Pikkuisten maihinnousu

[Kolumnisti]

Pikkuisten maihinnousu

Vielä pari vuotta sitten "pikkuinen" oli pelkkä hellittelevä laatusana. Hämmästyttävän nopeasti se on muovautunut merkitykseltään ja vakiintunut kinkyjen kieliopissa kaikkien tunnistamaksi yleisnimeksi.

Pikkuiset. Hmph.

Jumankauta ne kakarat riipivät minun hermojani. Jokainen pikku "pur" ja "iih" herättää halun pyöritellä niitä pahuksen penikoita pitkin korvia, eikä todellakaan mitenkään äidillisesti. Että ne jaksaa, aikuiset ihmiset. Ja että niitä jaksetaan kypsymättä katella! Hommataan liukumäkeä ja pomppupalloa että ne voisivat pitää mukavaa mielekkääksi katsomallaan tavalla ketään loukkaamatta. Ja mistä niitä isoja sitten yhtäkkiä löytyy läjäpäin, mitä nekin ovat mokomat vailla? Eikö kelpaa enää syntinen piikkikoroilla kulkeva supernaiseus, pitäisi olla söpöä ja lutusta vaan. Jo on taas niin aikoihin eletty hyvän mielen ja hyväksymisen kanssa että jonkun on korkea aika lyödä nyrkillä pöytään. Ja minähän se otan ja lyön!

Mutta... Miksi? Mikä minua tässä pikkuisten menestyksekkäässä maihinnousussa oikeastaan ottaa ohimoon?

No. Ensinnäkin minulla on pikkuisten kanssa pieni henkilökohtainen biiffi. Katsokaas kun ne veivät minun sanani. MINÄ olin pikkuinen jo silloin kun nämä nykyninnit olivat vielä ikäkausikorrektisti potkuhousuissaan, tai ainakin vasta jonottamassa ensimmäisiä jälkiehkäisypillereitään. "Pikkuinen" oli adjektiivi, joka kuvasi minua ja seksuaalisuuttani aivan erityisesti ja niin läpikotaisin, että kaikki kinkykontaktini käyttivät sitä minusta heti kättelyssä.

Mutta sitten ne saamarin lilliputit tulivat kainaloihinsa kikatellen ja sieppasivat sen. Ottivat ja härväsivät siitä substantiivin, joka ei missään mindmapissa mahtuisi samalle arkille kanssani. En minä tahdo leikkiä lasta, haluan että joku löytää olemuksellisesta herkkyydestäni ja hauraudestani sitä seksuaalista voimaa jota itse koen siinä olevan. En myöskään suostu siihen, että luontaiset mieltymykseni latistetaan regressioksi: minä voin ja saan tykätä Disney-leffoista, pastelliväreistä ja prinsessamekoista ihan aikuisena ihmisenäkin. En käsitä, miksi pitäisi leikkiä itseään nuorempaa saadakseen toteuttaa intressejään hyväksytysti.

Niin. Minä en ymmärrä sellaista pikkuisuutta, jota nämä esiin marssineet pikkuiset edustavat. Mistä siinä oikein on kysymys? Saako sellaisesta lapsuuden leikkimisestä fetissinomaisia kiksejä, onko kyse samasta tai samankaltaisesta asiasta kuin ageplay? Vai onko vaikutus puhtaasti psykologinen? Entä miksi se on lyhyessä ajassa yleistynyt niin paljon?

Pikkuisuus toi minulle kinkymaailmaan astuessani ennen kaikkea turvaa. Luvan olla epävarma ja tukeutua siihen, että toiset taluttivat myös kädestä eivätkä vain ronskisti hihnasta. Sitä pienuutta presentoin myös valitsemallani nikillä. Otaksun, että herrasväen odotushorisontti minun suhteeni olisikin ollut kovin toisenlainen, jos olisin esitellyt itseni vaikkapa Slavewhore69:nä pikkusiskon sijaan.

Luulen, että samasta turvan toivosta pikkuisuuden uusi aaltokin kumpuaa. Ehkä jostain sattumalta näyttävästä syystä seksuaalisen etsimisen epävarmuutta nyt puretaan useammin juuri lapsekkaan pikkuisuuden kautta. Tai kenties tässä piilee tilastoharha: nyt näistä uskalletaan puhua avoimesti ja toteuttaa varsin vallattomasti, lälläslää niille jotka ei tajuu. Vastaavasti hyvässä hengessä holhoavalle dominoinnille voi olla takavuosia väljemmät vedet. Ehkä. Ongelma on vain se, etteivät nämä selitykset vastaa perimmäisiin kysymyksiin.

Onko se leikkikehä, jolla pikkuiset kinkyyden suojaavan sateenvarjon alla temmeltävät, loppuviimein tai alun alkaenkaan seksuaalinen? Onko jopa sopimatonta se sellaisena nähdä? Esimerkiksi Rsykeen bileiden pikkuis-alueella on nimenomaan satsattu siihen, etteivät sivulliset pääsisi pikkuisten leikkejä kierosti katselemaan. Mutta miksi? Kinkybileiden perusperiaatteisiinhan kuuluu, että katsoa saa, vaan ei koskea.

Entä onko pikkuisuus alettu nähdä suorimpana ja kevyimpänä tienä kinkyyteen? Ohituskaistana, jolla omat epävarmuutensa voi teilata toteamalla niiden kuuluvan siihen pakettiin, joka nyt onkin aivan käypää tavaraa. Jos näin, metsittääkö se turhaan toisenlaisia polkuja, vai auttaako useampia löytämään perille?

En ymmärrä. Tämä pikkuisuus 2.0 on minulle totaalisen hämmentävä konsepti. Toisaalta tajuan täysin ja sitten taas yhtään en. Pinnistelen ja pinnistelen, enkä silti pääse puusta pitkään. Ja sekös minua kismittää.

Mut psst. Tää ei ois tahallaan ilkee, tälle vaan pitäis jonkun kertoo niin se ehkä sit tajuis. Tai ei välttis tajuis, mut sit se ainaki tietäis miksei se tajuu, eikä ois enää niin kiukkunen.

Oikeesti tää haluis olla vaa et pus.


  - pikkusisko

[Ms. M]

Sun mietteet on samoi kun mun mietteet! Kiitos.

[bikantti]

Vaikka ehkä edustankin pikkuisuuden 2.0 aaltoa joiltain osin, niin kirjoituksen mietteet eivät ole vieraita  Omaan pikkuisuuteeni kyllä sisältyy tilanteesta riippuen sekä ageplayta että seksuaalisuutta, enkä toisaalta näe ettei jonkinlainen lapsenmielisyys olisi aikuisenakin sallittua. Jollain lailla pikkuisuus kuitenkin on se turvaviitta, jonka kautta pääsen nopeammin leikillisempään tilaan.

Itsekin hahmotan pikkuisuuden yleistymisen turvan haun kautta. Ilmiön yleistyttyä mietin sitä, että millaisen vastavoiman pikkuisuus tarjoaakaan tämän hetken yhteiskunnan vaatimuksille. 20-30-vuotiaita käsitellään työelämässä aivan kertakäyttösukupolvena - revitään kaikki irti, mitä saadaan, ja sitten vaan uutta tilalle, koska tulijoitahan riittää. Ei siinä ole tilaa olla mitään muuta kuin supertehokas superaikuinen, ja siihen pikkuisuus on selkeä vastavoima.

[kuplamuovi]

Mie olin pikkuinen jo ennen kuin tiesin minkään kinkyskenen olemassaolosta tai muutenkaan kunnolla mistään pervoilusta. Sit kun mie löysin baarin ja huomasin, että on muitakii pikkuisia niin olin tosi pienen ohikiitävän hetken sillai nokumutkueiku pikkuinen on MIUN adjektiivi ja MIUN nimi, ei muiden. Pikkuisuus sellaisenaan miten mie sen koen ei edes kuulu mihinkään BDSM:n aakkosistoon.
Pikkuisuus ei ole miulle leikki, se on se mitä mie olen. Aikuinen joka nyt vain sattuu tykkäämään niistä Disney-leffoista, pastelliväreistä, prinsessamekoista, pehmoleluista, värityskirjoista ja mitä näitä nyt on. Aikuinen joka on sisältä herkkä ja hauras ja jolla on (ainakin joskus ollut) lapsenkaltainen uteliaisuus ja innostuminen asioihin ja parempien sanojen puuttuessa aikuinen joka nyt vain on yleisesti luonteeltaan lapsellinen. Toisinaan kun aikuisuus on liian tyhmää ja paskaa ja raskasta ja ei jaksa kiinnostaa, on pikkuisuus myös turvapaikka johon käpertyä.
Ja tiedän että nämä pätee todella moneen pikkuiseen, mutta on myös varmasti paljon niitä joille tämä on vain leikki, juurikin se mainitsemasi ageplay. Sitä puolta en pysty valitettavasti siulle avaamaan.

[UW]

Vaikka itselläni ei ole ollut pikkuista ja olen suht neutraali termin suhteen, kiintoisaa kelailua. Kieli/käsitteet jne mielenkiintoisia. Kaipa tuo ”pikkuinen” on helposti omaksuttava termi uusille skeneläisille. Itse tulee viljeltyä ”laatikoiden ulkopuolella” ”ei-stereotyyppinen.” Saatan tosin olla näiden käsitteiden omaksumisessa aika laatikkomainen ja stereotyyppinen 

[Greta]

Oon hyvin samoilla linjoilla kuplamuovin kanssa.
Pikkuisuus ei oo miulle rooli eikä leikki. Se on valtavan iso osa persoonaa, mikä kinkypiireissä on luvallista tuoda näkyväksi (toisin kuin esim. töissä asiakastilanteessa). Hiivatti, itsehän tekisin pomppupallolla vaikka jokaisen kauppareissuni jos se oli yleisesti hyväksyttä (eikä niin epäkäytännöllistä).
En osaa sanoa, miksi pikkuisuus on just nyt niin in ja hyväksyttyä bdsm-maailmassa, tai minkä aakkosen alle se kuuluis laittaa. Oon kuitenkin loputtoman kiitollinen siitä että näin on. Nimittäin sillä, että vuosia sitten ekan kerran kuulin littleistä, oli valtavan iso vaikutus oman seksuaalisuuteni ilmasuun. Että jaa, onkin ihan okei olla pikkuinen myös panohommissa, on luonnollista olla oma itsensä vaikka tilanteeseen alkais hiipiä seksuaalinen lataus. Kärjistetysti tän kulttuurin (no en tiijä voiko puhua pienten kulttuurista mutta kuiteskii!) löytäminen siis antoi miulle vapauden olla lapsellinen tilanteessa, johon lapsenomaisuutta ei moni mielellään yhdistäisi. Joku saattais jopa pitää sellasta ajatusta tuomittavana.

Ite aattelen, että ihan sama jos joku haluaa imeä tuttia ja toinen saapasta. Tarpeensa kullakin. Kaikille varmaan löytyy tilaa 

(En tiedä mikä tän kommentin pointti oli, mutta halusin vastata jotain hienoon kirjoitukseen.)

[hiitamus]

Mun on ollut helppo sanoa, että kurista, lyö, purista, heittele pitkin seiniä. Sen sijaan mulla meni useampi vuosi luottaa niin paljon toiseen, että uskalsin kertoa ehkä kenties tykkääväni tällaisesta jutusta, että olisin ehkä kenties vaikkapa pikkuinen.

En ymmärrä miksi söpöys on uhka.
En ymmärrä myöskään, miksi asiasta piti kirjoittaa näin rumasti. Jos kirjoittaisi piiskauksesta, että onpa kamalaa ja rumaa ja miten kukaan voi tykätä, olisi puoli baaria barrikadeilla raivoamassa. 

[KingDom]

Näissä pikkuisissa ihmisiä täällä taitaa ärsyttää eniten se että osa pikkuisista katsoo oikeudekseen olla kaikkia kohtaan ärsyttäviä kun se kerran kuuluu omaan pikkuisfetissiin.

Toki, osa Subeistakin kyllä katsoo tuon saman oikeudekseen, sitä täällä ei kuitenkaan yleisesti tuomita samassa määrin.

Ilmeisesti pikkuiset muuten ärsyttää eniten juuri noita em subeja.

[Subtle]

Tästä tulee varmasti tosi rönsyilevä vastaus... vaan monta asiaa tuotiin esille kolumnissakin.

Ensinnäkin, jotakin sanaa ei voi omia omaksi henkikökohtaiseksi termikseen, ellei se sitten ole ihan itsekeksimä uusi sana, sille vois sitten ehkä hakea patenttia. Yhdellä sanalla voi olla monta merkitystä. Baby tarkoittaa kirjaimellisesti vauvaa. Mutta se on myös hellittelynimi aikuiselle. Ja sitten voi myös olla hellittelynimi aikuisvauvalle.

Ovatko kaikki alistuvat samanlaisia? Ovatko kaikki orjat samanlaisia? Ovatko kaikki pikkuiset samanlaisia? Ei, ei ja ei. Terminologia on sekavaa. Edes englanniksi ei ole vielä konsensusta siitä mitä eri termit tarkoittavat, pikkuisuudessakaan. Babygirl, baby girl/boy, teen, middle, little, tässä muutamia termejä. Eniten tuntuu olevan sekaannusta termien babygirl ja baby girl välillä. Joidenkin mielestä ne ovat sama asia. Toisten mielestä babygirl on sateenvarjotermi jonka alle sijoittuu teinit, middlet, littlet ja aikuisvauvat. Ja lisäksi babygirl olisi termi niille, joiden olemukseen ei kuulu mitään lapsellisuuteen tai ikään liittyviä piirteitä, ei disneyn piirrettyjä, vain tietynlainen herkkyys ja tarve pehmeämmälle, kasvattavalle dominoinnille.

Pikkuisuudesta on sitten muovautunut se suomenkielinen yleistermi, jonka alle mahtuu vaikka mitä. Se, että ei ole oikein selvää, onko pikkuisuus seksuaalista vai ei, johtuu siitä että joillekin se on ja joillekin ei. Molemmat mahtuu saman termin alle. Joillekin pikkuisuuden taustalla voi olla lapsuuden trauma. Joillekin pikkuisuus on hyvin henkilökohtainen asia, puoli joka tulee esiin vain turvallisessa ympäristössä. Tästä varmasti johtuu se, että pikkuisten alueet eristetään uteliaiden katseilta. Kaikki pikkuiset kun eivät halua olla seksiobjekteina, varsinkin jos takana on trauma tai kyse ei ole seksuaalisesta vaan psykologisesta tarpeesta.

Miksi pikkuisuudesta on tullut niin suosittua? Aikuistumisen vastustaminen ei ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Japanin lolita-kulttuurin juuret ovat kapinoinnissa aikuistumista vastaan. Slogan "i am done adulting today" on yleistynyt valta-väestössäkin, nyky-yhteiskunnassa työelämän ja aikuisuuden paineet ovat kasvaneet niin suuriksi ihan tavallisillakin ihmisillä, että sille haetaan vastapainoa. Tällöin taustalla on selvemmin psykologinen tarve. Toisaalta, kun pikkuisuudesta on tullut hyväksytympää, on helpompi "tulla ulos kaapista". Joukossa on voimaa. Toisaalta, kun asia on enemmän esillä, voi sen löytää useampi ihminen, ja ottaa omakseen. Onko tämä sitten vain muoti-ilmiön seuraamista? Ei välttämättä. Kaikki vain eivät ole yhtä hyviä tutkiskelemaan itseään ja tiedostamaan omia tarpeitaan.

Itse edustan sitten varmaan osittain tätä pikkuisuus 2.0 porukkaa. Olen ollut hidas löytämään itseni. Törmäsin koko BDSM-maailmaan vasta 27 vuotiaana, netissä. Tästä seurasi vuosikausien eipäs-juupas oman subiuden kanssa. Osittain ehkä siksikin, että se maailma veti puoleensa, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt siihen. Hämmentävä. Minulla on suuri hyväksynnän, rakkauden, huomion, hellyyden ja läheisyyden kaipuu. Vanilja ei ole tarpeeksi intensiivistä, olen liian vaativa (needy) sellaiseen suhteeseen. Kuitenkin, S/M, tiukka kuri, nöyryytettävänä tai seksiobjektina oleminen ei oo mun juttu. Huorittelu ja nartuttelu saa karvat pystyyn. Se tuntuu ennen kaikkea halveksunnalta. Kun sitten vihdoin monta monta vuotta myöhemmin törmäsin netissä kuvauksiin DD/bg:stä, palaset vihdoin alkoivat  loksahdella kohdalleen.  Vihdoinkin löytyi se alistumisen muoto joka sopii minulle. Samalla tiedostin viimein oman seksuaalisuuteni pohjan, jonka olin torjunut, sen liiallisen tabuuden takia. Tässäkin muutama vuosi vierähti, ennen kuin opin tunnistamaan ja hyväksymään sen, kuinka pieni olenkaan. Ja kuinka rekvisiittakin on oleellista, vaikka alkuun ageplay olikin ihan yök ei mun juttu. Mun pikkuisuus on sekä psykologista että seksuaalista. Ja tuskinpa sitä olisin sisäistänyt ilman että olisin aiheeseen törmännyt. Nyt sitten vasta 39 vuotiaana olen päässyt sitä kunnolla toteuttamaan.  Eikä siihen liity disneyn piirretyt eikä värittäminen. Siihen liittyy nalle puh, nokkamukit, syöttäminen, tuttipullot, tutit, saparot, söpöys, vaipat, ja oma Isi 

Sori nyt vaan kaikille, joille tää itsensä löytäminen on tapahtunut ennen kuin tästä tuli näin yleistä. Mä oon ollu hitaampaa sorttia, mutta ei se musta silti vähempää pikkuista tee. Ja sori nyt vaan että kutsun itseäni pikkuiseksi, vaikka joku muu on jo tehnyt niin ennen mua.

[Meeri]

Hyviä pohdintoja. Kun itse tulin sceneen vuonna nakki...no, oikeastaan siitä ei vuosissa mitattuna ole niin kauaa. Kuitenkin se oli aikaa jolloin termiä "pikkuinen" ei tunnettu, ja age-playerinä sai kuulla silloin tällöin muilta kinkyiltä olevansa pedofilian kannattaja, ja omatkin koulutyttökuvani herättivät pahennusta joissain ihmisissä. En kokenut silloin itseäni "pikkuiseksi", en koe nytkään. Olin age-player, ja meitä ei ollut kovin montaa. Nykyään olen vain aikuinen jolla on kiitettävä kokoelma hello kitty- asuja ja joka ostaa kaupasta sievän barbinuken silloin tällöin. Koska voin.
Age play "pikkuiset" olivat siihen aikaan paljon lähempänä tyypillistä Ds-subia. Aina hyväkäytöksisiä ja hillittyjä. Nykyään niin minä kuin moni muukin varmaan välillä miettii onko "pikkuisuus" vaan syy käyttäytyä huonosti. En aio sanoa että kyllä ennen asiat olivat paremmin, koska eivät ne olleet. Ne olivat erilailla.

Luulen että pikkuisuuden muuttuminen muoti-ilmiöksi johtuu siitä miten koko scene on muuttunut. Ollaan yleensäkin suvaitsevaisempia ja pehmeämmät arvot ovat tulleet mukaan. Ilmentääkö pikkuisuus tarvettamme ilmaista olevamme haavoittuvia, herkkiä ja suojelusta kaipaavia? Ajatusmaailman muutosta, että ollakseen kunnon subi ei tarvitse vaikka hammasta purren kestää kovaa piiskausta, ja sitten kiitti ja moi. Vaan voimme myös osoittaa että emme kestä. Voimme olla haavoittuvia ja tarvita paljon jälkihoitoa. Ja se on ihan ok. Ehkä osatekijä on myös kulttuurimme, jossa tunteiden näyttämistä ei arvosteta kovin korkealle. Pikkuisuus antaa tavallaan luvan tuntea, ja osoittaa sen. Malli siitä millainen on "kunnon subi" on muuttunut (vaikka jokunen true hamster saattaakin olla tästä eri mieltä). Nykyään ei ole vaan yhtä tapaa toteuttaa asioita, vaan on monia. Pikkuisuus on yksi niistä.

[RogueBagel]

Oma pikkuisuus on sellainen, jolle laitoin paljon vastaan. En pidä pastelliväreistä, harvoista lastenleffoistakin, harvat jutut on musta söpöjä, vaikka näen kyllä sen, miksi muut pitää niitä söpöinä. Kotini näyttää pääsääntöisesti aikusen ihmisen kodilta. Eteisessä on tennareita ja korkkareita yhtälaisella volyymilla, vaatekaapista löytyy söpöjä mekkoja js polvisukkia, mutta myös stay uppeja ja korsetteja. Viihdyn kaikissa vaatteissani, korkokenkiä rakastan valtavasti.

Itselleni pikkuisuus on ennen kaikkea lupaa heittäytyä isin huolehdittavaksi. Vastapainona raskaalle aikuisuudelle, jossa käsiteltänä on pahoja asioita enemmän kuin kerrallaan tarvisi olla. Pikkuisena suurin huolenaihe on se, että saakohan isi tietää siitä suklaasta, jonka söin ilman lupaa.

Mutta olen pikkuinen vain isin ja muutaman muun seurassa. Miiteissäkin vain muiden pikkuisten, ja parin hyvän ison ystävän. Olen ärsyttävän puhelias ja näsäviisas ihan ilman pikkuisrooliakin, pahoittelut siitä kaikille ärsyyntyneille.

Olen pohtinut paljon omaa pikkuispuoltani. Tarvetta sen julkituomiseen, tarvetta sen olemassaololle. En viihtyisi kauaa pomppupalloilemassa tai värittämässä jossain pikkusnurkassa muiden kanssa. En ole keksinyt parempakaan sanaa ja lokeroa itselleni kuin pikkuinen, joten käytän sitä, isi käyttää sitä. Mutten itsekään välitä kaikista siihen liitetyistä ominaisuuksista ja näkökulmista.

Pikkuisuuden "muuttumisesta" en tiedä mitään, olen kulkenut näissä piireissä vasta hetken aikaa. Mutta ymmärrän ärsyyntymisen pikkuisuuden muuttumisesta, koska en haluaisi itsekään antaa muille väärää kuvaa itsestäni kertomalla pikkuisuudestani. Mutta tärkeimmät ihmiset tietävät sen, mitä pikkuisuus minulle merkitsee, ja se riittää minulle mainiosti.

Subtlen vastaus oli niin mainiosti kattava mielestäni, että melkein deletoin oman vastaukseni. Mutta jätän sen nyt tähän silti. Ja joo, itselläni on ikää se 30 vuotta, ja melko vasta tätä puolta itsestäni olen päässyt toteuttamaan huoletta ja vapaasti. Myös rajummat sessiot ovat mieleeni, mutta arkielämässä, suhteessa isin kanssa, tykkään antaa isin huolehtia. Isillä on suhteessa päätösvalta moneen asiaan, ilman että on mitään 24/7 kotikuria.

[nicolaus]

Tiedä tuosta maihinnoususta ...

Joku pikkuisista kirjoitti johonkin täällä baarissa vähän aikaa sitten tyyliin: Kun sais nyt käpertyä isin syliin ja unohtaa aikuisuutensa, murheet ja vastuut. Tai ainakin noin sen käsitin. Ko tekstin pätkä avasi pikkuisuutta minulle tehokkaasti. Ymmärsin sen olevan aika lähellä 24/7 D/s:sää, älkääkä heti ampuko jos veikkaan pieleen. Mut kuitenkin tarve olla ilman vastuuta. On isi, joka kantaa sen vastuun.

Mitä tulee tuohon, et pikkuiset ärsyttävät olemalla pikkuisia vaikka osa läsnäolioista ei siitä pidä.
Hei haloo .... missä muualla me voimme olla sellaisia kinkyjä, mitä olemme, kuin tässä seurakunnassa?
En minä mieti ärsyttääkö jotakuta minun tapani olla Alistaja, minä nyt vain päästän sisäisen pikku paskiaiseni irti, ja annan kaikkien ympärilläni olijoiden tehdä samoin. En pidä kaikesta, enkä tuomitse mitään. Meillä on Tampereella onneksi niin monta miittiä viikossa ja niin isoissa tiloissa, et jokiaselle löytyy sopiva. Tai ainakin voi mennä toiselle puolelle huonetta.

[pikkusisko]

Kiitos Subtle perusteellisesta ja sydämellä kirjoitetusta vastauksesta! Samoin kiitos muille kokemustaan avanneille, tämä on minusta tärkeää.

Itse teksteissä olen pyrkinyt välttämään sitä fokusta vesittävää rautalangasta väännettyä disclaimeria, että antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mutta huomaan että sitä on tällä kertaa erityisen tärkeää korostaa. Tämän tekstin terävimmän piikin olin todellakin tarkoittanut osoittamaan minua itseäni, minun epäoikeudenmukaista ärsyyntymistäni toisten itselleen tärkeäksi kokemasta asiasta (ja ei, ei tietenkään minulla tai kenelläkään muullakaan ole oikeutta eikä mahdollisuutta omistaa jotain sanaa). Samalla tiedän, etten ole sellaisten reaktioiden kanssa yksin, ja halusin purkaa syitä siihen mistä moinen kumpuaa - minun nähdäkseni tässäkin klassisesti siitä, etteivät ihmiset ymmärrä toisiaan, ja siihen ikuisesti paras lääke on keskusteleminen.

Siis: Pikkuisuudessa ei ole minun mielestäni mitään väärää. En missään tapauksessa kuvittele itselleni oikeutta halveksua sitä julkisesti enkä tarkoittanut tässä niin tehdä. Ainut, ketä tahdoin tässä nöyryyttää, on oma sisäinen pikku sikaniskani. Oikeus minulla on kuitenkin ihmetellä ja kyseenalaistaa saavuttaakseni parempaa ymmärrystä ja potkia se sikaniska pellolle päästäni.

Tässä aiheessa totisesti riittää prosessoitavaa. Erityisen kiinnostavaa on minusta tuo kulttuurinen aspekti, jossa aikuisuus ja lapsuus asettuvat ja asetetaan vastakkain. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että on käsittämätöntä millainen tarve ihmisillä tuntuu olevan leikata ne keinotekoisesti toisistaan, ja suhtautua aivan kuin olisi kyse kahdesta eri lajista. Minun mielestäni mainen matkamme kohdusta hautaan ei onnistu saamaan aikaan ollenkaan niin suuria muutoksia ihmisyydessämme, aivan samojen tunteiden, tarpeiden ja kysymysten äärellä me pyörimme loppuun asti. Kurjaa että silti on niin valtavat paineet siitä, miten saa käyttäytyä ja kokea sen jälkeen kun se lastenlippu ei enää kelpaa.

[latexbun]

Onhan tässä muutosta tapahtunut selkeästi, vrt. n. neljän vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa sain hillittömän paskamyrskyn niskaani, kun hain siskoni kanssa tältä palstalta yhteistä Isää. Nyt on vaikeaa kuvitella tällaista tapahtuvan, kiitos siitä "uusille pikkuisille." Ensimmäistä kertaa tein tunnukset Tuntemattomaan joskus v. 2004 tienoilla ja samaan aikaan käväisin ensimmäisissä bileissäni Tampereella. Ei ollut leikkinurkkaa, eikä muistaakseni foorumillakaan näistä asioista puhuttu. Yhden aiheeseen liittyvän novellin muistan, sen alussa kirjoittaja varoitteli lukijoita age play -sisällöstä. Toisaalta, kaikki oli pienempää silloin, paitsi ehkä pikkuiset.

Itse olen muutakin kuin pieni, kuten varmasti suurin osa teistä muistakin on. Kerään kanipehmoleluja ja Shelly-nukkeja, ostan koruja itselleni lastenosastoilta, syön Vekkulia Eläinmakaronia, keinun leikkipuistoissa. Näissä asioissa ei ole minulle mitään fetissinomaista tai seksuaalista, ne ovat asioita muiden joukossa, joista pidän.

Pieni bunni ei ole brät ja Isä on aina ä:llä, Isi ei sovi suuhun noin sanana. Omia age play -kokemuksiani jaan nykyään lähinnä vain ystävieni ja seksikumppanini kanssa, toisinaan saatan tänne jonkin runon laittaa näytille.

[Sigmamies]

Pikkuisuus ei ole itelleni ageplaytä. Omani on aina olleet itsenäisiä naisia joista on hauska kaivaa pikkuisuus esiin  .