Miksi myös syöpää, mutaatioita ja kaikkea mitä elämässä esiintyy, ei saisi ihailla ja hämmästellä, tai ihan vain katsella ja kohdata?
Toki jos omalle kohdalle osuu, ei se välttämättä niin hehkeältä tunnu. Mutta mun mielestä lähtökohtaisesti kaikki elollinen on mielenkiintoista, myös kehon virheet ja "bugit".
Itämätön siemen, sirkkalehti, nuppu ja kuihtuva kukka; kaikessa oma kauneutensa. Vaikka nykymaailmassa korostetaankin nuoruutta ja kammoksutaan kuolemaa. Kuolema on kuitenkin osa elämää ja elämänkiertoa. Samoin mun mielestä äärimmäisessä tuskassakin on jotain kaunista, jos sen kohtaa rehellisesti.
Ymmärrän, että nuoruuden, helppouden ja elinvoimaisuuden ihannointi on ollut evolutiivisesti järkevää ja auttanut ihmisiä pyrkimään pysymään elossa ja hyvinvoivina. Ja siihen itsekin pyrin, mutta toivon myös, että kun kuolemani koittaa tai kohtaan jonkun muun kuolevan, osaan katsoa tilannetta lempeän uteliaasti.
Itse olen ollut hyvin kuolemanpelkoinen; voisi sanoa, että se jopa aikoinaan esti mua elämästä. Kun oon käsitellyt kuolemanpelkoa, kuolema tuntuu luonnolliselta osalta elämänkaarta. Elän innolla ja täysillä, en odota kuolemaa, mutta haluan nauttia niin kauan kuin täällä olla saan.
