Case: Aku Louhimies

[armadillo]

Suuret nerot monesti on todella mulkvisteja. Tämähän ei ole mikään uraauurtava tieteellinen läpimurto. Tietystikään se ei silti tarkoita että kaikki mulkvistit olisivat suuria neroja. Ehkä aikuinen ihminen voi silti käydä keskustelua sortumatta nimittelemään keskustelukumppaneitaan.

[Apollyon]

Nerous ei ole puolustus mulkvisteudelle, maailmaa voi muuttaa olematta tahallisen kurja muille.

Jos puolustaa kurjaa käytöstä, käyttäytyy itsekin kurjasti.

Jos et halua olla kurja, älä puolusta.

[Kettu vinossa]

Suomen kokoisessa maassa, jossa filmataan kourallinen produktioita vuodessa, on käytännössä mahdotonta sanoa EI. Jos joudut ulos produktiosta tai saat hankalan ihmisen leiman, on urasi taputeltu. Näyttelijöilläkin sattuu olemaan tarve elannon tienaamiselle, joten en yhtään ihmettele että sinnitelty on pakon edessä.

Toisaalta jos useampikin nimekäs näyttelijä saadaan yhtä mulkkua ohjaajaa vastaan, niin sehän on ihan hyvä. Pienet piirit, niin ohjaaja jää ilman näyttelijöitä ja ura menee pilalle. Suomessa kun näyttelijöitäkin on rajallinen määrä, samat naamat pyörii kaikkialla.

[armadillo]

Kyllä mä olen siitä ihan samaa mieltä että nero voi olla myös olematta vittumainen muille. Se mitä en siedä, on se että joku tulee yksisilmäisesti julistamaan että eri näkökulmien tarkastelu tai kysymysten esittäminen on puolustelua, tai kertomaan mistä aiheesta milloinkin ei saa edes keskustella. Ollaan noitavainojen reitillä silloin.

[Apollyon]

Tuskin sentään.

Kaikesta saa keskustella, mutta mielestäni on turha loukkaantua jos odottaa vivahteikasta ja monipuolista keskustelua yksinkertaisesti tuomittavasta käytöksestä ja joku sanoo, että on aika tyhmää yrittää puolustaa tyhmää asiaa.

[UW]

Facebook keskustelut aktivoituneet tämän johdosta. Todella uskomattomia lausuntoja näkee:

”Tuskinpa ne naiset mitään neitsyitä tai pyhäkoululaisia ole itsekkään.”  voi apua...

Muoks, Jörn Donner kommentoi HS mielipiteissä

[armadillo]

Tuskin sentään.

Kaikesta saa keskustella, mutta mielestäni on turha loukkaantua jos odottaa vivahteikasta ja monipuolista keskustelua yksinkertaisesti tuomittavasta käytöksestä ja joku sanoo, että on aika tyhmää yrittää puolustaa tyhmää asiaa.

En minä ole ollenkaan loukkaantunut. Mua ei ihan hirveästi hetkauta jos joku random netinkäyttäjä jossain nyt pitääkin mua mulkkuna. Ei muuta kun jonon jatkeeksi vaan! 

Mä näkisin, että jos näyttelijä itsekin kokee tuollaisen nöyryyttävän ja rankan ohjauksen tarpeelliseksi ja toimivaksi konstiksi, niin silloin ohjaajan/tuottajan olis hyvä tehdä se etukäteen selväksi. Että nyt vedetään rankalla linjalla.

Se mikä tässä nyt ilmeisesti tökkii on jälleen se paljon puhuttu konsensuaalisuus. Jotkut rankan koulun käyneet näyttelijät tosin itsekin väheksyvät niitä jotka eivät ole läpikäyneet vastaavaa rääkkiä, mutta sehän voi kyllä olla psykologinen defenssikin.

Mutta ehkä jos me saatais vaikka leffaskeneen joku mukava ja leppoisa naisohjaaja? (Tietysti ensin pitäis saada sieltä ohjaajakoulusta siivottua pois naisopiskelijoiden hyväksikäyttö...)

[Alexios]

Suuret nerot monesti on todella mulkvisteja. Tämähän ei ole mikään uraauurtava tieteellinen läpimurto. Tietystikään se ei silti tarkoita että kaikki mulkvistit olisivat suuria neroja. Ehkä aikuinen ihminen voi silti käydä keskustelua sortumatta nimittelemään keskustelukumppaneitaan.

On myös paljon suuria neroja, jotka eivät ole mulkvisteja. Voisimme tukea mieluummin heidän toimintatapoja ja jättää ne mulkvistit vähemmälle huomiolle.

[Siniparta]

Voikun mielenkiintoinen keskustelu. Otan siis kantaa ja mahdollisimman pitkällä tavalla, ettette varmasti jaksa lukea! Ähäkutti siitäs saatte.

Vaikka tosiaan Louhimiehen metodit ovat melko äärimäisiä ja toki tuomittavia, niin tosiasia on, että nämä metodit, lievemmässä muodossa tietysti, ovat ihan arkipäivää. Eri näyttelijöille annetaan sisäisiä sopimuksia, tunteita ja yhtymäkohtia miten reagoida edessä oikeasti tapahtuvaan tai sanottuun.
Otetaanpa nyt äärimmäinen esimerkki näistä metodeoista, jotka ovat tarkastelun alla. Louhimies on kuulemma oksentanut näyttelijän lautaselle. En tiedä tarkalleen mihin kohtaukseen tässä viitataan(*), mutta kuvitellaanpa vaikkapa kohtaus, jossa äiti ja isä pakottavat anorektikkoa syömään. Mikä on tunnetila? Kuvotus, pahoinvointi, kapina syödä edes yksi lusikallinen. Jotta täydellinen inho ruokaa kohtaan näkyy näyttelijän kasvoilla, lautasella todellakin kannattaisi olla jotakin todella oksettavaa. Onko ohjaajan oksentelu lautaselle liikaa – tottakai on.
Tämän kaltaisilla metodeilla kuitenkin saadaan näyttelijän oikeat tunteet ja oikeanlainen reagointi esiin.  Eikö muka vähenpi riitä näyttelijälle, kyllä, ehkä ei. Välillä joku ysinkertaisempi juttu toimii, väillä ei.  Näytteleminen on kuitenkin aina vaikeaa. Vähäänkään feikki tunne näkyy kameralle heti.

Louhimies on mennyt toki siis liian pitkälle, mutta kovasti itseäni harmittaa, että sosiaalisenmedian aikakaudella, kaikki keskustelu on mennyt vain yksipuoliseen tuomitsemiseen. Eikä puhuta oikeista asioista. Esimerkiksi siitä, kuinka näitä ohjaajan työkaluja käytetään väärin hyvin hierarkisessa ja vanhanaikaisessa elokuvamaailmassa.  Tai pohdita sitä ovatko elokuvamaailman työtavat enää ylipäätään tätä päivää, kun kerran ilmenee koko ajan enemmän tapauksia, jossa elokuva-alalla työskenteleviä häiritään ja kiusataan. Jotta joku oikea muutos saataisiin aikaan olisi syytä puhua alan uudistamisesta, eikä tyytyä vain ja ainoastaan poistamaan sieltä yksittäisiä henkilöitä.
Vanhoista metodeista puheenollen kerronpa teille jo poistuneen metodin. Vanhojen mustavalkoisen elokuvien aikaan, elokuvissa oli käytäntö, että mikäli lapsi haluttiin saada itkemään, sitä pistettiin neulalla. Onneksi ajat muuttuvat ja yksi asia on varmaa, niin Akun, kuin kaikkien muidenkin pitäisi jättää lapset rääkkäyksen ulkopuolle.

No missä Louhimiehen tapa ohjata ohjata meni nyt ainakin metsään, on suhteen ja luottamuksen rakentaminen näyttelijän ohjaajan välille.
Rakkaat sadomaso kinkyt käyttäisin esimerkkiä meidän elämästämme. Me sessioimme,  hakkaamme toisiamme kepein, pistämme neuloja, joskus joku kusaisee jonkun toisen päälle. Kaikki tämä tapahtuu, koska aikuiset ihmiset ovat sopineet keskenään pelisäännöistä. Vaikkakin me teemme toisillemme kipeitä ja joskus nöyryyttäviä asioita, me tiedämme sen pisteen, jolloin pitää käyty kärsimys käydä läpi. Halata ja kertoa miten upeasti kaikki meni. Aftercare on siis kaiken jutun ydin. Ja se on mielestäni Aku Luohimieheltä unohtunut. Se hetki jolloin hän halaa näyttelijää ja kehuu kuinka upea ja kaunis hän oli ja ikinä ei satuttaisi häntä enempää kuin tietää tämän kestävän.  Älä ole siis true masteri Aku.

PS.
Ja koskaan kun mikään ei ole mustavalkoista, niin heitänpä teille loppuun äärimmilleen kärjistetyn esimerkin ja mielikuvan:
Kuvitelkaapa jos olette firmassa töissä. Teitä on toimistolla viisikymmentä henkilöä. Olette oleet töissä jo 15h. Takana on kolmen viikon työputki, ei lomapäiviä. Mieli tekisi jo kotiin. Ehto on, että Marjaleenan, toimiston näteimmän tytön, pitäisi itkeä. Uskottavasti. Marjaleena on itse siis lupautunut itkemään ja siitä palkaa. Itseasiassa Marjaleenan työ on itkeä.
Sinun tehtävänäsi on saada Marjaleena itkemään ja mikäli et saa, voi olla että kuukauden päästä sinulta loppuu työt. Olet ollut 15h töissä, niin kuin muutkin, jotka odottavat, että sinä saat Marjaleenan kyynelehtimään, mutta Marjaleena ei saa itkettyä.
Mitä sinä olisit valmis tekemään?   (..onneksi minä sentään olen sadisti.)

Ai niin. Älkää nyt ihmiset toisianne kampittako. Puhuminen ja mielipiteet ovat hauskoja.


*Edit. löysinpä ketjusta myös alkuperäisen ylen uutisen.  Rankkat on ollut oksennus metodit.

[armadillo]

Suuret nerot monesti on todella mulkvisteja. Tämähän ei ole mikään uraauurtava tieteellinen läpimurto. Tietystikään se ei silti tarkoita että kaikki mulkvistit olisivat suuria neroja. Ehkä aikuinen ihminen voi silti käydä keskustelua sortumatta nimittelemään keskustelukumppaneitaan.

On myös paljon suuria neroja, jotka eivät ole mulkvisteja. Voisimme tukea mieluummin heidän toimintatapoja ja jättää ne mulkvistit vähemmälle huomiolle.

Siinä olet täysin oikeassa!

Eikä kaikkien edes tarvii olla suuria neroja. Kävin itse taannoin katsomassa Pietarin Balettiteatterin version Joutsenlammesta. Hyvin pian kävi ilmi, että tämä balettiryhmä ei tosiaan ollut Bolshoi Ballet. Musiikki tuli CD:ltä (joka kaiken lisäksi pätki pahemman kerran kriittisessä kohdassa), ja muutaman kerran siellä balleriinat ja balleriinot vähän liukastelivat ja kompastelivat. Kurinpuutetta? Ehkä, mutta todennäköisemmin Finlandia-talon ahtaat tilat ja huono tekniikka. Mutta nyt mä taas jaarittelen. Yritän sanoa sitä, että mulle kyllä kelpaa vähemmänkin täydellinen roolisuoritus. Pienet virheet tekee esittäjistä inhimillisempiä ja samaistuttavampia.

Vaikka olisikin niin että suuri taide vaatii suuria traumoja, niin olisin aivan valmis nauttimaan tyytyväisenä ihan vaan pientä taidetta. Mutta tottakai mä tiedostan varsin hyvin että olen mieltymyksineni häviävän pienessä vähemmistössä. Siksipä nostin tuossa aiemmassa kommentissani esiin kuluttajan vastuun.

[armadillo]

mahdollisimman pitkällä tavalla

Oli monta hyvää pointtia. Kyllä se niin on että asioissa on aina monta puolta, eikä vakiintunut kulttuuri muutu (ainakaan parempaan suuntaan) sensuurilla ja toisten mulkuttelulla, vaan rakentavalla keskustelulla.

[napakettu]

Kiva että keskustellaan

Louhimiehen metodit eivät todellakaan ole ”alan arkipäivää”. Näyttelemisen tekniikka muodostuu varsin muista elementeistä kuin vain privaattituntemuksien tuomisesta kameran eteen. Aika ohuella pohjalla olisi silloin ilmaisu, jos pelkästään tilanteen synnyttämien tunteiden parissa mentäsiin. Harvaa roolia kirjoitetaan näyttelevälle ihmiselle itselleen, jolloin voisikin ajatella privaattitunteiden riittävän. Paitsi, että privaattitunne ei tietenkään sittenkään riittäisi, koska tapahtuma kameran edessä ei ole tosi kuin ehkä dokumenttielokuvassa, jos nyt niissäkään aina.

Näyttelemiseen kuuluun muunmuassa mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn käyttäminen sekä tilanteessa läsnäoloon että fyysisten reaktioiden tuottamiseen. Ihmisen psykofyysinen olemus kiteytyy näyttelemisessä hienosti: mieli tuottaa fyysistä olemisen tapaa, fyysinen tekeminen tuottaa tunteita ja osaava näyttelijä prosessoi eri elementeistä (teksti, roolille annetut olosuhteet, ohjaajan näkemys, läsnäolo tilantessa suhteessa kohtaukseen, vastanäyttelijään, lavastukseen, puvustukseen, musiikkiin yms) kokonaisen elävän roolihahmon.

Rooli rakentuu fyysisesti ja psyykkisesti näyttelevän henkilön omaa kokemusmaailmaa ja luovuutta hyväksikäyttäen, sitä jalostaen ja materiaaliin sopivaksi työstäen. Se, että ihminen vain privaatisti pelkää tai kokee nöyryytystä, ei mahdollista ammatillisen osaamisen hyödyntämistä prosessissa eikä myöskään ole eettisesti millään tavalla hyväksyttävää työtilanteessa. Etenkään, kun ”metodin” käyttöä ei ole sovittu näyttelijän, ohjaajan ja tuotantokoneiston kesken ja etenkin kun tämä ”metodointi” kohdistuu ainoastaan naisnäyttelijöihin ja sisältää sekä fyysisesti että psyykisesti vaarallisia ja alistavia elementtejä, joista niiden käyttäjä ei ota vastuuta.

Toki tuollainen ”aitoja” tunnekokemuksia kohti töniminen voi saada aikaan näyttelemistä osaamattomassa ihmisessä edes jotain aitona näyttäytyvää tunnekuohua, mikä varmaan on tietyssä tilanteessa kiinnostavampaa kuin jäätyminen ja mitättömyys. Mutta se, että asiassa olisi kyse ”metodista” onkin sitten toinen asia.

Näytteleminen ei ole ”aina vaikeaa” eikä näytteleminen näy kameralle feikkinä tunteena, paitsi jos se on huonosti näytelty. Pointti näyttelemisessä ei ole saada näyttelijän oikeat tunteet ja reagointi esiin vaan saada esiin ROOLIHENKILÖLLE oikeat tunteet ja reagointi. Noilla asioilla on isompi ero kuin yöllä ja päivällä, vaikka se voi olla vaikea ymmärtää näin tositeeveen luvattuna aikakautena.

Tuosta Louhimiehen tapauksesta tulee ennemmin mieleen se, että pyritään apinoimaan ”wanhan ajan” jotain suuria guruja, jotka ovat osin nousseet guruuteensa kusipäisyyden maineen kautta, sen lisäksi että ovat tehneet kiinnostavia teoksia. Ja toden totta, hyvää ja osaavaa jälkeä ovat elokuvassa saaneet aikaan tuhannet ei-kusipäisetkin taitavat ohjaajat, joilla on henkilöohjaamisen osaamista sekä kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan. Kusipäisyys tai kivuus ei ole taiteessa meriitti sinänsä, paitsi työn etiikasta puhuttaessa. Turkkakin kuoli yksinäisenä ja mielenvalonsa menettäneenä, vaikka aikoinaan oli kirjoittajana ja ohjaajana nero. Pedagogikkasta voi olla montaa mieltä, mutta jotain voinee sen koulukunnan kokijoitten ajatuksista päätellä siitä, että pedagogeina he ovat tyystin eri linjalla kuin Turkka ja ovat vallan erinomaisia työssään sekä opettajina että taiteilijoina.

”Oot nätti, en ikinä satuttaisi sua enempää kuin kestät...” Oi apua, tuollainen toimii sessiossa ehkä (tai siis kyllä toimii, ihan kybällä, myönnän  ) , mutta työtilanteessa aiheuttaisi tooooodella tyrmistyneen vastaanoton ja ihan hervottoman putoamisen Todella paksua, ei kestä päivänvaloa yhtään.
Ammattinäyttelijä ei kaipaa sessiotyylin afrter carea, vaan ammatillista suhtautumista työhönsä mm. rakentavan, positiiviseshenkisen palauteen muodossa ja asiallista, työtä tukevaa käytöstä kanssatyöskentelijöiltä. Työtilanne on vireeltään herkkyyttä vaativaa ja se taatusti kärsii siitä, että itseään joutuu suojaamaan, kun huomaa tuollaisen metodiasenteen ohjauksessa. Nuorelle, kokemattomalle näyttelijälle tilanne voi olla todella karmivan raaka ja siksi ehdottomasti tuomittava. Been there, done that. 

Vaikka kuvaustilanteessa ja elokuvaproduktiossa ohjaajalla on ehdoton auktoriteetti ja kaikki langat käsissään, on silloin oltava ohjaajalla myös vastuu. Ammattilaisen motivaatio on yleensä erittäin paljon sisäsyntyistä, mikä mahdollistaa toimimisen itsenäisenä taiteilijana työryhmässä, oman työn reflektoinnin ja kehittämien sekä menestyksekkään työskentelyn myös ei-niin-henkilöohjausuuntautuneiden ohjaajien produktioissa. Tämä on ihan perustason ammattiosaamista ilman mitään metodimystiikkaa.

Elokuvan tekeminen on äärimmäisen kallista hommaa, joka minuutti. Siinä ei ole aikataulullisesti eikä henkisesti mitään sijaa millekään turhallle tunnetrippailulle eikä kukaan ammattilainen halua leimautua tuotannon romahduttavaksi vastarannan kiiskeksi. Intensiivinen työskentely-ympäristö on varsin vaativa ja on ihan helvetillinen kynnys lähteä siinä tilanteessa asettumaan sitä ehdotonta ohjaaja-auktoriteettia vastaan. Se voisi olla jotain sitä luokkaa kuin kiljaisisi "punaisen" ja soittaisi poliisille ja avautuisi kauhukokemuksistaan iltapäivälehtiin siinä vaiheessa sessioita kun piiskaa ja ensimmäisiä köysiä vasta kaivetaan kassista. Että saat sen jälkeen haaveilla seuraavasta sessioista tooooodella pitkään... Etkä sitten päässyt sitä ensimmäistäkään kokemaan ja maine scenessä yleisenä ylireagoivana pellenä on taattu.

Aivan erinomaisen huikeaa, että koko tämä meetoo-kokemusmaailma on tullut yleiseen tietoisuuteen. Tätä ihmiskuonaa on alalla valitettavan paljon eikä se poistu, ellei siihen puututa. Yhteiskunnan varoilla ei todellakaan pitäisi tukea työpaikkakiusaamista saati kidutusta lähentelevia ”metodeja”.
Pidetään kivat kidutukset omissa privaateissa piireissä ja nautitaan ja mietitään mitä noistakin toimintatavoista voidaan omiin sessioihin kierrättää, yhteisillä sopimuksilla. 

Muutama kollega muotoili ajatuksia aiheesta aika asiallisesti:

https://www.katsomo.fi/sarja/huomenta-suomi-33001003/verta-hikea-ja-kyyneleita-mita-nayttelijan-on-siedettava-890121

[Siniparta]

Kiva että keskustellaan

Louhimiehen metodit eivät todellakaan ole ”alan arkipäivää”. Näyttelemisen tekniikka muodostuu varsin muista elementeistä kuin vain

.......

Yhteiskunnan varoilla ei todellakaan pitäisi tukea työpaikkakiusaamista saati kidutusta lähentelevia ”metodeja”.
Pidetään kivat kidutukset omissa privaateissa piireissä ja nautitaan ja mietitään mitä noistakin toimintatavoista voidaan omiin sessioihin kierrättää, yhteisillä sopimuksilla. 

Muutama kollega muotoili ajatuksia aiheesta aika asiallisesti:

https://www.katsomo.fi/sarja/huomenta-suomi-33001003/verta-hikea-ja-kyyneleita-mita-nayttelijan-on-siedettava-890121

Todella hyvä kirjoitus.

Ihan äkkiä täsmennän että olin hyvin epäselvä tuolla "Louhimiehen metodilla" olisi pitänyt sanoa esim. joku ehkä Judith Westonin adjustment eli salainen sopimus. Joka tuntui Akulla olevan aika paljon käytössä. Eikä nyt ulkomuistista muista muita hienoja termejä.
Mutta siis, totta Aku Luohimiehen metodit eivät saa sympatiaa minulta. JA siis missään nimessä ihmistä ei voi rääkätä sellaiseen pisteeseen jossa hänen persoonansa tai itsetuntonsa hajotetaan. Se on väärin.  Tosin en voi kyllä kiistää etteikö "metodinäyttelemisellä" olisi paikkaansa elokuvassa.
Ymmärrän todella hyvin mitä tarkoitta ja olet aivan oikeassa. Ehkä oma ideani tuossa oli että en niinkään kirjoita näyttelijäntyön ammattitaidosta yleensä vaan sitä yhtämäkohtaa jossa Aku Louhimiehen kaameat metodit hakevat oikeutustaan ja miten hyvistä metodeista päästää suoranaiseen sadismiin. 
JA hei ei se ole niin paksua kehua näyttelijää, halatakin jopa.
Hienosti purettu Napakettu. ..voidaanko joskus käydä juttelmassa livenä

[armadillo]

Nerous ei ole puolustus mulkvisteudelle

Ehdotan tilalle kompaktimpaa sanaa: Mulkvismi.
 

[Apollyon]

Mulkvismi käy hyvin. Tai siis ei, mutta terminä.

Joka tapauksessa, itse henkilökohtaisesti uskon siihen, että mulkvismin kutsuminen siksi, mitä se on, on juurikin ongelmien poistamisen ytimessä. "Tolkun ihmiset"-ajattelu toimii ja dialogi on järkevää silloin, kun kyseessä on oikeasti monisyinen ja jotenkin hyväksyttävä käyttäytyminen. Tässä tapauksessa, omasta mielestäni, käytös on yksiselitteisesti tuomittavaa. Ymmärtävällä ja tasapuolisen dialogiin pyrkivällä suhtautumisella näkisin liian usein vain annettavan typerille ajatuksille paikan keskusteluissa.

Niinpä siis edelleen olen sitä mieltä, että tämän Case: Louhimiehen tyylinen käytös on kyllä aikalailla mulkvismia. Sitä puolustavan on todella vaikea olla itse olematta mulkvisti, koska käytös itsessään kuulostaa sen verran karulta.