikkiin kysymyksiin ulkonäöstä. En mä osaa kertoa miltä mä näytän sanallisesti. Toki kuva voi hämätä paljon tarkkaan rajattuna ja kulmat oikein mietittynä, mut jotain suuntia se antaa silti. Ja kasvoja en halua tänne paiskata vaikka miiteissä ja bileissä ne näytänkin kursailematta. Toinen syy on ihan puhdas huomionhaku ja itsetuntoboostin tavoittelu. On kiva kuulla näyttävänsä kivalta. Piste. On myös kiva kantaa kortensa kekoon - kun esittelemme täällä pieniä, suuria, pehmeitä, kiinteitä, muhkuraisia, siloisia, mustelmaisia, sotkettuja ja puhtoisia kannikoita, ehkä jokaisen olisi helpompi hyväksyä myös se omansa. Ehkä jonain päivänä olisin vielä valmis lataamaan kuvan, jossa kulmat ja asennot olisivat vähemmän imartelevia - tosin sekin on ihan katsojan omassa silmässä, voi olla, että jonku mielestä poistan ne parhaat aina luottaen, että kun kuvaa ei ole, mitään sitä vastaavaa todellisuuttakaan ei ole Mut vaikka kuinka olisin selkä kaarella ja kamera oikein tähdättynä, ei mun kroppa ole mallivartalo. Eikä sen tarvii olla.

Onhan se ehkä vähän säälittävää, mutta perspiccien yleisyydestä päätellen varsin luonnollista ja ymmärrettävää esitellä itseään kasvottomana näin. Se on myös tosi harmitonta. Tähän massaan on kiva hukkua. Sivukaupalla yhtä tissien ja peppujen merta, joita kiinnostuneet voi tiirailla. Kivahan noita itsekin on katsoa. Eikä niihin ihan heti kyllästy.

Toisinaan silti uusia kanssakinkyjä kätellessä ja nimimerkkiä ääneen sanoessaan tajuaa, et nää varmaan tunnistaiski mut takapuolelta, ainaki jos laskisin housut. Se vähän kuin häiritseekin joskus. Mut ei niin paljon, ettenkö nytkin tähtäisi pakaroita taivaisiin ja peruuttelisi kuorma-auton peruutusääntä imitoiden takaisin foorumille muiden perseilijöiden sekaan.

[pikkusisko]

Kiitos lemmikki 

Tämä oli itse asiassa vaikein kolumni koskaan mulle kirjoittaa. Oli aivan äärettömän vaikea pukea mihinkään loogisesti seurattavaan muotoon asia, joka ahdistaa niin epämääräisellä tavalla.

Totta kai kaikki haluavat olla kuvissa edukseen. Mutta se, mikä sitten on imartelevaa, onkin toinen kysymys. Itsehän olen kehoneurooseissani päätynyt niin pitkälle, etten siedä ollenkaan kenenkään muun ottamia kuvia itsestäni - minun täytyy saada kontrolloida sitä miltä kuvassa näytän. Ja minä tahtoisin valtavan kovasti näyttää siltä kuin ne vartalot ja kasvot joita itse ihannoin.

Mutta enpä näytä. En ole koskaan näyttänyt. Minulla on leveä ja ulospäintyöntyvä leuka, hassu nenä ja suomalaisen neliskanttinen lantio. Välillä lihon ihannepainostani ja kasvatan pottupeltoa reisiin ja pyllyyn. Sen perusteella mitä olen oppinut pitämään kauniina, en valitettavasti täytä kriteereitä. Pelfiet ja selfiet ovatkin olleet minulle varsinkin kinkytaipaleeni alkupuolella kuin kaninkolo ihmemaahan. Niiden kautta voin leikkiä fantasiaelämää, jossa olisin ihmisten silmissä sellainen kuin haluaisin olla, kaunis ja seksikäs sillä Oikealla tavalla.

Voi kun sen portin voisi vain löytää itsestään jollain muulla tavalla kuin kiiltokuvamuottiin ähtäytymällä.

[D79Mies]

Voi kun sen portin voisi vain löytää itsestään jollain muulla tavalla kuin kiiltokuvamuottiin ähtäytymällä.

Moikka! 

En ihan heti saanut kiinni sinun ekasta viestistäsi, mutta toisen jälkeen minulla on jokin ajatuskin...

Elämä on liian lyhyt niin pelkäämiseen kuin feikkaamiseen. Mikä tulee kuvien julkaisemiseen, niin tärkein hetki pysyä hereillä ja rehellisenä on juuri julkaisun h-hetki. Minusta ei ole olennaista, mitä julkaisee tai kuinka usein. Merkitystä on vain sillä, että miksi julkaisee.

Elämän saa toki täyteen arvailemalla toisten fantasioita, kunnes oma kuva jää karikatyyrien alle. Mitä enemmän esittää vain osan itsestään, sitä useammin peittää itseä. Lopulta kokonaisen ihmisen tilalla on kolmen kuvakulman ositettu kuvasto, muistin kätköissä lista oman vartalon kielletyistä kohdista, joita piilottelemalla vain korostaa salaisuuttaan.

Omasta kuvasta tulee kiiltokuvan syvyinen kääre, jonka alla on sirpaleita, eikä rehellisyyttä ja voimia niiden parsimiseksi takaisin yhdeksi ihmiseksi.

Julkaista voi toki muistakin syistä, kuten kertomalla jotakin itsestään tai omista mieltymyksistä. Minusta se on kokonaisuudessaan kestävämpi tapa peilata itseään, sillä tämän takana on terveemmät arvot kuin suosion hakeminen ja muotiin taittuminen.

Kirjoitit leveästä leuastasi sekä hassusta nenästä... Mitä, jos nuo ulkoiset piirteet antavat sinulle persoonan? Kuinka moni tahtoisi olla haluttu siitä, mitä oikeasti on? Voiko piilottelemalla itseä tulla löydetyksi omana itsenään?

Yhden roska on toiselle aarre, eikö?  Itse viehätyn leveistä naisten kasvoista sekä puukolla veistetystä nenästä, jota voi toisen vastustuksesta huolimatta näykkiä. Se muoteista.

P. S. Toki foorumilla voi olla muille pelkkä pylly, mutta sitten pitää varautua siihen, että sinua kohdellaan pelkkänä pyllynä.

[Meeri]

Luin kolumnin läpi muutamaan kertaan, enkä silti oikein ymmärtänyt punaista lankaa siinä. Vastaan nyt kuitenkin sen mukaan mitä ajatuksia se minussa herätti.
Kyllä, yksi kuva voi kertoa monta asiaa, ja merkitystä on myös sillä kuka sen kuvan laittaa. Hyvännäköisen ihmisen kuvat itsestään ajatellaan helposti narsismiksi tai huomionhauksi, kun taas pluskokoisen kuvat itsestään ovat rohkeaa ja rajoja rikkovaa kehopositiivisuutta. Vaikka se jolla on täydellinen vartalo, saattaa kipuilla ihan yhtä paljon sen vartalonsa kanssa kun ei-muottiin mahtuva kanssasiskonsakin.
Someaddiktina seurasin innon ja kauhun sekaisin tuntein kun body positivity- aate alkoi vyöryä someen. Olimme saaneet uuden muotin mihin piti ahtautua. Tällä kertaa se oli pluskokoinen muodokas, kunhan muodot olivat oikeissa paikoissa, ja ehdottomasti luomu. Sitä höystettiin lausein kuten "real women have curves" joka on yhtä väsynyt iskulauseena kuin klassinen "tosimiehet eivät itke". Siinä missä tosimiehisyys arvosteltiin käyttäytymisen perusteella, tosinaiseuden mittari oli edelleenkin ulkonäkö. Laihoille tai itseään plastiikkakirurgilla muokanneille ei kehopositiivisuus kuulunut, vaan päin vastoin, heitä voitiin iskeä vyön alle ihan vapaasti.
Sanouduin irti body positivity- aatteesta. Minulle se ei ole mitään positiivisuutta, jos ei saa olla sellainen kuin haluaa.

Itse muokkasin vartaloni omia ihanteitani vastaavaksi salilla ja plastiikkakirurgin avulla, ja koskaan aiemmin en ole niin paljoa kuullut negatiivista arvostelua itsestäni kuin sen jälkeen. Vaikka minulla on ollut kuvia itsestäni ja vartalostani sadoittain netissä ennen sitäkin. Yllättäen kaikilla tuntui olevan oikeus arvostella minua ja vartaloani. Ja minua vartaloni perusteella.
Veikkaan että monikaan muu ei ole kuullut näiltä "herrasmiesmastereilta" niin paljoa haukkuja ulkonäöstään kun minä. Myös naiset halusivat tulla kertomaan minulle että ei miehet tollasista tykkää. Minusta se oli melko huvittavaa, naiset kertomassa miesten puolesta mistä miehet tykkää. Mitä väliä sillä on edes mistä miehet tykkäävät, muuta kun sille miehelle itselleen. Who cares. Itsensä hyväksymisen pitää lähteä itsestä eikä siitä mistä joku muu tykkää.
Positiivista palautetta tulee silti enemmän kun negatiivista, mutta se negatiivisen palautteen ryöppy pääsi yllättämään kun koskaan aiemmin en sitä ollut saanut. Edelleen kuitenkin aion julkaista kuvia joissa tuon omaa ihannettani esiin. Minusta aito kehopositiivisuus hyväksyy myös toisenlaiset ihanteet, myös ne jotka pohjaavat fetisseihin. Kinky/Fetissi saiteilla etenkin pitäisi olla enemmän ymmärtäväisyyttä myös ulkonäköfetissejä kohtaan.

Ja minulle saamani negatiivinen palaute todistaa vaan sen että kuviani tarvitaan. Negaajille se olisi voitto jos piilottaisin itseni säkkiin, alkaisin häpeämään itseäni ja ihanteitani, ja lopettaisin kuvien postaamisen.

[UW]

Toisinaan myös huvittaa ja ärsyttää kun kehoaan mitenkään muokanneita naisia tai kauneudenhoitoon rahaa käyttäviä naisia dissataan. Somessa tuntuu olevan itsestäänselvyys että jokainen kauneusleikkaus menee aina puihin, puhumattakaan, että vain aivoton bimbo käyttää rahaa kauneudenhoitoon. Loppupeleissä kaikki kukat kukkikoon. Muutama fb - ystävä hehkuttaa kuinka eivät käytä rahaa kauneudenhoitoon ja bilettämiseen ja on varaa tehdä pitkiä reissuja. Joku saattaa näyttää ihan ok, vaikka kuukausittaiseen kauneudenhoitoon käytetään suihkushampoon ja deodorantin verran. Toisinaan tekisi mieli sanoa, että miehenä(kin) huomaan eron niihin jotka käyttävät 250€ sinun 8€ sijaan. Huomiohakuisuus? No jos ei ole huomiohakua niin pysy poissa somesta. Harmaalla on tietysti montaa sävyä, samoin huomiohakuisuudella. Älykkään ja hauskan ei tarvitse mainostaa olevansa hauska ja älykäs, se näkyy.

[vila]

Syömishäiriötaustan omaavana ja erittäin suuria painonvaihtelua kokeneena minusta koko kehopositiivisuus on omituinen ilmiö. Näen sen ympärillä pyörivän "kelpaamisen" enemmän sellaisena "yritetään muuttaa maailmaa niin että muutkin näkisivät kauneutta minussakin". Kyllä se kauneus pitää löytää ihan itsestä, itsensä sisältä. En ole missään kohdannut yhtä paljon kehopositiivisia ihmisiä kuin proana-foorumeilla ja syömishäiriöisten vertaistukiryhmissä. "Oi kuinka nätti olet noin pyörenä/hoikkana/normaalipainoisena - mutta minä olen ruma". Itsekin olen ollut tuollainen. Ihan omituisimpia kehopositiivisuuden ääri-ilmiötä ovat nämä uutiset, joissa kerrotaan kuinka ylipainoinen nainen on saanut lihaksikkaan miehen "näytän koulukiusaajille tällä". Vähän sama tämän kauneudenhoidon ja kauneuskirurgiankin kanssa. Jos niitä harrastaa vain kelvatakseen toisille niin aika hukkaan menevät ne rahat, koska aina on joku jollekin ei kelpaa. Sen sijaan jos tekee aidosti itselleen niin se hyvä olo näkyy muillekin.

Kehopositiivisuuden tilalle tarvittaisiin hyvät käytöstavat. Jos toisen ulkonäkö ei miellytä niin voi esim. katsoa jonnekin muualle.

[D79Mies]

Who cares. Itsensä hyväksymisen pitää lähteä itsestä eikä siitä mistä joku muu tykkää.

Olen kanssasi samaa mieltä tästä. 

Kehopositiivisuuden tilalle tarvittaisiin hyvät käytöstavat. Jos toisen ulkonäkö ei miellytä niin voi esim. katsoa jonnekin muualle.

Aikuistuttuani hämmästyin, kuinka paljon naiset sättii toisiaan ääneen. Jopa jotkut existäni. Minusta tuntemattomien ulkonäön julkinen kommentointi on yhtä huonoa käytöstä kuin lasten sormella osoittelukin.

[Ms. M]

Kehopositiivisuus on painottunut ehkä liikaa kurvikkaiden puolelle. Siihen syy löytynee yleisistä kauneusihanteista, jotka vielä joskus männä vuosina ihannoivat anorektisen laihaa naisen vartaloa (kaikki muistanee Kate Mossin "Nothing tastes as good as skinny feels" aivopierun...).

Kehopositiivisuus on vastareaktio sille, mitä ihannetta muotitalot ja markkinavoimat viljelevät. Onneksi asia on hitaasti muuttumassa. Tosin, nykyinen fitnesshurmio on kyllä omiaan kasvattamaan erilaisia kehonkuva-ja syömishäiriöitä niin naisilla kuin miehillä.

Itselläni on myös syömishäiriötaustaa. Välillä olin vankkumaton "thinspirationin" kannattaja. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin heräämään siihen, mitä laihuuden ihannointi sai minussa aikaan. Ahdistusta, pelkoa, vihaa itseäni kohtaan. Ja siitä lähti paraneminen, pikkuhiljaa.

Minusta kukin saa olla sellainen kuin on. Lopulta kuitenkin se ihmisen sisin merkitsee eniten. Kakku voi olla päältä kaunis ja täyttää paskaa sisältä.

Jos on ulkoisesti sellainen, että herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, ei kuitenkaan oikeuta uhriutumiseen. Jos siis itse on ulkomuotonsa rakentanut.

[Meeri]

Jos on ulkoisesti sellainen, että herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, ei kuitenkaan oikeuta uhriutumiseen. Jos siis itse on ulkomuotonsa rakentanut.

Koskeeko tämä myös tatuoituja, lävistettyjä, gootteja, ja oikeastaan kaikkia jotka eroaa massasta jotenkin, ja itse ovat ulkomuotonsa rakentaneet ? Entä ylipainoiset ? Eli jos poikkeaa massasta jotenkin, on haukkunsa ansainnut ?
Tämäpä vasta kehopositiivista .

Lisäänpä vielä että koko body positivity- aatteelle on mielestäni vahingollista se että joidenkin aatteen kannattajien mielestä on ok haukkua muita. Juuri siitähän mainitsin ekassa viestissäni.

Laihoille tai itseään plastiikkakirurgilla muokanneille ei kehopositiivisuus kuulunut, vaan päin vastoin, heitä voitiin iskeä vyön alle ihan vapaasti.

[Ms. M]

Jos on ulkoisesti sellainen, että herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, ei kuitenkaan oikeuta uhriutumiseen. Jos siis itse on ulkomuotonsa rakentanut.

Koskeeko tämä myös tatuoituja, lävistettyjä, gootteja, ja oikeastaan kaikkia jotka eroaa massasta jotenkin, ja itse ovat ulkomuotonsa rakentaneet ? Entä ylipainoiset ? Eli jos poikkeaa massasta jotenkin, on haukkunsa ansainnut ?
Tämäpä vasta kehopositiivista .

En mä itse uhriutunut milloinkaan, kun mulla oli pinkkimusta tukka, valkea naama ja ankarat sotamaalit lärvässä jopa lähi siwassa. Aivan se ja sama mitä muut miettii. En mä ollut uhri. Enkä ole vieläkään.

Uhri on se, joka esim.sairauden (myös psyykkisen) tai tapaturman takia on ulkonäöltään huomiota herättävä. Tahtomattaan joutunut tilanteeseen, jossa ulkonäkö poikkeaa ns.normista.

D'oh..

[Meeri]

Missä mainitsin olevani uhri ? Vai mistä tuo "uhri"sana nyt tähän tupsahti.

[Velma]

Mielipiteet on vähän niinkuin persereikiä, kaikilta löytyy sellainen. Samalla silti jokainen on vastuussa siitä, miten käyttäytyy. Ulkonäön arvosteleminen ja ihmisen arvottaminen sitä kautta arvokkaammaksi tai vähempiarvoiseksi on mulle kyseenalaista toimintaa. Koen sen ihmisyyttä rajoittavaksi leimaamiseksi ja koen leimanneeni ja tulleeni leimatuksi niin paljon, että haluaisin jo oppia pois siitä.

Kun huomaan itse arvostelevani jonkun ulkonäköä, mietin mikä tarve mulla siellä taustalla on? Olenko todella sinut itseni ja ulkonäköni kanssa? Olenko kateellinen? Näen jonkun mua visuaalisesti miellyttävän kuvan ja samalla teen tulkinnan että tuon ihmisen elämä on varmaan täydellisen ihanaa aina ja kaikkialla kun se on tuon näköinen. Se on mielestäni aika mustavalkoinen ja lapsellinen tapa nähdä ihmisiä, ja sen ajatuskuvion kanssa teen edelleen töitä itsessäni. Sama koskee yhtälailla sitä jos on tarve lytätä toista ulkonäön perusteella.

Mä liputan sen puolesta, että jokaisella on oikeus nähdä itseään ja tulla nähdyksi sellaisena kuin haluaa ja tuntuu hyvältä, niiden ihmisten silmissä joiden katseilla on merkitystä. Ja se, miten mä esim. haluan nähdä itseäni, millaisena ja minkä näköisenä, on vuosien saatossa vaihdellut paljon ja siihen liittyvä toiminta myös.

Mä luulen, että pyllykuvat ja muut vastaavat on tulleet jäädäkseen ja se miten siihen suhtautuu on oma lukunsa. Omiinsa nyt eritoten, itsekin olen niitä nettiin riemulla laittanut aikoinani. Ja silloin kun tein niin, niin mulla oli joitain tärkeitä tarpeita täytettävänä (esim. nähdyksi tulemisen tarve, yhteyden, hyväksynnän, huomioiduksi tulemisen tarpeet nyt tulee äkkiseltään mieleen) ja se oli siinä hetkessä mun valitsema toimintamalli niiden tarpeiden täyttämiseen (muun muassa ) ja se palveli aikansa tosi hyvin, enkä halua ottaa siitä nyt jotain syyllisyyttä kannettavaksi...